Miten uuden vuoden lupaus pidetään?

Tammikuun ensimmäistä päivää on aina leimannut vakava hiljaisuus. Kaiken paukkeen ja rätinän jälkeen tulee suvantovaihe, jolloin siivotaan roskat pihalta, kuunnellaan presidentin viesti ja viedään pullot kauppaan.

Tässä uuden alun mielikuvassa on jotain hyvin lohduttavaa ja armollista. Menneet synnit ovat menneitä, ei muistella pahalla ja annetaan olla. Tässä kohtaa moni vakavoituu miettimään, miten omaa elämää pitäisi uudistaa. Joku aloittaa tipattoman, toinen dieetin ja kolmas kuntoilun. Joku taas haluaa aloittaa kokonaan puhtaalta pöydältä ja siivoaa elämäänsä isommalla luudalla, parisuhteen tai työpaikan kontekstissa.

Ja se on ihan hyvä. Ei lupauksissa ole mitään pahaa, vaikka epäonnistumisille onkin helppo naureskella, kun jumpassa on taas helmikuussa ihan vakiomäärä jengiä. Kampanjat jaksavat kannatella niin kauan kun uutuudenviehätystä riittää, mutta elämänmuutos on pitkä prosessi. Aloittaminen vaatii ehkä jonkun lopettamista tai päinvastoin.

Elämänmuutokseen tähtäävissä lupauksissa yritän itse erottaa kaksi asiaa toisistaan: strategisen ja taktisen tason. Strategia on suunnitelma, joka tähtää johonkin päämäärään: miksi haluan muuttaa käytöstäni? Taktiikka taas tarkoittaa toimenpiteitä, joita päämäärän saavuttaminen edellyttää: miten saavutan tavoitteeni.

Hyvin usein uuden vuoden lupaukset ovat taktisen tason toimenpiteitä ilman, että todellista päämäärää on sisäistetty / lausuttu ääneen. Tällöin saattaa käydä niin, että häntä heiluttaa koiraa.



Ajattelin jakaa yhden metodin, jota itse käytän, kun olen jumissa sen suhteen, mitä oikein olen tekemässä.

Pora-reikä-hylly -malli lähtee siitä, että ihminen, joka kiiruhtaa ostamaan poran, ei yleensä halua omistaa poraa, vaan saada reiän seinään. Ja loppuviimeksi hän haluaa sen reiän seinään siksi, että saisi maustehyllyn vihdoin käyttöön, sillä se helpottaa ruoanlaittoa. Pora on siis vain väline, jolla saadaan tapahtumaan joku lopulliseen tavoitteeseen johtava asia.

Näitä kaikkia kolmea kohtaa voi pyöritellä omien tavoitteidensa suhteen, yhdessä ja erikseen. Tarvitaanko hylly todella? Millainen poranterä seinään sopii? Tarvitaanko tavoitteeseen paitsi pora ja poranterä, myös ruuvit, proput, mittanauha ja vaateri, se hylly, kyky käyttää poraa ja aikaa koko operaatioon? Miksi se hylly ei ole jo seinässä?

Kömpelönä esimerkkinä. Jos haluan tehdä "joulun jälkeisen ryhtiliikkeen", pidän mässäilyahdistusta porana ja salikorttia reikänä seinässä. Yhtä hyvin voisin vain iloita siitä, että oli rentouttava ja konvehtipainotteinen joulu perheen kanssa ja normaali elämä alkaa ihan orgaanisesti arjen myötä. Juhla on juhlaa. Hylly on jo seinällä, pölyt vain pitäisi pyyhkiä.

Jos taas oikeasti haluan parantaa kuntoani vaikkapa terveyden tähden, kyseessä on aika hemmetin iso hylly kiinnitettäväksi. Plakkarissa on oltava muutakin välineistöä kuin salikortti eikä homma ehkä onnistu ilman apua.

No, hiffaatte ehkä pointin.

Ajattelin itse jatkaa kuntomielessä viime vuonna löydettyjä iloja: kävelemistä äänikirjojen kanssa, duunipyöräilemistä ja satunnaista jumppailua, suoliston hyvinvointiohjelmaa ja lääkärissä käymistä, jonka havaitsin yllättävän hyväksi tavaksi löytää niitä tarvittavia työkaluja arvailun sijaan. Harkitsen jopa hammaslääkäriä. Hrr.

Lisäksi keskityn tänä vuonna olosuhteiden pakosta vähän haastavampaan hyllyyn: ajankäyttöön. Ja koska olen jo luopunut kaikenlaisesta kuormittavasta (kuten laihduttamisesta) on syytä kosketella todellisia kipupisteitä. Erityisesti etsin asioita, joihin minä itse voin vaikuttaa, ja luonnollisesti matalalla roikkuvat hedelmät poimitaan ensin.

En haluaisi lopettaa mitään isoa, joten ajattelin tehdä ensimmäisenä taktisen tason peliliikkeenä puhelimen sovellus- ja asetusremontin. Poistan luuristani kaikki ilmoitukset, facebookin ja pari peliä. Jos haluan roikkua somessa, joudun tekemään sen tarkoituksella (enkä ohimennen) ja kaivamaan koneen esiin. Toiseksi korjaan rannekelloni rannekkeen, jotta ei tarvitse tähyillä puhelinta edes kellon takia.

Kääk. Ikävintä tässä on se, että tiedän jo nyt, että tämä toimii.

Mainiota vuoden alkua teille omien hyllyjen kiinnittelyyn!

Mitä tämän blogin kanssa pitäisi tehdä?

Pohdiskelin alkuvuodesta tämän blogin kohtaloa. Jotenkin tuntui, että vaihtoehtoja olisi vain kaksi: laittaa pillit pussiin tai ryhtyä kirjoittamaan täyspäiväisesti. Vähän sama kuin se parisuhdeproblematiikka, jossa joko erotaan tai mennään naimisiin.

Olen kirjoittanut blogia kymmenen vuotta, viimeiset viisi enemmän tai vähemmän rahallisesti kompensoidusti. Olen tässä ajassa kehittynyt kirjoittajana, oppinut viestimään selkeämmin ja ajattelemaan asioita monipuolisemmin. Olen saanut blogin kautta myös uramuutoksen, serveerannut yhden kauden kuntapolitiikassa, saanut uusia ystäviä, kirjoittanut Satun kanssa kaksi kirjaa ja myötävaikuttanut vanhemmuudesta puhumisen moniäänistymiseen. Tämä harrastus on ehdottomasti antanut minulle enemmän kuin mikään lenkkeily.

Minulta kysytään usein, että enkö koe kirjoittamista raskaaksi kommenttiboksin älämölön takia. Mutta kun kommenttiboksini sisältö koostuu suurimmaksi osaksi fiksuista ja punnituista kommenteista ihmisiltä, jotka ovat jopa lukeneet tekstin. Edes anonyymit eivät koe tarpeelliseksi ihmetellä ulkonäköäni (toisaalta en juuri koskaan esiinny kuvissa), valitella kuvajournalismini laatua tai arvostella aihevalintojani. Tahallista väärinymmärtämistä tapahtuu aniharvoin. Kukaan ei jaksa valittaa edes typoista, joita korjaan vähintään kahteen kertaan jälkikäteen.

Joskus saan sähköpostiini (tai kadulla) aivan ihania kiitoksia siitä, kuinka olen saanut jonkun piristymään silloin kun perhearki on ollut erityisen raskasta. Tämä on mielestäni tärkeämpää kuin mikään.

Minun näkökulmastani bloggaamisen hankaluus onkin harrastuksen ja ammatin välisessä rajanvedossa. Eli aika.



Jos haluaa elämäänsä säännölliset tulot, unta, muitakin harrastuksia ja perhettä, kirjoittamiseen pitää järjestää aikaa valveillaolotunneista. Siihen taas täytyy olla joko varaa nipistää päivätöistä ja/tai kirjoittamisesta saada palkkaa. Tällä hetkellä teen 80% työviikkoa ja käytän yhden päivän kirjoitushommiin. Sanomattakin selvää, että saisin paremman palkan päivätöissä konsulttina, mutta olen kiintynyt tähän kirjoitusperjantaihin niin, että pidän siitä kynsin ja hampain kiinni eläkeikään asti.

Bloggaamisen palkka tulee sivulatausten perusteella display-mainonnasta (joita ovat sivulla näkyvät mainokset) ja sisältöyhteistöistä. Jälkimmäisestä saa paremman korvauksen, mutta olen nirso hippi, jonka pirtaan osuvat vain harvat mainostajat. Ammatikseen bloggaavan olisi kirjoitettava mielellään joka päivä ja kiinnostavista aiheista, jotta jengi ramppaisi täällä ahkerasti. En pysty kumpaankaan.

Jos siis haluaa saada kirjoittamisesta palkkaa, pitäisi olla valtavasti sivulatauksia mutta jos miettii sivulatauksia, joutuu sisällön kanssa umpikujaan. Haluan välillä kirjoittaa juttuja, jotka kiinnostavat vain minua ja kahta muuta tyyppiä, politiikasta, kirjoista ja työelämästä. Haluan myös kirjoittaa kirjoja ja aikuisten arkisatuja novelliblogiin. Haluan pitää lomaa. Blogi ei päivity hetkeen, jos lähiomainen kuolee. Ja joskus on pakko keskittyä olemaan puhki tai sairas. Puristamalla en saa mitään aikaiseksi.



Lopettamisen vaihtoehto olisi siirtyä joukkorahoitteiseksi, vaikka Rapportin malliin. Jos sata tyyppiä rahoittaisi blogia vitosella kuussa, voisin jatkaa. Jos tuhat, voisin irtisanoutua päivätöistäni. Tämä taas on iso muutos nykyisestä ja kannattaisi todennäköisesti vain jos olisin jonkun aihepiirin ekspertti tai kirjoittaisin englanniksi

Joukkorahoitus onkin tällä hetkellä sitä, että kävijä antaa mainosten latautua ja jakaa blogin juttuja somessa.

Se lopputulema? En yllättäen päässyt pähkäilyssäni puusta pitkään. Koska itseään on hirveän hankala neuvoa, ajattelin, että asiat ratkeavat kyllä vuoden mittaan tavalla tai toisella. Aika pitkään jouduin merkkiä taivaalta odottamaan, mutta tulihan se, vähän ennen joulua.

Siitä lisää ensi viikolla. (Tiedän: vihaan itsekin cliffhangereita mutta mulla on barteri! Anteeksi.)