Hullu professori

Tää Skidin tukka on hämmästyttävä. Milloin tän epätasaisen pehkon tilalla on normali ihmisen tukka, joka kasvaa
a) joka puolella päänahkaa,
b) tasaisesti ja
c) alaspäin??

Ei kiitos

Mä en tunne janoa. Onko normaalia, että huomaa iltayhdeksältä, että ei ole juonut mitään nestettä koko päivänä aamiaisen jälkeen (= lasillinen omenamehua ja kuppi teetä, yhteensä 2,5dl)? Ja silti voi ihan hyvin. Mulla ei ilmeisesti ole aineenvaihduntaa tai sitten olen kaukaista sukua aavikon dromedaareille. Ainoan poikkeuksen tästä teki imetys, silloin janotti ja sain juotua jopa 1,5 litraa päivässä. Ei nyt vettä tietenkäään, blaah, mutta kuitenkin.

Mä en voi käsittää niitä ihmisiä, jotka juo 2-3 LITRAA vettä päivässä. Miten ne ehtii? Kivasti saa ainakin aikansa kulumaan kun pitää jatkuvasti täyttää lasia ja juosta vessassa. Lisäksi saa koko ajan roudata vesipulloa mukana. Hämmästyttävää omistautumista vedenjuonnille. Siitähän voi joutua sairaalaan jos kaikki kivennäisaineet ja suolot vedetään pöntöstä alas! Se yks tyyppihän joutuikin. Ja se on ihan pelkkää potaskaa että runsas juominen vilkastuttaisi aineenvaihduntaa. Liikunta, kahvi/tee ja muutama doping-aine tehoaa paremmin.

Madde vetää joskus ruoan yhteydessä 20 ml vettä. Ja senkin varmaan vaan knöölien takia. Haluaisin tietää missä vaiheessa elämää moinen ryystäminen muuttuu suositeltavaksi? Vauvathan juo maitoa, kalsiumin takia. Taaperotkin juo edelleen maitoa. Kouluikäiset juo maitoa. Ehkä sitten yläasteella ennen lukiota, jossa muistaakseni ryystettiin päivällä kahvia ja illalla mallasjuomia, on otollinen vedenjuontihetki.

Skål.

Vaihtaisitko?

Pastori Mama virittelee vaihteeksi arvokeskustelua! (Pahoittelen linjatonta linjaani, mutta linja sekin on.)

Tuolla alempana oli kommenttina kysymys, että vaihtaisinko takaisin vanhaan elämääni, jos voisin. Tämä kysymyksenasettelu sisältänee oletuksen, että pääsisin tipahtamaan vanhaan elämääni kesään 2003 ilman muistikuvia nykyisestä.

Tähän on helppo vastata. Kyllä, ehkä ja nykyisin myös en. On ollut hetkiä, jolloin olisin vaihtanut epäröimättä. Onneksi on jo ollut pari hetkeä, jolloin en vaihtaisi. Suurimmaksi osaksi olen vielä odottavalla kannalla ja äänestän tyhjää. Olen kuitenkin pohjimmiltani optimisti enkä kovin helposti masentuvaa tyyppiä, joten arvelen, että paluu työelämään tarkoittaa tälle äidille armahdusta. Ehkä pääsen vielä joskus matkustamaankin.

Anyway, tämän pohdiskelun myötä pääsin toisen kysymyksen juurelle. Tekisinkö jotain toisin? En, irrelevanttia. Olisin tässä samassa kusessa, koska tekisin kaiken ihan samalla tavalla. Virheitä? Vaikea sanoa, mutta sen verran rehellinen pitää olla, että myöntää sen olevan mahdollista!

Ajatusketju jatkuu. Tätä konseptia on vaikea selittää kaunistelematta ilman että vaikuttaisin a) tunteettomalta ja b) onnettomalta. No en ole. Onnellisen kotiäidin on täysin mahdoton käsittää miten ahdistavalta väärässä mutta todella arvolatautuneessa roolissa voi tuntua. Ei ole toista "ammattia" jossa toimenkuva (äitiys) ja palkka (äitiys) ovat sama asia. No, kuten sanottu, joillekin tämä asetelma on unelmien ja joillekin painajaisten täyttymys. Olisi vain tärkeää että tälle toisellekin ääripäälle - ja kaikelle harmaalle siinä välissä - löytyisi ymmärrystä, tukea ja apua ainaisen vaikenemisen sijaan.

Lapsettomuutta pidetään itsekkäänä ja mukavuudenhaluisena valintana. Tässä sivuutetaan sujuvasti se tosiasia, että suvun jatkaminen katsotaan velvollisuudeksi, jolloin todellista valintaa ei sallita. Ei kukaan rohkaise kuuntelemaan itseään ja sano, että voi elämää elää ilman jälkikasvuakin. En tajua miksi. Onhan se nähty, ettei vanhemmuus sovi kaikille. Ja sitä, mitä ei ole, ei osaa kaivata. Lapsettomuutta voisikin vaihteeksi tarkastella myös itsekriittisyytenä, pelokkuutena ja riskinottohaluttomuutena. On aika outoa väittää universaalina totuutena, että ilman lapsia elämällä ei ole tarkoitusta. Lisäksi tahattomasti lapsettomia kohtaan se on suorastaan loukkaavaa. Jokainen puhukoon omasta puolestaan ja määritelköön elämiseltä tuntuvan elämän täysin subjektiivisesti.

Eilen oli Hesarissa juttu äskettäin julkaistusta kirjasta, jossa käsitellään nimenomaan äitiyden kiellettyjä tunteita. Kuvaavaa, että niistä uskalletaan puhua vasta nyt. Olen täysin saletti että noita tunteita on ollut maailman sivu.

Ensi kerralla taas kevyempää. ;)

100-400 grammaa jauhelihaa, kiitos

Olen taas törmännyt kummalliseen logiikkaan. Tällä kertaa hämmästelen lasten vaatekokoja. Käytännön ihminen ei voi ymmärtää mikä hiton koko on 62-68 tai 74-80. Mun mielestä luvut ei ole mitään venyviä käsitteitä vaan joko se vaate on kokoa 74cm tai 80cm. Vai tarkoittaako tuo että vaate on 77 cm ja joustaa? Mitäh. Kuka tästä hyötyy? Osaako joku kertoa? Ja samaan rahaan voisi joku valmistaja ottaa kantaa siihen, miksi lastenvaatteiden koot vaihtelee niin paljon? Jos vaatteet tehdään senttimetrimitalla niin onko esimerkiksi italialaisten senttimetrit lyhyempiä?? En voi käsittää. Loppumarinaksi lisään vielä, että lastenvaatteita pitäisi mitoittaa samalla tavalla kuin miesten housuja, jotta hoikkisten bodyt ei lepattaisi tuulessa.

Son maanantai.

Vai vielä ruuhkaa

Aikaa, jolloin perheen lapset ovat pieniä, kutsutaan ruuhkavuosiksi. Aika huono termi. Parempi olisi esimerkiksi moottoritievuodet tai formulavuodet. Ja ne alkavat siitä, kun elämän on saanut sillä tavalla mallilleen, että on vakituisissa töissä ja parisuhteessa saman katon alla. Sillä hetkellä ihminen nimittäin astuu johonkin madonreikään, joka heittää sinut ulos viidenkympin kohdalla.

Esimerkki. Neljä vuotta sitten tähän aikaan olin vielä suht hyvätuloinen sinkku, matkustelin paljon ja asuin kaksiossa Lauttasaaressa. Sitten tapasin ukkoni. Nyt yhtäkkiä asun Espoossa, olen naimisissa ja minulla on piakkoin vuoden ikäinen lapsi. Sen sijaan minulla ei ole harrastuksia eikä rahaa eikä matkoja eikä vapaa-aikaa ja kaikki aikaisemmin helpot asiat kuten kampaajakäynnit ja shoppailut ovat järkyttävän järjestelyrumban takana.

Että ruuhkaa my ass.

Ruutulipun jälkeen alkavatkin sitten vaihdevuodet. Toivottavasti se vaihde on vitonen eikä pakki.