10.9.2018

"Mistä se kertoo?"



Pyhä Sylvi ja kaikki muutkin kylän naiset: romaani (se aikuisten kirja) on nyt painossa! Se on valmis! Tai ei ole, mutta jossain vaiheessa hinkkaaminen on vain lopetettava ja todettava, että tarina on koossa. Lasitehdas on kaupoissa lokakuun ensimmäisellä viikolla.

Kylläpä on erikoinen fiilis. En ole pitkien, kärsivällisyyttä vaativien projektien ystävä, mutta jotenkin se vain valmistui. Ystäväni totesi, että painoon lähettämisen jälkeen kirjailija voi enää katsoa, mitä tapahtuu ja se on ihan totta. Vaikein osuus (eli takakansiteksti) on jo ohi.

Aika moni on kysynyt, mistä kirja kertoo. Hyvä kysymys. Siihen on vaikea vastata yksiselitteisesti, mutta kustannustoimittaja muotoili sen hienosti:


Lasitehdas on keskiluokkaisuuden rajoja tunnusteleva tarina kahden suomalaisen perheen elämästä ja kohtaamisesta. Kumpikin on saanut lottovoiton, toinen syntymässä, toinen rahapeleissä, mutta perinnöksi jätetään ja saadaan paljon muutakin kuin rahaa.

Tuo kysymys pitäisikin esittää lukijalle: mitä kukin tästä tarinasta itselleen löytää? Mikä lause jäi mieleen? Kuka hahmoista tuntui tutulta? En malta odottaa, että pääsen keskustelemaan tästä!

Esikoiskirjat ovat tyypillisesti omakohtaisista kokemuksista ammennettuja vuodatuksia, eikä tämä ole poikkeus. Lyhyesti kirja kertoo yhteiskuntaluokista ja niiden moninaisuudesta. Pidemmin sitten työn merkityksestä, varallisuudesta, perinnöstä ja rahan tajusta. Valinnoista, tietoisista ja tiedostamattomista, vanhempien tekemistä ja omista. Luokkarajat eivät ole Suomessa samalla tavalla esillä kuin muualla, mutta ovat ne olemassa. Valta ja rajat muuttuvat näkyviksi vasta kun niihin törmää. Törmäys voi olla hyvin pehmeä ja kevyt ja tuntua vain pään sisällä niin ettei ole varma tapahtuiko juuri jotain vai ei. Vieraassa luokassa, niin ylempänä kuin alempana, voi tuntea epämääräistä ulkopuolisuutta.

Ajauduin kirjoitusprosessin aikana miettimään paljonkin sitä, miksi olen se mikä olen. Havaitsin ylipäätään luokkaerojen olemassaolon vasta lukiossa, kun kaverit alkoivat saada autoja syntymäpäivälahjaksi. Ja kun poikaystävä ihmetteli, miksi lempiruokaani ovat säilyketonnikala ja perunat. Rahan tajuni periytyy suoraan lapsuuden kodistani.

Olen 70-luvulla syntynyt autonkorjaajan ja kirjanpitäjän tytär. Perheestä, jossa ei turhaan saanut tehdä tiskiä tai pyykkiä. Taloja piti rakentaa ja töitä tehdä, lasten harrastukset, kulttuuririennot ja iltasadut eivät olleet prioriteetti. Isän piti olla pajalla arkisin klo 7:30, hänet vietiin aina ensin. Kun menimme joskus harvoin ulos syömään, söimme huoltoasemalla. Joululahjoissa oli hemmetin hienot käärepaperit, mutta lahjat olivat krääsää HongKongista. Vanhempani erosivat, kun olin teini-ikäinen, minkä jälkeen tapasin isääni hyvin satunnaisesti, äidistä tuli myös isä.

Nykyään olen vankkaa keskiluokkaa ja pärjään taloudellisesti paremmin kuin vanhempani. Tutkimusten mukaan luokkanousuun vaikuttaa moni muukin asia kuin perhe, suku, asuinalue, lukemisharrastus, poikaystävä ja kaveripiiri. Mutsi oli tarkka vain siitä, että taloudellinen itsenäisyys oli saavutettava, mutta minua ei ole ikinä usutettu rikastumaan sen enempää kuin perustamaan perhettä. Minä ajelehdin yliopistoon, koska muutkin menivät. Nyt olen yrittäjä ja kirjoitustyöläinen, koska muutkin ovat. Ja kiitos yhteiskunnan, olen saanut sekä perheen että työn.

Moni on tullut sanomaan, että odottaa tätä kirjaa, koska teema on kiinnostava. Toivoisinkin että ne, jotka tunnistavat näistä ajatuksista itsensä ,ottaisivat yhteyttä ja kertoisivat kokemuksistaan. Nimittäin jotkut asiat eivät muutu. Voin jouluna lämmittää vetiset herneet ja asettaa ne tarjolle tarjoiluastiaan, mutta mikään ei muuta sitä, että voisin yhtä hyvin syödä ne kylmänä suoraan purkista.


8.9.2018

Kuinka minä päädyin katuojaan

Laadunvalvonta liikkeellä.

Ai hitto, että meni hermo kun luin tämän uutisen: varikset on opetettu siivoamaan puistosta ihmisten jälkiä. Että nyt sitten eläimetkin joutuvat osallistumaan kaiken maailman idioottien jälkien siivoamiseen! Eikö millään ole enää mitään rajaa?

Olen hyvin roskaamissensitiivinen ja himolajittelija. Roskien laittaminen (oikeaan!!!!) roskakoriin on maailman helpoin ja luontevin asia - ihan turha tulla änkyttämään, ettei roskiksia ole kaikkialla. No ei vittu olekaan, mutta niitä omia jätteitään voi myös kantaa mukanaan kunnes asianmukainen loppusijoituspaikka löytyy. Toivon kaikille roskia luontoon heittäville imbesilleille influenssaa, sukupuolitautia ja vaikeaa aknea.

Mutta rupesin tästä uutisesta tarkkailemaan hermojani: miksi juuri roskaaminen ottaa niin raskaasti päähän? Miksi pinnani kiristyy aivan älyttömästi siivoamisen ulkoistamisesta muille? Siksikö, että täällä perheessä olen saanut tarpeekseni kamojen keräilystä eteisen lattialta?

No ei varsinaisesti. Olen tullut siihen tulokseen, että yhdistävä tekijä melkein kaikissa someraivojen aiheissa on koettu piittaamattomuus. Sydämistyminen on syvää aina kun ihmiset kokevat, että yhteisistä säännöistä / muista ihmisistä (=minusta) ei välitetä. Iltapäivälehdet suorastaan elävät piittaamattomuusotsikoista, jotka tuovat tuohtuneilta anonyymeiltä somejakoja ja sivulatauksia kommenttiosioon.

Ravintolassa kiljuvat lapset.
Pyöräilijä, joka polkee jalkakäytävällä.
Parveketupakointi.
Keväinen koirankakka kengänpohjassa.

Törkeä piittaamattomuus on erityisen ärsyttävää, koska sen juurien katsotaan olevan nöyryyden puutteessa. Niin minustakin. Mieleni tekee karjua, että täällä on saatana muitakin! Millä helvetin oikeudella joku mulkvisti sotkee meidän kaikkien yhteistä kaupunkia? Tai mikä karmeinta: kansallispuistoa!


Tältäkin saariston kansallispuiston rannalta noukin taskut täyteen muovihaarukoita, lasinsirpaleita ja tupakantumppeja.

Mutta raivo on turhaa. Parasta lääkettä piittaamattomuuteen on piitata itse, todeta, että tämä on nyt minulle tärkeää, ja toimia muutoksen puolesta. Vitutuksessa vellominen ja vierestä katsominen ovat tietenkin vaihtoehtoja, mutta eivät varsinaisesti muuta mitään.

Paitsi, että käymme joka kevät kersojen kanssa siivousretkillä, olen itse kävelyilläni ruvennut ploggaamaan. Noukin roskia ylös aina kun niitä huomaan. Ihmiset tietenkin katsovat kuin puolihullua, kun loikkaan yhtäkkiä ojasta jätskipaperin kanssa (pitäisi hommata kumikäsineet), mutta saan siitä suurta tyydytystä. Ja kyllä sitä joku muukin jaksaa arvostaa. Kun tänään nostimme kävelyllä Skidin kanssa kumoon kaadetun roskiksen takaisin ylös, toisella puolella tietä mies hurrasi meille.

Ja tätä samaahan se variksia kouluttanut puistonhoitajakin sanoi: varisten siivousurakka tekee roskista näkyviä, jos ne eivät ole sitä ennen olleet. Piittaamattomuus saattaa nimittäin olla tietämättömyyden lisäksi myös ajattelemattomuutta. Me ihmiset kun olemme loppujen lopuksi suhteellisen tyhmä laji, jolla vain sattuu olemaan äänihuulet ja näppärät sormet.

Tämän lisäksi voi silti toivoa kaikille roskaajille influenssaa, aknea ja sukupuolitautia. Kyllä sekin helpottaa.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...