Kumman kaa: talvi- vai kesäaika?

Kuva Photo by Cris Saur on Unsplash

Kas! Kellon viisareiden siirtelystä saatetaan päästä eroon koko EU:ssa. En olisi ikinä uskonut.

Viime keväänä tehdyn kyselyn mukaan suurin osa eurooppalaisista oli kyllästynyt tähän perinteeseen, joten tuumasta toimeen: rämppääminen loppuu jo ensi vuonna! Mutta suunta on vielä epäselvä. Viimeisimmän tiedon mukaan jäsenmaat saavat itse päättää kumpaa aikaa jäävät käyttämään, ja osa maista kannattaakin talviajasta luopumista.

Luonnollisesti suomalainen äänestyssivu kaatui, vaikka kysely ei ollut vielä alkanut. Kerrankin siis vaalit, joista jokaisella on näkemys!

Ymmärrän hyvin kesäajan mielikuvallisen tenhon. Näin pohjoisessa valo on ihanaa luksusta, joka piristää mieltä. Maaliskuussa koittavat valoisat illat ovat elvyttäviä ja vastaavasti marraskuun pimeys murhaava. Iltaihmiselle sopii hyvin se, että työpäivän jälkeen on monta tuntia valoisaa.

Mutta sitten koittaa aamu. Unitutkijoiden mukaan nimenomaan kesäaikaan siirtyminen aiheuttaa sydäreitä ja muita terveysongelmia. Valoisat aamut ja hämärät illat auttavat tahdistamaan sisäistä kelloa ja sisäinen kello taas vaikuttaa hormonituotantoon ja lämmönsäätelyyn, mielialaan sekä immuunijärjestelmän toimintaan. Talvella jolloin valoa tarvitaan kipeimmin, sitä olisi tiedossa vasta lounasaikaan eikä se edes pidentäisi iltavaloa. Koska sitä ei kertakaikkiaan ole.

Tämän iltavirkun äänen saa siis talviaika. Jos kesäaika valittaisiin, yhteiskunnan pitäisi olla paljon joustavampi, mutta sitä ei ole näköpiirissä. Näillä nykyisillä ehdoilla hintana on terveys. Olen nyt kuukauden päivät harrastanut näitä kahdeksan aamuja ja kasautuva univaje alkaa näkyä toimintakyvyssä, erityisesti huonekaluihin törmäily tuntuu nousseen uusiin sfääreihin. Talviajan myötä aivotoiminta (toivottavasti) palautuu ja jatkuvat päänsäryt lakkaavat. Jos siis kahdeksan aamuista halutaan pitää kiinni, on parempi kääntää kelloja tunnilla taaksepäin. Problem solved.

"Mistä se kertoo?"

Pyhä Sylvi ja kaikki muutkin kylän naiset: romaani (se aikuisten kirja) on nyt painossa! Se on valmis! Tai ei ole, mutta jossain vaiheessa hinkkaaminen on vain lopetettava ja todettava, että tarina on koossa. Lasitehdas on kaupoissa lokakuun ensimmäisellä viikolla.

Kylläpä on erikoinen fiilis. En ole pitkien, kärsivällisyyttä vaativien projektien ystävä, mutta jotenkin se vain valmistui. Ystäväni totesi, että painoon lähettämisen jälkeen kirjailija voi enää katsoa, mitä tapahtuu ja se on ihan totta. Vaikein osuus (eli takakansiteksti) on jo ohi.

Aika moni on kysynyt, mistä kirja kertoo. Hyvä kysymys. Siihen on vaikea vastata yksiselitteisesti, mutta kustannustoimittaja muotoili sen hienosti:

Lasitehdas on keskiluokkaisuuden rajoja tunnusteleva tarina kahden suomalaisen perheen elämästä ja kohtaamisesta. Kumpikin on saanut lottovoiton, toinen syntymässä, toinen rahapeleissä, mutta perinnöksi jätetään ja saadaan paljon muutakin kuin rahaa.

Tuo kysymys pitäisikin esittää lukijalle: mitä kukin tästä tarinasta itselleen löytää? Mikä lause jäi mieleen? Kuka hahmoista tuntui tutulta? En malta odottaa, että pääsen keskustelemaan tästä!

Esikoiskirjat ovat tyypillisesti omakohtaisista kokemuksista ammennettuja vuodatuksia, eikä tämä ole poikkeus. Lyhyesti kirja kertoo yhteiskuntaluokista ja niiden moninaisuudesta. Pidemmin sitten työn merkityksestä, varallisuudesta, perinnöstä ja rahan tajusta. Valinnoista, tietoisista ja tiedostamattomista, vanhempien tekemistä ja omista. Luokkarajat eivät ole Suomessa samalla tavalla esillä kuin muualla, mutta ovat ne olemassa. Valta ja rajat muuttuvat näkyviksi vasta kun niihin törmää. Törmäys voi olla hyvin pehmeä ja kevyt ja tuntua vain pään sisällä niin ettei ole varma tapahtuiko juuri jotain vai ei. Vieraassa luokassa, niin ylempänä kuin alempana, voi tuntea epämääräistä ulkopuolisuutta.

Ajauduin kirjoitusprosessin aikana miettimään paljonkin sitä, miksi olen se mikä olen. Havaitsin ylipäätään luokkaerojen olemassaolon vasta lukiossa, kun kaverit alkoivat saada autoja syntymäpäivälahjaksi. Ja kun poikaystävä ihmetteli, miksi lempiruokaani ovat säilyketonnikala ja perunat. Rahan tajuni periytyy suoraan lapsuuden kodistani.

Olen 70-luvulla syntynyt autonkorjaajan ja kirjanpitäjän tytär. Perheestä, jossa ei turhaan saanut tehdä tiskiä tai pyykkiä. Taloja piti rakentaa ja töitä tehdä, lasten harrastukset, kulttuuririennot ja iltasadut eivät olleet prioriteetti. Isän piti olla pajalla arkisin klo 7:30, hänet vietiin aina ensin. Kun menimme joskus harvoin ulos syömään, söimme huoltoasemalla. Joululahjoissa oli hemmetin hienot käärepaperit, mutta lahjat olivat krääsää HongKongista. Vanhempani erosivat, kun olin teini-ikäinen, minkä jälkeen tapasin isääni hyvin satunnaisesti, äidistä tuli myös isä.

Nykyään olen vankkaa keskiluokkaa ja pärjään taloudellisesti paremmin kuin vanhempani. Tutkimusten mukaan luokkanousuun vaikuttaa moni muukin asia kuin perhe, suku, asuinalue, lukemisharrastus, poikaystävä ja kaveripiiri. Mutsi oli tarkka vain siitä, että taloudellinen itsenäisyys oli saavutettava, mutta minua ei ole ikinä usutettu rikastumaan sen enempää kuin perustamaan perhettä. Minä ajelehdin yliopistoon, koska muutkin menivät. Nyt olen yrittäjä ja kirjoitustyöläinen, koska muutkin ovat. Ja kiitos yhteiskunnan, olen saanut sekä perheen että työn.

Moni on tullut sanomaan, että odottaa tätä kirjaa, koska teema on kiinnostava. Toivoisinkin että ne, jotka tunnistavat näistä ajatuksista itsensä ,ottaisivat yhteyttä ja kertoisivat kokemuksistaan. Nimittäin jotkut asiat eivät muutu. Voin jouluna lämmittää vetiset herneet ja asettaa ne tarjolle tarjoiluastiaan, mutta mikään ei muuta sitä, että voisin yhtä hyvin syödä ne kylmänä suoraan purkista.