Naiset ja ehkäisy: Miten me olemme edelleen tässä?

Kävin pitkästä aikaa gynekologilla. Edellisestä kerrasta olikin vierähtänyt aika tarkkaan kuusi vuotta. Koska menkkahommat on syytä ottaa vakavasti, halusin tietää, mitä edelleen jatkuvalle ehkäisytarpeelle ja ärsyttäville kuukautiskrempoille olisi tehtävissä. Jopa varastoraudan määrä oli alkanut huveta menkkafestivaalien takia. Olin optimisti: kehitys on varmasti kehittynyt! Tarjolla olisi varmasti kaikenlaista uutta, josta en ollut vain tietoinen.

No ei ollut. Lääkäri suositteli kaikkiin vaivoihini e-pillereitä. Kun nikottelin, että en halua niitä ja vetosin huonoihin kokemuksiini, hän vakuutti, että ne ovat kovasti kehittyneet siitä, mitä ne olivat joskus vuonna transistoriradio.

Eipä aikaakaan kun seisoin kadulla pillerireseptin kanssa ja mietin, että ei saatana. Tuntui että lääkäri ei ollut kuunnellut yhtään. Ensimmäinen ajatukseni oli, että en kertakaikkiaan voi muuttua itkeväksi eunukiksi tänä keväänä, kun on kaikenlaista tärkeää hommaa tiedossa. Toinen ajatus oli, etten haluaisi siihen tilaan ehkä muutenkaan. Että ei kai tämän nyt näin pitäisi mennä?

Kun katsoin lääkkeen tietoja, sain ensimmäiseksi kymmenen sivua pitkän selvityksen sivuvaikutuksista: laskimotukoksia, masennusta, aknea, migreeniä, haluttomuutta, mielialavaihteluita, painonnousua, you name it. Ihan kuin olisin kuullut näistä aikaisemminkin! Sivuoirelistaus on aivan samanlainen kuin silloin 20 vuotta sitten. Paitsi, että laskimotukoksia on näissä neljännen sukupolven pillereissä jopa enemmän.

Kourassani on resepti, jota en uskalla syödä. Olin taas lähtöruudussa ja noppakin on hukkunut.

Miten me olemme edelleen tässä? Vuosikymmenet vaihtuvat ja lääketiede ottaa valtavia harppauksia eteenpäin kaikessa muussa, mutta naisten seksuaali- ja lisääntymisterveys jököttää paikallaan 60-luvulla kuin tikku paskassa. Minulla ei ole tällä hetkellä mitään terveysongelmia, mutta geeniperimäni takia on syytä olla suht tarkkana sen suhteen, mitä riskejä ottaa. Olisi nimittäin kiva elää yli seitsemänkymppiseksi.

Miesten ehkäisyruiskeen kehittelyhän lopetettiin, koska miehet valittivat sietämättömiä sivuoireita. Eli ihan noita samoja, joista naiset kärsivät.

Ehkä tämä hormonitoiminnan kanssa pelaaminen on vain liian vaikeaa tai sitten se on se final frontier, jonne mennään sitten kun maailmassa ei ole enää yhtä ainutta muuta ongelmaa.

Vaihdevuosia riemulla odotellen.

Yhden kamaraivarin anatomia

Ipanaiseen lähti jättikassillinen vaatteita, käykää penkomassa loppuviikosta!

Se alkaa yleensä välikausiaikaan, kun elämä vaihtaa paikkaa sisältä ulos tai ulkoa sisälle. Ensin etsitään ulkotuolinpehmusteita, varastoidaan luistimet ja toppavaatteet, kaivetaan esiin kasteluletku ja pohditaan, missä kaikki lippikset ja sandaalit olivatkaan. Ei löydy. Pitää penkoa varastoa ja kaappeja. Löytyy epämääräistä roinaa ja kesken jääneitä kierrätysprojekteja.

Sitten se jonain sunnuntaina iskee. Kamaraivo. Kamaa on kaikki nurkat täynnä! Eikä niistä pääse työssäkäyvä ihminen eroon millään. Miksi varaston ovi ei mahdu kiinni? Kellä muka on aikaa mennä kirppikselle?! Saati hinnoitella ja laputtaa kamaa itsepalvelukirppikselle ja käydä sitten säännöllisin väliajoin järjestelemässä pöytää.

Kierrokset lisääntyvät.

Aikakauslehdet! Mitä niille pitäisi tehdä? Paitsi jättää tilaamatta. Ketään ei kiinnosta viime kevään perhelehti, mutta saako ne edes laittaa paperinkeräykseen?

Matkalaukut! Käyttöä kaksi kertaa vuodessa. Neljän hengen laukut vievät yhden keskikokoisen sohvan verran tilaa. Toinen painajainen on joulukuusenjalka. Möntti vie varastosta kuution.

Viinakaappi! Pullot pölyttyvät, koska keski-ikä.

Keittiö! Miten monta riisipakettia kaappiin mahtuu?

Cd-levyt, vappuhuiskat, kertakäyttölautaset, jatkojohdot, maalaustarvikkeet, ilmankostutin, hyllypaperia, aurinkovoiteet, legopaketit, snapsilasit, pyöräilykypärät, lasten askartelut ja piirustukset, miehen juoksukenkiä, jalkapalloja, haalareita, hyppynaru, rivi liian pieniä monoja.

Omakaan sädekehä ei kiiltele. Vaatekaapissa on vähintään 40% niitä kuuluisia säästän-näitä-koska-saatan-yllättäen-laihtua -vaatteita. Pyöräkellarista en edes aloita. Tai kirjoista. Jonkinlainen ongelma minulla on myös verhojen kanssa.

Ja minä sentään päätin olla seuraamatta Mutsini jalanjälkiä: en halunnut, että perikuntani joutuu puoli vuotta raivaamaan omaisuuttani, joissa on laput kiinni. Päätin olla ostamatta enää yhtään lipastoa lisää kamalle, jota luulen tarvitsevani. Ja silti olen tässä. Löydän varastosta ja kaappien perukoilta tavaroita, joiden olemassaoloa en muista.

Viehätyn ajatuksesta, että aloittaisin nollasta. Tulisi joku ja veisi pois kaiken. Saisin joka päivä hakea yhden tavaran takaisin. Mitä hakisin ja missä järjestyksessä? Mitä lapset hakisivat? Mitkä ovat kullekin perheenjäsenelle oikeasti tarpeellisia, rakkaita ja tärkeitä esineitä? Mitä pelastaisin palavasta talosta?

Laadin nelikentän. Vaaka-akselilla tarpeeton - tarpeellinen, pystyakselilla yhdentekevä - rakas. Löydän ruudun, jonka yritän pitää puhtaana. Ja ruudun, jonka yritän muistaa.

Sitten kun nämä surun viisi vaihetta on käyty läpi, riehun varastossa kuin hullu, pesen ja kierrätän pieneksi menneet vaatteet, saan järjestettyä siivouskomeron, ostan legoille säilytyslaatikot, lahjoitan Duplot serkuille ja kirjat päiväkotiin, pakotan lapset käymään läpi piirustuksensa ja miehen urheiluvaatteensa.

Pulssi alkaa laskea. Huomaan hiljalleen myös edistyksen: suunta on oikea! Lastenvaatteet kiertävät, hitaasti mutta kuitenkin. Peilikaapin sisältö pysyy hallinnassa ihan itsestään, meille ei tule enää mitään lehtiä, en lahjo lapsia leluilla, olen oppinut ostamaan kenkiä, joita käytän, ja farkkuja, jotka mahtuvat jalkaan myös menkka-aikaan. Ja pyörä, jota olen säästänyt Skidille onkin nyt sopiva! Kaikki järjestyy!

Mutta turhasta hilloamisesta pitäisi silti päästä eroon. Miten?

Jään hauduttelemaan asiaa. Ympyrä sulkeutuu.