Vaihtaisitko?

Pastori Mama virittelee vaihteeksi arvokeskustelua! (Pahoittelen linjatonta linjaani, mutta linja sekin on.)

Tuolla alempana oli kommenttina kysymys, että vaihtaisinko takaisin vanhaan elämääni, jos voisin. Tämä kysymyksenasettelu sisältänee oletuksen, että pääsisin tipahtamaan vanhaan elämääni kesään 2003 ilman muistikuvia nykyisestä.

Tähän on helppo vastata. Kyllä, ehkä ja nykyisin myös en. On ollut hetkiä, jolloin olisin vaihtanut epäröimättä. Onneksi on jo ollut pari hetkeä, jolloin en vaihtaisi. Suurimmaksi osaksi olen vielä odottavalla kannalla ja äänestän tyhjää. Olen kuitenkin pohjimmiltani optimisti enkä kovin helposti masentuvaa tyyppiä, joten arvelen, että paluu työelämään tarkoittaa tälle äidille armahdusta. Ehkä pääsen vielä joskus matkustamaankin.

Anyway, tämän pohdiskelun myötä pääsin toisen kysymyksen juurelle. Tekisinkö jotain toisin? En, irrelevanttia. Olisin tässä samassa kusessa, koska tekisin kaiken ihan samalla tavalla. Virheitä? Vaikea sanoa, mutta sen verran rehellinen pitää olla, että myöntää sen olevan mahdollista!

Ajatusketju jatkuu. Tätä konseptia on vaikea selittää kaunistelematta ilman että vaikuttaisin a) tunteettomalta ja b) onnettomalta. No en ole. Onnellisen kotiäidin on täysin mahdoton käsittää miten ahdistavalta väärässä mutta todella arvolatautuneessa roolissa voi tuntua. Ei ole toista "ammattia" jossa toimenkuva (äitiys) ja palkka (äitiys) ovat sama asia. No, kuten sanottu, joillekin tämä asetelma on unelmien ja joillekin painajaisten täyttymys. Olisi vain tärkeää että tälle toisellekin ääripäälle - ja kaikelle harmaalle siinä välissä - löytyisi ymmärrystä, tukea ja apua ainaisen vaikenemisen sijaan.

Lapsettomuutta pidetään itsekkäänä ja mukavuudenhaluisena valintana. Tässä sivuutetaan sujuvasti se tosiasia, että suvun jatkaminen katsotaan velvollisuudeksi, jolloin todellista valintaa ei sallita. Ei kukaan rohkaise kuuntelemaan itseään ja sano, että voi elämää elää ilman jälkikasvuakin. En tajua miksi. Onhan se nähty, ettei vanhemmuus sovi kaikille. Ja sitä, mitä ei ole, ei osaa kaivata. Lapsettomuutta voisikin vaihteeksi tarkastella myös itsekriittisyytenä, pelokkuutena ja riskinottohaluttomuutena. On aika outoa väittää universaalina totuutena, että ilman lapsia elämällä ei ole tarkoitusta. Lisäksi tahattomasti lapsettomia kohtaan se on suorastaan loukkaavaa. Jokainen puhukoon omasta puolestaan ja määritelköön elämiseltä tuntuvan elämän täysin subjektiivisesti.

Eilen oli Hesarissa juttu äskettäin julkaistusta kirjasta, jossa käsitellään nimenomaan äitiyden kiellettyjä tunteita. Kuvaavaa, että niistä uskalletaan puhua vasta nyt. Olen täysin saletti että noita tunteita on ollut maailman sivu.

Ensi kerralla taas kevyempää. ;)