Juuri sitä, mitä tarvitsin

Meillä on tapana käydä kerran vuodessa ystäväporukalla reissussa. Kun tämän tradition kerran aloitimme lapsiperhearjen keskellä, havaitsimme, että tämä kokoontuminen on monella tapaa arvokas.

Delegaation virallinen käynti järjestyi paikallisen viinintuottajan baariin, joka maistatti tilan viinejä (maistoin mm. raparperiskumppaa, ihan hämmentävän hyvää!) ja kertoi perustajien hämmästyttävän tarinan
maailmansotien myllerryksestä tähän päivään. 

Turismi on tehnyt tehtävänsä: Tallinnassa on paljon kivoja ruokapaikkoja, vegeruokaa on saatavilla poikkeuksetta
 ja palvelu on parantunut valtavasti.

Hotelliksi valikoitui Telegraaf, jossa on myös hyvä spa-osasto. Kävin kasvohoidossa ensimmäistä kertaa viiteen vuoteen.

Tällä kertaa kohteeksi valikoitui Tallinna. Reissu osui nyt toistamiseen loppiaiseen, joka on kuin luotu tällaiseen irtiottoon. Kun on koko syksyn kärvistellyt himassa nauttimassa pimeydestä ja sen jälkeen kehitellyt joulunpyhiksi mielekästä, vastuullista ja kehittävää koko perheen tekemistä, on aika valmis ottamaan itselleen hieman oikeaa lomaa ennen kuin kevätkauden perusarki alkaa.

Käytännössä reissussamme ei ole mitään ihmeellistä sisältöä, kaava on ollut suhteellisen sama jo muutaman vuoden. Noin 7 mutsia jättää perheensä etsimään paperiliimaa, monoja ja saksofonin nuotteja keskenään ja poistuu johonkin lähikohteeseen tekemään asioita, joihin ei juuri koskaan ole aikaa: ystävöimään. Eli pullakahvittelemaan, skumpittelemaan, käymään kasvohoidossa, syömään hyvin, pällistelemään kaupunkia, nukkumaan päiväunia ja tutustumaan kulttuuri- tai urheilukohteisiin. Samalla puhutaan kaikista niistä asioita, joita ei somessa jaeta. Riidellä ei tarvitse, koska olemme kaikki tottuneet matkustamaan tällä porukalla ja jakaantumaan itsenäisiin yksiköihin kiinnostuksen kohteiden mukaan.

Joka kerta tämän reissun jälkeen on olo, että juuri tätä minä tarvitsin. Silmäpussit eivät ehkä ole pienentyneet mutta naama on kipeä nauramisesta ja kaikki huolet vähintään puolta pienempiä. Intensiiviannos ystäviä yhdistettynä paikanvaihdokseen ja pieneen luksukseen on parasta mitä on, olivat lapset pieniä tai isoja.





Joten totean siis sen saman minkä aina: ystävien kanssa vietetty aika on järjestämisen väärti. Elämä isojen lasten kanssa on sen verran mutkatonta, että reissun järjestäminen on jo helppoa. Viikonloppu ilman toista vanhempaa ei vaadi erikoisjärjestelyjä vaan on lähinnä ilmoitusluontoinen asia.

Pieni poissaolo tekee terää erityisesti, jos tuntuu siltä, että äiti ei voi lähteä kotoa mutta isä voi. On nimittäin kiva huomata, että perheenjäsenet (ihme kyllä) löytävät ne kamansa itse ja kaipaavat poissaolijaa ihan muista syistä. Jos ei avoimesti niin ainakin salaa.

Minä kirjoitan romaanin

Minä ja mahtava kustannustoimittaja Anna Kivekäs.

Tuossa otsikossa se seisoo. Joulun alla sain tietää, että minulla on kustannussopimus.

Kerroin jo viime keväänä, että olin alkanut kirjoittaa blogipostausta, joka rönsyili hallitsemattomasti. Se alkoi joulupöydässä syntyneistä ajatuksista, mutta pian siihen sekoittui muistoja ja tarinoita. Yhtäkkiä huomasin, että teksti oli venynyt jo useaan tuhanteen merkkiin eikä se ollut millään tavalla normaalia blogisisältöä.

En tiennyt, mikä se oli. En tiennyt pitkään aikaan. Copy-pastesin sen pois bloggerista ja heitin tekstinkäsittelyohjelmaan, jossa se alkoi elää omaa elämäänsä. Joka kerta kun avasin tiedoston, tuli kymmenen sivua lisää tekstiä.

Kerroin ensin hyvälle ystävälleni, että olen mennyt kirjoittamaan jotain kummallista. Hän luki tekstin ja sanoi että nämä henkilöthän ovat kiinnostavia, jatka.

Jatkoin.

Keväällä tekstiä oli yhtäkkiä sata sivua ja henkilöitä puolen tusinaa. Päätin pyytää toisen mielipiteen, tällä kertaa kirjallisuusalan asiantuntijalta. Sain taas muutaman hyvän vinkin tyylistä ja rakenteesta ja kehoituksen jatkaa.

Kesällä otin jo yhteyttä tuttuun kustannustoimittajaan. Hän sanoi, että onhan tässä vielä duunia tehtävänä, mutta hänkin käski jatkaa.

Jatkoin. Ja nyt minulla on kustannussopimus eli lupa finalisoida teksti ammattiavun kanssa kevään aikana.

On kertakaikkisen vaikeaa vieläkin uskoa, että tästä omituisesta, käsistä lähteneestä tekstistä tulee kirja! Hassuinta tässä prosessissa on, että odotin koko ajan stop-merkkiä. Että joku sanoisi, ettei tällaista kannata tehdä. Että aihe on käsitelty sataan kertaan ja henkilöt ovat liian naiiveja. Että tällaisia käsikirjoituksia on maailma täynnä, mutta vain vähän taitavampien kirjoittajien tekemänä, ja että minun kannattaisi käyttää aikaani mieluummin pihan haravointiin.

Mutta ei kukaan sanonut niin. Päinvastoin, sain valtavasti hyviä neuvoja, kannustusta ja tukea. Lisää sitä, poista tätä, onko tuo tarpeellinen, tämä on epäuskottavaa ja tämä hyvä, mieti vielä näitä. Hiljalleen siitä syntyi kokonaisuus, joka näytti kirjalta.

Kirja putkahtanee maailmaan ensi syksynä, jos kaikki menee suunnitelmien mukaan. Se kertoo kahden hyvin erilaisen suomalaisen perheen kohtaamisesta ja kohtaamisen aiheuttamista jälkimainingeista. Molemmat perheet ovat omalla tavallaan saaneet lottovoiton, mutta heidän lapsilleen jäävää perintöä voi tarkastella monesta näkökulmasta: mitä kannattaa antaa eteenpäin ja mitä ei.

Minullakin on lottovoiton saanut olo. En ole koskaan tehnyt mitään näin vaikeaa ja kiinnostavaa yhtä aikaa. On ollut pakko olla kärsivällinen. On ollut pakko ottaa vastaan apua. On ollut pakko vaientaa se päänsisäinen ääni, joka sanoo, että et sinä osaa.

Osasin tai en, joku minua tässä kirjoittamisessa nyt vaan vie mukanaan. Vieköön!

Ps. Blogi siis jatkuu, mutta luultavasti välillä tulee taukoja.