Fleksaaminen on helppo nakki

Kaupallinen yhteistyö: Atria ja Suomen Blogimedia

Vegeruoka on ollut taas viime aikoina otsikoissa. Puolustusministerimme lanseerasi intin kasvisruokapäivän kunniaksi kukkakaalipirtelön suht samaan aikaan kun perinteinen suomalainen lihatalo Atria ilmoitti lanseeraavansa uuden kasvisruokabrändin Vegyun. Tässä yhteentörmäyksessä jotenkin kiteytyi ajan henki. Muutoksessa voi joko olla mukana tai sitten sitä voi yrittää (turhaan) vastustaa.

Koko kohussa oli kiinnostavinta se, kuinka nopeasti kasviskauhu happani ja muuttui väkinäiseksi epäkohuksi. Tuohtujien argumentit olivat vanhoja, heppoisia ja ennakkoluulojen sävyttämää hohhoijjaata. Vastustaminen näyttäytyi ideologisena, mitä se tietysti onkin. Sen sijaan moni sekasyöjä nosti kätensä ja huomautti, ettei kasvisruokapäivässä ole enää mitään ihmeellistä. Jos presidentilläkään ei ole kuin yksi lihapäivä viikossa, voisin kuvitella, että 18-vuotiaille varusmiehillekin maistuu aika monipuolinen ruoka. Hehän ovat syntyneet 2000-luvulla.

Kävin Vegyun lanseeraustilaisuudessa maistelemassa tuotteita ja jäin miettimään kehityksen kehittymistä.

Soijabolognese on ruoka, jonka osaan itsekin tehdä, joten tämä ei kuulunut suuriin yllättäjiin.

Näissä makeissa keksikupeissa oli sisällä puuroa ja suolapähkinää. Hämmentävän hyvää!

Suurin hämmästykseni aihe oli hodari, jonka välissä oli lihaton nakki. Joka maistui nakille, oikeasti.

Atrian kuluttajatutkimusten mukaan trendi on selkeä. Vuodesta 2012 niiden ihmisten määrä, jotka harkitsevat lihan vähentämistä ja kasvisten lisäämistä ruokavaliossaan kasvaa koko ajan: nk. fleksaajia, jotka pitävät kasvisruokapäiviä, on Suomessa jo 1,7 miljoonaa. Lihattomuustrendiin kannattaa hypätä mukaan jo ihan taloudellisestikin. Ja kun iso ruokateollisuuden toimija lähtee tarjoamaan lihatonta ruokaa, muutos on mahdollista muuallakin kuin isojen kaupunkien keskustoissa.

Munakas on yksi niistä ruoista puuron lisäksi, joista en ymmärrä, miksi kukaan ostaa niitä valmiina. Mutta sitten taas toisaalta: ei sitä nyt jokaisessa konttorissa voi ruveta tätäkään lounaaksi paistelemaan.

Voin nähdä näiden porkkanakrokettien katoavan helposti ipanoiden lautasilta.

Rakastan punajuurta, mutta olen aivan liian laiska tekemään siitä mitään alusta lähtien. Voisin kokeilla tästä shepherd's pie tyyppistä uuniruokaa.

Toinen kiinnostava asia onkin se, että kun tuotekehitys tehdään Suomessa (ja silti tähdätään myös Ruotsin markkinoille), maku todennäköisesti vastaa suomalaisen kuluttajan makutottumuksia. Toisin sanoen, kun nakkiasiantuntija alkaa tehdä lihattomia nakkeja, niin kyllähän ne ovat hyviä. Sarjassa on myös vegaanisia tuotteita, joita pääsen testaamaan tällä viikolla. Jännä nähdä miten niiden kanssa on onnistuttu.

Atrian mukaan havaittavissa onkin kaksi ruokatrendiä: selkeät kasvistuotteet ja lihankorvikkeet, joilta toivotaan lihamaista ulkonäköä ja rakennetta. Tämä on hyvä myös kuluttajan ja perheen ruoanlaittajan tiedostaa: tofukuutiot ovat bolognesessa tosi outoja mutta thaimaalaisessa curryssa ihan ok. Makumieltymyksissä on todella paljon kyse odotuksista. Ehkä tämän hyväksyminen on myös se tapa, jolla kasvisruoka alkaa hiljalleen päästä epämääräisestä pahan maun stigmasta. Ja ehkä se täyttävyys tulee sitten sen mukana. Eihän kukaan ajattele pinaattilettuja pääasiallisesti kasvisruokana.

Näin se maailma muuttuu. Aina on niitä, jotka roikkuvat takatuhdossa kitisemässä ja sitten on niitä, jotka päättävät, että ohjaksissa on mukavampaa.

Sukujuhlat syyskesän yössä

Olin viikonloppuna miehen suvun järjestämissä rapujuhlissa. Sukujuhlat kuulostavat lähtökohtaisesti vähän tylsältä konseptilta, mutta se riippuu suvusta. Kemuihin voi mennä aika pienillä odotuksilla ja yllättyä iloisesti.

Kohdalle osui lämmin, kullanhohtoinen ilta. Isolle terassille oli kannettu kolme pitkää pöytää, joille katettiin ravut ja tuikut. Safkat oli hankittu pitopalvelusta ettei kenenkään tarvinnut viettää bileitä keittiössä. Nuorin osallistuja oli reilun vuoden, vanhin kohta 80. Fonistit esiintyivät, laulu raikasi saaristossa, lapset valvoivat serkkuporukassa liian myöhään ja oli valtavan hauskaa.

Sukujuhlat on minulle jokseenkin vieras käsite. Ystävät ovat valloittaneet minun elämässäni sen läheisimmän ja suurimman ihmisverkoston, jolle soitan jos on upeaa tai ankeaa. Sukua tulee tavattua jonkun iäkkäämmän sukulaisen syntymäpäivillä, häissä tai hautajaisissa, noin kerran kymmeneen vuoteen, eikä juuri koskaan rennosti tai muuten vaan.









Olen huono tutustumaan ihmisiin ja tässä elämäntilanteessa (ja ehkä muutenkin) vielä erityisen huono pitämään yhteyttä kehenkään, joka ei ole arjessani jotenkin kiinteästi mukana. Jos ja kun molemmat vanhemmat ovat kuolleet, ei ole mitään luontevaa väylää kuulla miten serkuilla, sedillä, tädeillä ja enoilla menee, missä asuvat ja mitä tekevät. Linkki voi ohentua Facebookin varaan tai katketa kokonaan. Moniin sukulaisiin pitäisikin tutustua uudelleen, mikä taas tuntuu hassulta. Mistä minä tiedän, haluavatko ne edes tavata? Omituinen ja jotenkin suomalainen pattitilanne.

Onneksi on veljet. Erikoisperheemme käänteet eivät ole jälkikasvua erottaneet vaan yhdistäneet, mutta ehkä meidänkin pitäisi ryhdistäytyä ja tavata useammin. Ja onneksi on miehen suku, jonka juhliin voi mennä hengaamaan, jos ei itse saa mitään aikaiseksi.