Uskalla olla haavoittuvainen

Olen saanut mörököllikirjasta paljon palautetta! Toivoinkin, että saisin. En ole koskaan kirjoittanut lapsille mitään enkä voinut aivan täysin luottaa omien lasten palautteeseen, joten halusin ehdottomasti tietää, osuiko mikään, ja jos, niin mikä.

On osunut. Vanhemmat ovat kiitelleet värikästä kieltä, isoa fonttia (!), tunteiden käsittelyä ja sitä että päähenkilön innoittamana joku napero on uskaltanut maistaa parsakaalia. Jee! Kritiikkiä sain eräältä isältä, joka on yrittänyt metrisen lumikerroksen ja rospuuton alta kaivaa lapselleen jymykiviä tyynyn alle. Olisi pitänyt valita vaikka kävyt.

Ja eräältä 8-vuotiaalta tuli myös noottia. Hän paheksui sitä, että kirjan lopussa pedattu jatko-osa ei ollutkaan vielä saatavilla. Pahoittelen!

Erityisesti on lämmittänyt se, että moni lapsi on kuulemma kiintynyt kirjaan siinä määrin, että sitä on vaadittu luettavaksi useita kertoja putkeen ja sitä kuljetetaan päiväkotiin ja kouluun (vaikka se on painava!). Yksi oli ilmoittanut äidilleen, että tämä kirja on sellainen, joka säästetään eikä laiteta kirpputorille.

Luen tämän niin, että kirja on siis jollain tavalla koskettanut lapsia ja hitsinpimpulat sentään: se on fiilis, joka nostaa päänahankin kananlihalle!

Skidi sanoi heti, että Pikkis on hahmona mahtava, mutta en sen kummemmin miettinyt, mikä kirjassa oli koskettavaa, kunnes sain kiinnostavan palautteen aikuiselta lukijalta. Hän oli hyvin vahvasti ei tartte auttaa -ihminen ja kiitti siitä, että nämä uskaltamisen teemat sopivat kaikenikäisille.

Ja niinhän se tietenkin on: ei rohkeus muutu sen ihmeellisemmäksi iän myötä. Rohkea ihminen ei ole voimakas ja räyhäkäs vaan inhimillinen.

Pikkiskin on haavoittuvainen. Vähän epävarma, ujo, erehtyväinen, sähläävä ja ajattelematon. Hänet pitää pelastaa milloin mistäkin pinteestä ja hän joutuu käsittelemään kiusallisia tunteita kuten pettymystä, noloutta ja jännitystä. Mutta mörököllien maailmassa haavoittuvaisuus on tehdasasetus yhtä lailla kuin armollisuuskin. Pulaan joutunutta autetaan, tietenkin. Kukaan ei viisastele, että mitäs minä sanoin tai kyllä sinun olisi pitänyt ymmärtää. Mörököllimetsässä on ihan ok mennä puun taakse piiloon ja miettiä siellä suunnitelmaa.

Oman haavoittuvaisuutensa näyttäminen on vaikeaa. Monille meistä on opetettu, että itkeä ei saa eikä pelätä, ei lapsena eikä aikuisena. On paljon turvallisempaa esittää, että mikään törppö teko tai ilkeä kommentti ei satuta. Moni vanhempi välttää oman lapsen edessä itkemistä ihan kuin lapsen olisi haitallista nähdä että aikuistakin voi itkettää.

Tunteettomuus on tavallaan rohkeudelta näyttävä ansa. Se ruokkii itse itseään ja tuppaa leviämään myös muihin rooleihin, työpaikalla ja parisuhteessa. Vuorovaikutus muiden ihmisten kanssa menee vaikeaksi. Jos ei ikinä ihmisten edessä näytä haavoittuvuuttaan, riistää myös muilta mahdollisuuden tuntea empatiaa ja katumusta. Pahan mielen näyttäminen saa nimittäin normaalin ihmisen tuntemaan myötätuntoa, pyytämään anteeksi ja muuttamaan käytöstään.

Oman epätäydellisyytensä ja haavoittuvaisuutensa paljastaminen on hirveän rehellistä. Samalla se on myös ihan valtavan rohkeaa. Siinä joutuu itselleenkin tunnustamaan, että tällainen minä olen, ja näitä asioita jännitän ja pelkään oli siinä järkeä tai ei.

Kirjassa viimeisen jymykiven saa omana itsenään olemisesta. Ehkä minäkin voisin hiljalleen saada sen tyynyn alle.



Ps. Jos kirja kiinnostaa niin ensimmäistä painosta on vielä jonkun verran jäljellä (en tiedä milloin ehdin ottaa seuraavan). No Tofun verkkokaupasta mörököllit saa kotiinkuljetuksella! Ja toivoa on että tämä tulee jossain vaiheessa myös kirjastoihin. Kannattaa käydä esittämässä toive oman kirjaston henkilökunnalle.

Juuri sitä, mitä tarvitsin

Meillä on tapana käydä kerran vuodessa ystäväporukalla reissussa. Kun tämän tradition kerran aloitimme lapsiperhearjen keskellä, havaitsimme, että tämä kokoontuminen on monella tapaa arvokas.

Delegaation virallinen käynti järjestyi paikallisen viinintuottajan baariin, joka maistatti tilan viinejä (maistoin mm. raparperiskumppaa, ihan hämmentävän hyvää!) ja kertoi perustajien hämmästyttävän tarinan
maailmansotien myllerryksestä tähän päivään. 

Turismi on tehnyt tehtävänsä: Tallinnassa on paljon kivoja ruokapaikkoja, vegeruokaa on saatavilla poikkeuksetta
 ja palvelu on parantunut valtavasti.

Hotelliksi valikoitui Telegraaf, jossa on myös hyvä spa-osasto. Kävin kasvohoidossa ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen.

Tällä kertaa kohteeksi valikoitui Tallinna. Reissu osui nyt toistamiseen loppiaiseen, joka on kuin luotu tällaiseen irtiottoon. Kun on koko syksyn kärvistellyt himassa nauttimassa pimeydestä ja sen jälkeen kehitellyt joulunpyhiksi mielekästä, vastuullista ja kehittävää koko perheen tekemistä, on aika valmis ottamaan itselleen hieman oikeaa lomaa ennen kuin kevätkauden perusarki alkaa.

Käytännössä reissussamme ei ole mitään ihmeellistä sisältöä, kaava on ollut suhteellisen sama jo muutaman vuoden. Noin 7 mutsia jättää perheensä etsimään paperiliimaa, monoja ja saksofonin nuotteja keskenään ja poistuu johonkin lähikohteeseen tekemään asioita, joihin ei juuri koskaan ole aikaa: ystävöimään. Eli pullakahvittelemaan, skumpittelemaan, käymään kasvohoidossa, syömään hyvin, pällistelemään kaupunkia, nukkumaan päiväunia ja tutustumaan kulttuuri- tai urheilukohteisiin. Samalla puhutaan kaikista niistä asioita, joita ei somessa jaeta. Riidellä ei tarvitse, koska olemme kaikki tottuneet matkustamaan tällä porukalla ja jakaantumaan itsenäisiin yksiköihin kiinnostuksen kohteiden mukaan.

Joka kerta tämän reissun jälkeen on olo, että juuri tätä minä tarvitsin. Silmäpussit eivät ehkä ole pienentyneet mutta naama on kipeä nauramisesta ja kaikki huolet vähintään puolta pienempiä. Intensiiviannos ystäviä yhdistettynä paikanvaihdokseen ja pieneen luksukseen on parasta mitä on, olivat lapset pieniä tai isoja.





Joten totean siis sen saman minkä aina: ystävien kanssa vietetty aika on järjestämisen väärti. Elämä isojen lasten kanssa on sen verran mutkatonta, että reissun järjestäminen on jo helppoa. Viikonloppu ilman toista vanhempaa ei vaadi erikoisjärjestelyjä vaan on lähinnä ilmoitusluontoinen asia.

Pieni poissaolo tekee terää erityisesti, jos tuntuu siltä, että äiti ei voi lähteä kotoa mutta isä voi. On nimittäin kiva huomata, että perheenjäsenet (ihme kyllä) löytävät ne kamansa itse ja kaipaavat poissaolijaa ihan muista syistä. Jos ei avoimesti niin ainakin salaa.