"Minkä elämänohjeen antaisit minulle?"

Skidi oli saanut elämänkatsomustiedon tunnilta läksyksi haastattelutehtävän. Uhrien Haastateltavien piti vastata kolmeen kysymykseen.
– Mikä on sinulle tärkein arvo? *
– Miten se näkyy elämässäsi? **
– Minkä elämänohjeen antaisit minulle?

A P U A. Kaksi ensimmäistä vielä jotenkin sain sönkötettyä, mutta kolmas tuotti harmaita hiuksia. Mitä ihmeen neuvoja nykynuori kaipaa Benny Hillistä sukupuoli-identiteetin omaksuneelta, merkkareihin melkein tukehtuneelta ja lapsuutensa auton takapenkillä viettäneeltä ihmiseltä? Mietin hetkisen ja tulin siihen tulokseen, että jotain konkreettista modernista yhteiskunnasta kiteytyy ohjeessa olla ottamatta pikavippejä, mutta lapsi pyöritteli silmiään ja sanoi, että muiden äidit keksivät varmaan jotain vähän ylevämpää.

No hyvä! Keksitään sitten. Tuotin hänelle kokonaisen listan elämänohjeita, joista hän voisi valita sen, mitä kulloinkin tarvitsee. Kas tässä:

• Pidä aina irtisjemmaa ja laita mahdollisuuksien mukaan suuhun yhtä aikaa salmiakkia ja hedelmää.
• Katso aina tarkkaan kenelle lähetät viestin, ettei mene iskälle tai asiakkaalle se, minkä piti mennä poikaystävälle.
• Jos olet paksuna ja neuvolan täti käskee syödä välipaloja, älä syö.
• Vältä yli nelivuotiaana käyttäytymästä kuin nelivuotias. Jos kuitenkin käyttäydyt kuten nelivuotias, niin kannattaa miettiä pitäiskö pitää vähän lomaa.
• Jos voit valita tiskaamisen ja saunan lämmittämisen välillä, valitse aina saunan lämmittäminen.
• Hymyile aina pikkukersoille ja vilkuta jos ne vilkuttaa.
• Jos hameen helma jää takaa sukkahousujen väliin niin on silleen sattunut muillekin.
• Älä osta huonoja pikkareita, menee rahat hukkaan ja elämä pilalle.
• Olosuhteita on pakko sietää, ihmisiä ei, paitsi omaa äitiä.
• Jos pitää tyhmän ja ilkeän välillä valita niin se on niin huono tilanne, että yksin on mukavampaa.
• Sinä riität, mutta oma pora pitää olla. Ja jeesusteippiä ja nippusiteitä.
• Vältä turhaa tuskaa kuten kahdeksan aamuja ja iltapäivälehtien kommenttiosastoja.
• Jos elämä on kuormittavaa, mikään etelän matka tai ostettu tavara ei oloa paranna.
• Migreeni on perseestä.
• Poliisi on ystävä, mutta jos ei ole niin muista, että fiksutkin tyypit tekevät joskus tyhmiä juttuja.
• Opettele erottamaan faktat ja mielipiteet. Esimerkiksi jos oot jonkun tyypin mielestä nolo, se on vain mielipide, ja kiusaaja itse on idiootti, mikä on fakta.
• Elämässä joutuu aina myymään jotain. Katso ettei mene itsekunnioitus kylkiäisenä.
• Kaikesta muusta voi muuttaa mieltään paitsi niistä pikavipeistä. Ja baaritiskillä ei kannata hirveän usein muuttaa mieltään tai kaikilla menee hermo.
• Jos seinät kaatuu päälle, ajattele, että me kiidetään kivenmurikalla avaruudessa, ja ykskaks kaikki onkin taas täysin rationaalista.
• Ihmisiä neuvotuttaa usein. He tarkoittavat hyvää, vaikka neuvot olisivatkin huonoja.
• Äitiä saa tulla ikävä, vaikka olisi aikuinen.

Noin! Mitäs olisitte itse vastanneet?

* Vapaus
** Mahdollisuus kehittymiseen ja itseilmaisuun koko elämäni ajan.

Oura kertoo, miksi ajatus joskus tahmaa

Kun liityin Oura-sormuksen käyttäjien fb-ryhmään, minulta kysyttiin, katsonko olevani biohakkeri. Ällistyin, koska en tajunnut, että älylaitteen käytössä olisi tällainenkin näkökulma. Ryhmässä on porukkaa, jotka etsivät parempaa unta ja elämää erilaisilla lisäravinteilla, ruokailurytmeillä ja dieeteillä, sängynviilennyslaitteilla ja meditaatiolla.

Pidän teknologiasta ja härpäkkeistä, mutta vierastan ajatusta itsestäni jonkinlaisena ihmislaboratoriona, jossa mittaisin jokaista liikettäni, sydämenlyöntiäni ja hengenvetoani ja hienosäätäisin lukemiani aina vain paremmiksi, enhän jaksa käydä edes vaa'alla. Lisäksi it-konsultin hattu päässä voin sanoa, että lähtödatan pitäisi aina olla paikkansapitävää, jotta siitä voisi vetää mitään relevantteja johtopäätöksiä – Oura tarjoaa vain suuntaa antavia lukemia, joita voi verrata lähinnä omaan dataan. Vastikään julkaistussa jutussa todettiin, että vain unilaboratorion antamat tulokset ovat pätevät. Hirveän tosissaan lukemia ei siis kannata ottaa.

Mutta ei tarvitse intoutua biohakkeriksi, että oman datansa tutkailemisesta saa hyötyä. Havainto pitää vain yhdistää tutkittuun tietoon, jotta siitä on terveydellistä hyötyä. Suosittelen kaikille univammaisille ja ylipäätään hyvinvoinnistaan kiinnostuneille Matt Walkerin Miksi nukumme -kirjaa, jossa hän toteaa, että unta on pidetty pitkään terveyden olennaisena elementtinä liikunnan ja ravinnon rinnalla, mutta väite on hieman harhaanjohtava: itse asiassa uni muodostaa koko hyvinvoinnin pohjan, jonka päälle liikunta ja ravinto asettuvat. Jos uni ei ole kunnossa, mikään ei ole kunnossa.

Ouraa on minunkin kiittäminen monesta havainnosta.

Oura kertoo, kun olen sairas. Kun sain megasilmätulehduksen, minulla oli jatkuvasti lämpöä. Koska söin kipuun buranaa, en huomannut sitä päivällä, mutta yöllä kun lääkkeen vaikutus lakkasi, lämpö pääsi nousemaan. Oura huomasi ja raportoi. Siitä tajusin, että tarvitsen vielä kolmannenkin lääkärikäynnin ja tuhdimmat tropit. Arvostan tätä sairausindikaattoria erityisen paljon, koska pelkään, etten ole erityisen herkkä aistimaan ja havainnoimaan, mitä kroppani kaipaa. Tällä kertaa se kaipasi antibiootteja.

Oura kannustaa raittiuteen. Sormukseni on erittäin systemaattisesti raportoinut, että alkoholi on kropalleni täysi katastrofi. Tiesin kyllä jo entuudestaan, että viinittely saattaa hiukan heikentää unenlaatua, mutta mittarista näkyy hienosti miksi: uni on rauhatonta, en nuku REM-unta juuri lainkaan ja syke on koko hemmetin yön yli 10 lyöntiä korkeammalla kuin normaalitilassa. Järjestän siis alkoholilla sydämelleni ylitöitä enkä suinkaan rentouta itseäni. Ja piru vieköön, yksi lasillinen riittää, kun sen juo liian myöhään. Karseaa. En ole täysin jättänyt alkoholia, mutta vähentänyt ihan merkittävästi.

Oura patistaa liikkumaan mutta pyytää hidastamaan. Otan liikunnan nykyään paljon rauhallisemmin. Olen tykästynyt äänikirjakävelyihin ja ne sopivat minulle erinomaisesti liikunnaksi ja toimivat samalla rentoutumissessiona. Raivojumpasta palautuminen kestää pitkään joten sitä ei voi tehdä joka päivä, vaikka ehtisi ja jaksaisi (mitä ei tietenkään tapahdu).

Ouran näyttää trendin. Nyt kun olen käyttänyt sormustani yli puoli vuotta, löydän kiinnostavaa dataa myös vuodenkierrosta. Tästä käyrästä tajusin, miksi en koskaan muista loppukeväästä mitään. Kun illat valostuvat ja nukkuminen menee muutenkin vaikeaksi, kellojen siirto tunnilla eteenpäin on aivotoiminnan kannalta lamauttava veto: vaikka unen kokonaismäärä ei lyhene kuin tunnilla, aamuyöhön painottuvasta REM-unesta (joka muuten on koko ihmisyyden ydintä, oppimista ja tunne-elämää säätelevä ja ylläpitävä univaihe) lähtee puolet. Ja kuten kuvasta näkyy rytmi menee sekaisin pitkäksi aikaa, ei päiväksi tai kahdeksi. Vasta kesälomalla helpottaa kun koululaisilla alkaa loma ja kahdeksan aamut ovat hetkeksi historiaa. Tästä syystä myös kannatan normaaliaikaa: olen luovassa työssä, haluaisin olla aina toimintakykyinen enkä halua sydänkohtausta. Olen pahoillani, jos jollekin jää vähän vähemmän aikaa golffata.

Ryhmän muiden käyttäjien datan katselu taas on paljastanut ison kuvan ja sen, että minä nukun loppujen lopuksi hiton hyvin. Leposykkeeni (alimmillaan 43) on mukavan alhainen ja sykevaihtelu korkea (laaja vaihteluväli kertoo, että sydän pystyy mukautumaan rasitukseen), nukahdan nopeasti ja saan syvää unta riittävästi (ja iltavirkuille tyypillisesti nukun syvän unen pätkiä vielä kuudelta aamulla).

Joillekin datan kyttäämisestä tulee suorituspaineita ja ahdistusta, mutta minulle se antaa aihetta optimismiin. Voi hyvin olla, että päihitän geenini enkä kuole ennen aikojani kuten vanhempani.

Pärjäätkö kolme päivää ilman sähköä? Ota kotivara haltuun!

Ystävä kertoi juhlissa, että hänen poikaystävällään oli aina tallessa ämpärillinen vettä. Kun vesivessa lakkasi sähkökatkon aikana toimimasta, mies haki pokkana varaamansa vesiämpärin komeron perältä ja huuhteli vessan.
– Ah, kotivara, tunnisti joku.

Kotivara?

Koska ymmärrykseni tällaisesta joka kodin huoltovarmuustoiminnasta oli hyvin hataralla pohjalla, googlasin. Martat määrittelevät kotivaran kotona säilytettäväksi, omatoimisesti koottavaksi poikkeuspäivän varastoksi. Tavoitteena on pärjätä kolme vuorokautta ilman sähköä, eristyksissä kotona. 

"Kotivara tarkoittaa paitsi ruokaa ja juomaa, myös muita kodin päivittäistarvikkeita. Kotivaraa tarvitaan esimerkiksi, jos kauppaan ei pääse sairastumisen vuoksi. 

Kotivara ei ole erillinen hätävarasto, vaan tuotteita käytetään ja kierrätetään koko ajan. Kokoa mieleisesi kotivara sellaisista elintarvikkeista, joita käytät muutenkin. Mieti myös mitä ja miten voit tarvittaessa laittaa ruokaa sähkökatkon aikana. "

Kotoa pitäisi löytyä vesiastian (joka täytetään vasta riskin kohotessa) ja ruokatarvikkeiden lisäksi myös lääkkeitä, taskulamppuja, käteistä rahaa, kynttilöitä ja tulitikkuja, hygieniatarvikkeita, trangia ja pattereilla toimiva radio. Puhelinkin sammuu aika pian, ellei laatikosta löydy täyteen ladattua vara-akkua.

Käsi pystyyn, kenellä on kotivara kunnossa? Minulla nimittäin ei ole.

Nopean ja epätieteellisen ystäväpiirigallupin perusteella aika harvalla on. Koti-insinööri kysyi, onko kyseessä jonkinlainen maailmanlopun paketti. Vähän sinnepäin, toki maailmanlopun paketissa pitäisi olla raketti toiselle planeetalle. 

Onko tällainen selviytymisajattelu vanhojen ihmisten hysteriaa vai aivan järkevää ja nykyhetkeenkin sopivaa varautumista? En pääse tarkistamaan mummolta, oliko hänellä kotivara kunnossa, mutta luultavasti oli, sillä hän oli Karjalan evakkona aina varautunut kriiseihin. Hänellä oli oma kaivo, ja saunassa saavi täynnä vettä. Rintamamiestalon kellarissa oli pelottava perunavarasto ja hillopurkit ojennuksessa ja hän säästi voipakettien käärepaperitkin.

Minä en ole aktiivisesti varautunut pahan päivän varalle millään tavalla vaikka kaapista melkein aina soijarouhetta, säilykkeitä ja pastaa löytyykin. Minä luotan rauhaan, stabiiliin sähköverkkoon, puhtaaseen kraanaveteen, kauppojen sunnuntaiaukioloon ja päivystävään apteekkiin. Uskoni vakaaseen yhteiskuntaan ei ole koskaan horjunut, ei ole ollut tarvetta.

Mutta kotivaran kokoaminen ja ylläpito ei ole pöllömpi idea. Onhan minulla avioehtokin, joka  edustaa samanlaista asennetta: varautumista tilanteeseen, jota ei toivo tapahtuvaksi. Ilmastonmuutos pahentaa myrskyjä ja aiheuttaa tulvia, jotka tuovat mukanaan laajoja sähkökatkoja, ulkonaliikkumis- tai vedenkäyttökieltoja, jakeluongelmia ja yllättäviä onnettomuuksia.

Kävin siis ostamassa kannellisen ämpärin (muovinen mehukanisteri meillä jo onkin mökkireissuja varten). Ja taidanpa aloittaa myös projektin takkasydämen asentamiseksi käyttökelvottomaan avotakkaan, sillä vaikea sitä pastaa on keittää ilman tulta. Seuraavaksi sitten ne aurinkopaneelit, tuulivoimala ja mahdollisesti bunkkeri. Ja tietoliikennesatelliitti.

Naisverkoston tapaaminen – miten ja miksi?

Eteisessä oli viime perjantaina kenkämeri, tällä kertaa aikuisten! Olin jo jonkun aikaa pyöritellyt ideaa verkostoitumisillasta ja vihdoin sain sen aikaiseksi. Miksi ryhdyin tähän, miten sen järkkäsin ja mitä siitä seurasi?

Olen generalisti. Kiinnostun helposti kaikesta (paitsi kirjanpidosta), joten sanon aivan liian moneen asiaan kyllä. Tässä luonteenpiirteessäni on hyvä puoli, jonka tajusin vasta hiljattain. Nimittäin se, että kun huseeraa kaikenlaisissa projekteissa, tutustuu valtavaan määrään ihmisiä, mikä taas kerryttää sosiaalista pääomaa, verkostoja. Ja tunnetusti ihminen ei saa mitään aikaiseksi yksin.

Kävin itse vuosi sitten naistenillassa, josta en tuntenut etukäteen juuri ketään. Ilta oli superkiinnostava ja kävin mielenkiintoisia keskusteluja mm. tutkijoiden kanssa, joita en itse tunne juuri lainkaan. Mietin siellä puheensorinan keskellä, miten moneen asiaan verkostot vaikuttavat. En olisi kirjoittanut kirjojani ilman oikeiden ihmisten tukea. Mietin myös, että tunnen itsekin liudan mukavia ja omalla tontillaan nerokkaita naisia, joiden työtehtävät, harrastukset ja puheenaiheet sivuavat usein toisiaan, ja että heidän pitäisi tavata juuri tällaisessa rennossa epävirallisessa tilaisuudessa. Mutta sitten skagasin: eihän siitä nyt mitään tulisi. Eihän meille mahdu, kauhea siivoaminen, en minä jaksa sellaiselle laumalle kokata, eikä minulla ole edes kaikille viinilaseja.

Pysähdyin tuohon lasiajatukseen. Siis minä, joka olen aina juonut surutta suoraan hanasta, ylioppilaslakista, kämmeneltä ja pullonsuusta, itken viinilasien riittävyyttä, vaikka vaakakupissa on synergiaetujen kasvattaminen? Nauratti ja hävetti yhtä aikaa. Ei ihme, että naisverkostojen tapaamisia ei järjestetä, jos puitteiden täytyy olla luokkaa linnan juhlat.

Siispä eräs kaunis ilta istuin koneen ääreen ja luonnostelin kutsun verkostoitumisiltaan, jossa olisi tarjolla tonkkaviiniä juomalaseista ja pizzaa, molemmat muiden tekemiä, sekä aivan loistavaa seuraa. Sitten laitoin kutsun reilulle 30 ihmiselle, joita mukaani oli tarttunut vuosien varrelta erilaisista yhteyksistä, työpaikoista, perhevalmennuksesta, päiväkodin eteisestä, blogosfääristä ja politiikasta – ja jäin odottelemaan vastauksia.

Ajattelin, että vuoden kiireisimpänä aikana paikalle ehtisi noin puolet kutsutuista. Arvatkaapa kuinka kävi? Vain muutamaa matkoilla tai sairaana olevaa poikkeusta lukuunottamatta kaikki tulivat. Olin snadisti järkyttynyt, koska tajusin, että viinilasien lisäksi ei riitä tuolit, henkarit eikä jääkaappikaan, neliöt juuri ja juuri. Mutta vastaanotto oli riemastunutta. Näiden kemujen takia peruttiin aiemmin sovittuja menoja ja palavereja ja alettiin välittömästi metsästää lastenhoitajia.

Sanoisin, että hypoteesini naisverkostojen kiinnostavuudesta osoittautui ainakin jossain määrin oikeaksi. Kaikki kyllä tunnistavat tarpeen tutustua ja verkostoitua, mutta olemme surkeita kehtaamaan: emme kehtaa mennä sanomaan moi kiinnostaville tyypeille, koska turhaa nyt vaivata tarpeettomasti, emme kehtaa järkätä tapahtumia, koska ei ole tarpeeksi viinilaseja, emmekä varsinkaan kehtaa ajatella verkostojamme sosiaalisena pääomana, koska kaikki pitää tehdä itse.

Olen todella tyytyväinen, että tein tämän. Ja jännä nähdä mitä tästä seuraa – ehkä pelastan maailman saattamalla yhteen ihmisiä, jotka eivät muuten olisi tavanneet! Tavoitteenani oli yhyttää ihmisiä, joista voisi olla toisilleen inspiraatiota tai apua, mutta toisaalta saada lietsottua verkostoitumiskipinää. Jokainen sai siis kontaktilistalleen uusia nimiä, mahdollisesti uusia ideoitakin, ja toivon mukaan motivaatiota järjestää vastaanvanlainen ilta itse.

Jos ei muuta niin nauru ja pälpätys kuuluivat korttelin päähän. Ja sitä viiniä voi juoda vaikka löylykauhasta, kun puheenaiheet ovat kiinnostavia.

Jos verkostoilta alkoi kiinnostella, tässä vinkit!

1. Rima alas. Ihan oikeasti. Näitä bileitä ei kannata viettää keittiössä kokkaamassa istuvaa illallista vaikka ehtisi ja jaksaisikin. OPM ja nyyttärit kehiin, jos et ehdi tilata pizzaa.

2. Tee vierassekoitus. Vieraiden valinta on vaikein nakki. Et todennäköisesti voi kuitenkaan kutsua ihan kaikkia, joita haluaisit (neliöt ja akustiikka tulevat meillä vastaan jo 30 ihmisen kanssa), joten joudut valkkaamaan. Minä kutsuin mahdollisimman sekavan kattauksen ihmisiä eri sektoreilta. Toinen vaihtoehto olisi ollut teemailta esimerkiksi yrittäjille tai hoitoalan ihmisille. Toisaalta saat ehkä syyn järjestää toiset!

3. Tarjoa nimilaput. Osta valkoisia tarralappuja ja laita ne mustan tussin kanssa eteisen pöydälle. Kun tapaa lauman uusia ihmisiä, kamalinta on, ettei 30 sekunnin jälkeen kättelystä muista enää kenenkään nimeä. Minä pyysin, että nimilappuun kirjoitettaisiin myös sektori, jolla työskentelee, jotta voisi hakeutua uuteen seuraan ja toisaalta jutun juurta löytyisi helpommin, jos jännittää.

4. Mitään virallista ohjelmaa ei tarvita. Ohjelmanumero on uusiin ihmisiin tutustuminen. Minä pidin puheenvuoron, jossa esittelin jengin henkilökohtaisen kautta, mutta ilmankin selviää. (Puheenvuorosta tulee sitten kymmenillä ihmisillä ihan hiton pitkä, joten jos tilaat pizzat juuri ennen tätä, syötte slaissit kylminä.)

5. Muista minglata itsekin! Paikalla on porukkaa, jota et näe niin usein kuin haluaisit. Samalla voit pitää huolen, että jengi vaihtaa seuraa säännöllisesti, tosin parhaassa tapauksessa tämä tapahtuu itsestään.

Selfietön syyskuu

Kävin katsomassa Downton Abbeyn. Seuraavana aamuna alkoi tapahtumaketju, joka jatkuu edelleen.

Vaihe 1. Herään aamulla ja huomaan että vasemman silmäni alaluomi on kipeä ja turvonnut niin että räpyttäminen sattuu. Yritän olla räpyttämättä, mutta eihän siitä mitään tule. Silmää kutittaa ja käyn apteekissa hakemassa silmätippoja. En ole koskaan käyttänyt silmätippoja, joten näytän siltä, että olen jatkuvan liikutuksen vallassa.

Vaihe 2. Toinen puoli naamastani muistuttaa lähinnä pakaraa: turvotus on lisäntynyt ja kipu säteilee poskeen asti. Ulkopuolisen näkökulmasta vaihtoehtoja on oikeastaan vain, että olen a) väkivallan uhri tai b) minulla on sikotauti, mutta kukaan ei tohdi kysyä kumpi. Käyn digivastaanotolla ja saan antibioottitipan.

Vaihe 3. Käyn hakemassa apteekista buranaa, koska koko ajan on lämpöä. Apteekkari säikähtää ja pyytää menemään takaisin lääkäriin, koska hoito ei hänen mielestään ole riittävä. Saan antibioottivoiteen.

Vaihe 4. Naamani vasen puoli ei enää muistuta pakaraa mutta alaluomellani on edelleen turvonnut nakki, joka siintää koko ajan tunturina näkökentässä. Olkapääni tulehtuu, koska joudun pitämään puhelinta vain oikean silmäni edessä. Jatkan buranaa ja antibioottivoidetta, vaikka reseptissä sanotaan että käytä vain viikko.

Vaihe 5. Näytän sosiopaattiselta Bond-pahikselta. Alaluomella on sentin mittainen punainen rupi, joka näyttää siltä, että itkisin verikyyneleitä. Jos nukun yön vasemmalla kyljellä en näe silmällä mitään kahteen tuntiin. Aloitan antibioottikuurin.

Nyt silmä vuotaa jatkuvasti vettä, mutta arpi ei enää punoita ja näkö on parempi kuin viikkoihin. Oletettavasti siellä vain päänsisäinen yrittäjäni ulvoo vituiksi mennyttä syyskuuta.

Luonnollisesti on syytä kiitollisuuteen, kuten aina vastoinkäymisten jälkeen. Olen ikuisesti kiitollinen länsimaiselle lääketieteelle mikrobilääkkeistä ja universumille siitä, että tämä ei ollut tarttuva tauti (ja olisimme kaikki näyttäneet siltä että "that's what you get when cousins marry"), vaan joku mystinen kosto kaikista salaa ostetuista irtokarkeista. Olen myös kiitollinen siitä, etten ollut heittänyt pois kaikkia huulipuniani, sillä se on ollut ainoa ehostus, mitä olen voinut muutamaan viikkoon käyttää, kun kaikki muut piti heittää roskiin.

Onneksi voin nyt kääntää uuden lehden. Mitä kivaa uusi kuukausi tuokaan tullessaan! Ai niin, mörönperseen.

Ps. Tarvitsen rahaa uusiin meikkeihin, joten tykkää ja jaa, kiitos!