Leffassa: Coco – elokuva sukupolvien ketjusta

On (ainakin) yksi asia, missä ennen ei ollut paremmin. Ne ovat lapsille suunnatut tarinat ja sadut, kirjoina, sarjoina, elokuvina. Kävimme viikonloppuna katsomassa Cocon, ja leffa meni suoraan top-listamme kakkoseksi heti Inside Outin jälkeen. Kontrasti oli erityisen kova lentokoneessa katsotun Väiski Vemmelsäären ollessa tuoreessa muistissa.

Ilahdun aina kun lastenelokuvan käsikirjoitus luottaa johonkin muuhun kuin niihin perinteisiin lapsiklisheisiin, söpistelyyn tai ryminään. Hahmoja oli paljon, mutta ne olivat mainioita! Sekä elävät että kuolleet sukulaiset ovat hyvin aitoja ja sydämellisiä, mutta eivät turhan siloteltuja persoonia.

Ehkä yllätyin myös siksi, että odotin jonkinlaista zombiekreisikomediaa, mutta tarina olikin yllättävän syvä, mutta teemat silti niin tuttuja, että eskari-ikäinen pysyi kärryillä. Mietin etukäteen luurankojen pelkoindeksiä, mutta turhaan. Itse asiassa, tässä elokuvassa ei ollut mitään ylipelottavaa kuten Vaianan Te Kā, tai Paddingtonin eläintentäyttäjä. Snadi ei pelännyt edes lentävä kissaa, sillä sekin oli tavallaan hyvällä asialla.

Juoni ei ole helpoimmasta päästä. Meksikolaispoika Miguel haaveilee muusikon urasta, mutta hänen perheensä ei hyväksy musiikkia alkuunkaan: suvun isoisoisä oli muusikko, joka jätti perheensä unelmiensa takia. Kuolleiden päivänä Miguel langettaa vahingossa itselleen kirouksen, joka siirtää hänet kuolleiden maailmaan. Kirous poistuu vain kuolleen sukulaisen antamalla siunauksella. Sen enempää spoilaamatta tämän siunauksen etsiminen osoittautuukin aika hankalaksi.

Parasta on, jos tarina herättää ajatuksia. Leffan kantava teema, perhe ja suku, on asia, jota meillä käsitellään säännöllisesti. Perheemme kokoonpano kun on vähän erikoinen, mutta en ole genetiikkaa lapsille alleviivannut. Kuka on kenenkin äiti, ketkä pitää piirtää kuvaan perheestä, kuinka monta serkkua ipanoilla on, kuka on nuorin ja millä nimellä ystävien lapsia kutsutaan?

Me puhumme myös kuolleista säännöllisesti. Molemmat vanhempani, Hilkka-mummi ja edesmenneet koirat mainitaan harva se päivä. Sitten on minun muistoissani eläviä ihmisiä, joita lapset eivät ole tavanneet. He ovat olemassa vain vanhoissa valokuvissa ja perintöesineissä. Näiltä tyypeiltä on saatu lahjaksi ominaisuuksia, pitkät sormet, punatukkaisuus ja migreenitaipumus. Ja kolesteroliarvot.

Tästä leffasta ei kuivin silmin ulos pääse. Se ei haittaa, sillä surussa ei ole mitään pahaa. Kuolleista tekee omituisia vain jos elävät niin suhtautuvat.

Mitä minulle saa tehdä?

Kaupallinen yhteistyö:Amnesty

Suomessa ollaan viime aikoina oltu huolestuneita tasa-arvosta. Siis siitä, että se on kerrassaan lähtenyt käsistä. Moni suomalainen uskookin tasa-arvon jo toteutuneen jo siinä määrin, että asia on kunnossa. Hyvänen aika, saivathan suomalaiset naiset äänioikeuden jo 100 vuotta sitten, pääsevät kouluun ja voivat käydä ilman miestä ravintolassa. Mitä nyt vielä muka intetään, meillähän on jo Minna Canthit ja kaikki?

Tasa-arvomittarit ovat kuitenkin viime vuonna kääntyneet pitkästä aikaa huonompaan suuntaan. Näin käy asioille, joita pidetään itsestäänselvyyksinä.

Muisinvirkistykseksi todettakoon, että Suomi sijoittuu korkealle eräässä todella synkässä tilastossa. Suomi on naisille yksi Euroopan

väkivaltaisimmista maista.

Samalla, kun Suomi on maailman paras maa olla äiti,
- joka kolmas suomalaisnainen on joutunut kumppaninsa pahoinpitelemäksi,
- arviolta 50 000 suomalaisnaista vuodessa kokee seksuaalista väkivaltaa ja
- 15 000 naista joutuu vuosittain raiskatuksi.

Minua on hyvin pitkään häirinnyt tämä ristiriita, näennäismodernius, jossa esiinnytään tasa-arvon äänenkannattajina, mutta tekojen tarvetta ei nähdä, saati että tasa-arvopyrkimykset saisivat maksaa jotain.

Ei kovin yllättäen metoo-kampanjan yhteydessä alkoi välittömästi itku siitä, kuinka miehetkin kokevat kaikenlaista perseenpuristelua. Juu, varmasti kokevat ja onhan se ikävää. Se ei kuitenkaan pääse miesten tasa-arvo-ongelmien listalla edes pistesijoille. Naisten näkökulmassa on aina läsnä pelko. Pelko siitä, mitä tapahtuu, jos sanoo ei, jos ei sano ei, jos pakenee tai jos jää.

Ahdistelua yritetään myös ohjata tietämättömyyden piikkiin. Lauri Törhösen sisääntulo Arto Nybergin studioon osoitti hienosti, kuinka vallankäyttö toimii: uskaltaako täällä enää kätelläkään ketään? Moraali ja lainsäädäntö on ahdistelijoille vaikea laji, omia tekoja yritetään poikkeuksetta selitellä parhain päin. Muutos lähtee tavoitteiden kirkastamisesta.

Yritän muistuttaa itseäni siitä, että isossa kuvassa naisten oikeuksien muutos on ollut nopeaa. Arvatkaapa, milloin avioliitossa tapahtuneesta raiskauksesta tuli rikos? Niin. Ei 90-luku nyt niin kaukana ole.

No mitä asialle voi tehdä? Paljonkin!

Suomen Amnestyn osasto yhdessä Ensi- ja turvakotien liiton kanssa järjestää nyt maaliskuun alussa Naistenviikko-kampanjan, jolla on monta tavoitetta. Yksi on, että vuonna 2030 Suomessa ei yksikään nainen kuole lähisuhdeväkivallan seurauksena.

Kuulostaako mahdottomalta? Ei se ole! Mutta mitään ei tapahdu valokuvaamalla tulppaaneja instagramiin vaan toimimalla.Kaikki nytkähdykset eteenpäin ovat vaatineet sitä, että ihmiset ovat aktivoituneet vaatimaan toimia ja oikeutta.

Jos voit lahjoittaa rahaa, lahjoita.
Jos rahaa ei ole, allekirjoita tämä vetoomus ja jaa se somekanavissasi.

Pieniä tekoja voi tietenkin tehdä päivittäin. Puutu aikuisten käytökseen. Jos kuulet jonkun vähättelevän naisten kokemuksia, syyttelevän uhreja tai puolustavan mulkkuja (vaikka ne olisivat lähisukulaisia tai jopa oma poikaystävä), älä kävele pois. Näytä heille vaikka tämä video.



Puutu myös lasten käytökseen. Uhkailu ja lyöminen ovat läsnä jo leikkipuistossa, päiväkodin naulakoilla ja koulumatkoilla. Jos väkivaltaa hyssytellään ("sellaista sattuu", "ei tässä mitään"), kerrotaan uhrille, että hänen kokemuksensa on turha ja lyöjille, että pieni nenäverenvuoto on ihan vain normaalia leikkiä. Miten ihmeessä lapset ikinä oppivat, missä toisen ihmisen itsemäärämisoikeuden ja koskemattomuuden raja menee? Vaadi siis myös lapsilta kunnioittavaa käytöstä ja mieti heidän kanssaan, mitä muille saa tehdä.

Se saattaa auttaa ymmärtämään, mitä heille itselleen saa tehdä.

Ps. Lukaise myös Satun juttu siitä, mitä vapaaehtoistoiminnalla saa aikaan ja Asikaisen juttu siitä, että näitä surullisia tapauksia voi olla ihan lähipiirissä.