Tämä ihana kultsu on jo poistunut keskuudestamme. |
Koiraprojektimme on jumissa.
Kun vihdoin päätin, että nyt loppui odottelu ja aloin tosissani pohtia prosessin seuraavaa steppiä, huomasin, että päätös on tosi vaikea. Ajattelin, että minulla oli koiran suhteen vain kaksi selkeää toivetta: tyttökoira ja pitää tulla toimeen lasten kanssa. Plussaa saa parrasta. Tällä yhdistelmällä sopivia koiria pitäisi löytyä vaikka kuinka!
Mutta kun aloin kahlata läpi rotumääritelmiä ja erilaisia nettitestejä, huomasin, että erilaisia reunaehtoja ja muuttujiahan on vaikka kuinka. Ei suurta metsästysviettiä, maltillinen haukkumistaipumus, terve rotu, aktiivinen saa olla muttei sähköjänis, keskikokoinen varmaan pärjää parhaiten metsässä ja turkinhoitoon ei ole laittaa kovin montaa tuntia viikossa. Lisäksi neljän terrierin kokemuksella olisi myös mukavaa vaihtelua, jos koira olisi edes jossain määrin miellyttämishaluinen ja kiinnostunut ohjeistani.
Tällaista koiraa ei ole.
Snadi ei näytä saavan koirista mitään allergisia reaktioita. |
Huomaan myös potevani rimakauhua. Siinä missä lapsuudessani koirat vain ilmestyivät meille, aikuisena vastuullinen päätöksenteko tuntuu mahdottomalta. Mitä enemmän tietoni lisääntyy, sitä enemmän ihmettelen, miten kukaan on koskaan osannut valita omaan elämäänsä sopivan koiran. Koiranhankintahan on selvästi täynnä riskejä.
Mitä virikkeellinen elämä tarkoittaa noutajaksi jalostetulle vesikoiralle? Tuhoaako se asunnon jos en harrasta sen kanssa rallytokoa?
Jos irlanninsusikoira on onnellisimmillaan omalla pihalla, voiko sitä ottaa rivitaloon?
Hajoaako paimenkoiralta pää, jos lauma lähtee aamuisin kuka minnekin?
Luonnollisesti olen katsellut myös kodinvaihtajia: ei lapsiperheeseen, vaatii ison pihan, pelkää muita koiria, vain kotiin, jossa ollaan koko ajan kotona, vain kokeneelle koiraihmiselle. Olenko sellainen? Miten ihmeessä osaisin olla johdonmukainen laumanjohtaja, jos en edes tiedä, millainen koira meillä viihtyisi.
Pikkuveljen jack russel ei hirveästi jeesaa koirakuumeen hillitsemisessä. |
Järjellä ajateltuna tiedän, että rotumääritelmässä kuvataan aina stereotyyppinen rotunsa edustaja ja yksilöiden välistä vaihtelua on ihan valtavasti. Olen todistanut tätä ihan käytännössä, sillä olin teini-ikäisenä monta vuotta afgaanikennelissä töissä. Yksikään näistä palkituista rotukoirista ei ollut sellainen ylväs ja viileä vinttikoirien soihdunkantaja kuin rotumääritelmässä kuvattiin, päinvastoin. Yksi oli iloinen ja pomppuisa, toinen täysi sohvaperuna ja kolmas oli löllykkä, joka nojasi ihmisiin aina kun voi. Vain yksi tykkäsi juoksemisesta eikä missään tapauksessa tullut luo kun kutsuttiin.
Turhautunein tähän jumittamiseen on tietenkin Snadi, joka kysyy vartin välein, voimmeko jatkaa koiran etsimistä. Hän haluaa minkä tahansa tavallisen koiran kunhan se vain materialisoituu meille ennen kuin hän täyttää 18 vuotta ja muuttaa oman kotiinsa.
Ehkä päättämättömyyteni johtuu siitä, että koiraihmisidentiteettini on hukassa. Siihen ei löydy nettitestiä.
Kysynkin: miten te olette koiranne valinneet vai valitsiko se teidät?