Minä kirjoitan romaanin

Minä ja mahtava kustannustoimittaja Anna Kivekäs.

Tuossa otsikossa se seisoo. Joulun alla sain tietää, että minulla on kustannussopimus.

Kerroin jo viime keväänä, että olin alkanut kirjoittaa blogipostausta, joka rönsyili hallitsemattomasti. Se alkoi joulupöydässä syntyneistä ajatuksista, mutta pian siihen sekoittui muistoja ja tarinoita. Yhtäkkiä huomasin, että teksti oli venynyt jo useaan tuhanteen merkkiin eikä se ollut millään tavalla normaalia blogisisältöä.

En tiennyt, mikä se oli. En tiennyt pitkään aikaan. Copy-pastesin sen pois bloggerista ja heitin tekstinkäsittelyohjelmaan, jossa se alkoi elää omaa elämäänsä. Joka kerta kun avasin tiedoston, tuli kymmenen sivua lisää tekstiä.

Kerroin ensin hyvälle ystävälleni, että olen mennyt kirjoittamaan jotain kummallista. Hän luki tekstin ja sanoi että nämä henkilöthän ovat kiinnostavia, jatka.

Jatkoin.

Keväällä tekstiä oli yhtäkkiä sata sivua ja henkilöitä puolen tusinaa. Päätin pyytää toisen mielipiteen, tällä kertaa kirjallisuusalan asiantuntijalta. Sain taas muutaman hyvän vinkin tyylistä ja rakenteesta ja kehoituksen jatkaa.

Kesällä otin jo yhteyttä tuttuun kustannustoimittajaan. Hän sanoi, että onhan tässä vielä duunia tehtävänä, mutta hänkin käski jatkaa.

Jatkoin. Ja nyt minulla on kustannussopimus eli lupa finalisoida teksti ammattiavun kanssa kevään aikana.

On kertakaikkisen vaikeaa vieläkin uskoa, että tästä omituisesta, käsistä lähteneestä tekstistä tulee kirja! Hassuinta tässä prosessissa on, että odotin koko ajan stop-merkkiä. Että joku sanoisi, ettei tällaista kannata tehdä. Että aihe on käsitelty sataan kertaan ja henkilöt ovat liian naiiveja. Että tällaisia käsikirjoituksia on maailma täynnä, mutta vain vähän taitavampien kirjoittajien tekemänä, ja että minun kannattaisi käyttää aikaani mieluummin pihan haravointiin.

Mutta ei kukaan sanonut niin. Päinvastoin, sain valtavasti hyviä neuvoja, kannustusta ja tukea. Lisää sitä, poista tätä, onko tuo tarpeellinen, tämä on epäuskottavaa ja tämä hyvä, mieti vielä näitä. Hiljalleen siitä syntyi kokonaisuus, joka näytti kirjalta.

Kirja putkahtanee maailmaan ensi syksynä, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. Se kertoo kahden hyvin erilaisen suomalaisen perheen kohtaamisesta ja kohtaamisen aiheuttamista jälkimainingeista. Molemmat perheet ovat omalla tavallaan saaneet lottovoiton, mutta heidän lapsilleen jäävää perintöä voi tarkastella monesta näkökulmasta: mitä kannattaa antaa eteenpäin ja mitä ei.

Minullakin on lottovoiton saanut olo. En ole koskaan tehnyt mitään näin vaikeaa ja kiinnostavaa yhtä aikaa. On ollut pakko olla kärsivällinen. On ollut pakko ottaa vastaan apua. On ollut pakko vaientaa se päänsisäinen ääni, joka sanoo, että et sinä osaa.

Osasin tai en, joku minua tässä kirjoittamisessa nyt vaan vie mukanaan. Vieköön!

Ps. Blogi siis jatkuu, mutta luultavasti välillä tulee taukoja.

Miten uuden vuoden lupaus pidetään?

Tammikuun ensimmäistä päivää on aina leimannut vakava hiljaisuus. Kaiken paukkeen ja rätinän jälkeen tulee suvantovaihe, jolloin siivotaan roskat pihalta, kuunnellaan presidentin viesti ja viedään pullot kauppaan.

Tässä uuden alun mielikuvassa on jotain hyvin lohduttavaa ja armollista. Menneet synnit ovat menneitä, ei muistella pahalla ja annetaan olla. Tässä kohtaa moni vakavoituu miettimään, miten omaa elämää pitäisi uudistaa. Joku aloittaa tipattoman, toinen dieetin ja kolmas kuntoilun. Joku taas haluaa aloittaa kokonaan puhtaalta pöydältä ja siivoaa elämäänsä isommalla luudalla, parisuhteen tai työpaikan kontekstissa.

Ja se on ihan hyvä. Ei lupauksissa ole mitään pahaa, vaikka epäonnistumisille onkin helppo naureskella, kun jumpassa on taas helmikuussa ihan vakiomäärä jengiä. Kampanjat jaksavat kannatella niin kauan kun uutuudenviehätystä riittää, mutta elämänmuutos on pitkä prosessi. Aloittaminen vaatii ehkä jonkun lopettamista tai päinvastoin.

Elämänmuutokseen tähtäävissä lupauksissa yritän itse erottaa kaksi asiaa toisistaan: strategisen ja taktisen tason. Strategia on suunnitelma, joka tähtää johonkin päämäärään: miksi haluan muuttaa käytöstäni? Taktiikka taas tarkoittaa toimenpiteitä, joita päämäärän saavuttaminen edellyttää: miten saavutan tavoitteeni.

Hyvin usein uuden vuoden lupaukset ovat taktisen tason toimenpiteitä ilman, että todellista päämäärää on sisäistetty / lausuttu ääneen. Tällöin saattaa käydä niin, että häntä heiluttaa koiraa.



Ajattelin jakaa yhden metodin, jota itse käytän, kun olen jumissa sen suhteen, mitä oikein olen tekemässä.

Pora-reikä-hylly -malli lähtee siitä, että ihminen, joka kiiruhtaa ostamaan poran, ei yleensä halua omistaa poraa, vaan saada reiän seinään. Ja loppuviimeksi hän haluaa sen reiän seinään siksi, että saisi maustehyllyn vihdoin käyttöön, sillä se helpottaa ruoanlaittoa. Pora on siis vain väline, jolla saadaan tapahtumaan joku lopulliseen tavoitteeseen johtava asia.

Näitä kaikkia kolmea kohtaa voi pyöritellä omien tavoitteidensa suhteen, yhdessä ja erikseen. Tarvitaanko hylly todella? Millainen poranterä seinään sopii? Tarvitaanko tavoitteeseen paitsi pora ja poranterä, myös ruuvit, proput, mittanauha ja vaateri, se hylly, kyky käyttää poraa ja aikaa koko operaatioon? Miksi se hylly ei ole jo seinässä?

Kömpelönä esimerkkinä. Jos haluan tehdä "joulun jälkeisen ryhtiliikkeen", pidän mässäilyahdistusta porana ja salikorttia reikänä seinässä. Yhtä hyvin voisin vain iloita siitä, että oli rentouttava ja konvehtipainotteinen joulu perheen kanssa ja normaali elämä alkaa ihan orgaanisesti arjen myötä. Juhla on juhlaa. Hylly on jo seinällä, pölyt vain pitäisi pyyhkiä.

Jos taas oikeasti haluan parantaa kuntoani vaikkapa terveyden tähden, kyseessä on aika hemmetin iso hylly kiinnitettäväksi. Plakkarissa on oltava muutakin välineistöä kuin salikortti eikä homma ehkä onnistu ilman apua.

No, hiffaatte ehkä pointin.

Ajattelin itse jatkaa kuntomielessä viime vuonna löydettyjä iloja: kävelemistä äänikirjojen kanssa, duunipyöräilemistä ja satunnaista jumppailua, suoliston hyvinvointiohjelmaa ja lääkärissä käymistä, jonka havaitsin yllättävän hyväksi tavaksi löytää niitä tarvittavia työkaluja arvailun sijaan. Harkitsen jopa hammaslääkäriä. Hrr.

Lisäksi keskityn tänä vuonna olosuhteiden pakosta vähän haastavampaan hyllyyn: ajankäyttöön. Ja koska olen jo luopunut kaikenlaisesta kuormittavasta (kuten laihduttamisesta) on syytä kosketella todellisia kipupisteitä. Erityisesti etsin asioita, joihin minä itse voin vaikuttaa, ja luonnollisesti matalalla roikkuvat hedelmät poimitaan ensin.

En haluaisi lopettaa mitään isoa, joten ajattelin tehdä ensimmäisenä taktisen tason peliliikkeenä puhelimen sovellus- ja asetusremontin. Poistan luuristani kaikki ilmoitukset, facebookin ja pari peliä. Jos haluan roikkua somessa, joudun tekemään sen tarkoituksella (enkä ohimennen) ja kaivamaan koneen esiin. Toiseksi korjaan rannekelloni rannekkeen, jotta ei tarvitse tähyillä puhelinta edes kellon takia.

Kääk. Ikävintä tässä on se, että tiedän jo nyt, että tämä toimii.

Mainiota vuoden alkua teille omien hyllyjen kiinnittelyyn!