Henkilökohtainen ennätys

– Meillä meni hyvin, Skidi huokaisi, kun vihdoin istuimme junassa matkalla kotiin perinteisistä yleisurheilun juniorikisoista. Nyökkäsin, tyytyväisenä. Kisat todellakin olivat sujuneet hyvin, vaikka mitaleja ei kaulassa ollutkaan. Molemmilla olivat jalat muussia ja minulla on vielä tänäänkin persus hellänä kisakatsomon ergonomiasta, mutta matkassa oli monta uutta personal bestiä, henkilökohtaista ennätystä.

Tajusin vasta Skidin kommentista, että olin itsekin tehnyt henkilökohtaisen ennätykseni. Jopa season's bestin. Meillä oli mennyt hyvin, yhdessä.

Kun juna liukui eteenpäin halki lumen peittämän hämäläisen esikaupunkialueen, mietin, että olen kehittynyt valtavasti viime vuodesta. Osuin lankulle, en varastanut lähdössä ja loikin aitojen yli ketterästi kuin kilipukki.

Aloittelevan huoltajan treeneissä pitäisi käydä läpi seuraavat tärkeät viimeistelyharjoitukset.

Kisakanslian etsiminen on ensimmäinen rasti. Jos ei ole koskaan ollut oikeissa kisoissa, ei käyttöliittymä ole kovin intuitiivinen, mutta kisakanslia nostaa epätietoisen uuvatin takaisin kärryille! Sieltä saa käsiohjelman (tästä lisää seuraavassa kohdassa) lisäksi ylimääräisiä hakaneuloja, Tampereen taksikeskuksen numeron ja ruokalipukkeita. Ei tarvitse syödä pelkkää reissumiestä kahta päivää, jos ei halua!

Takerru käsiohjelmaan. Unohda epäselvät kuulutukset, sillä tästä painotuotteesta näkee ihan pirusti kaikenlaista kätevää infoa eräjaoista aikatauluihin. Alleviivaustussi mukaan. Lisäksi sieltä näkee, missä hallissa T12 pituus hypätään ja missä kyseinen B-halli sijaitsee. On hirmu kätevää, kun urheilija voi keskittyä suorituksiinsa eikä eksyneen mutsin etsimiseen.

Ole yhden hengen tavaratalo. Pakkaa mukaan kaikkea paitsi kukkamultaa. Itse lähden siitä, että se, mitä ei löydy kisakansliasta, löytyy veskastani: rakkolaastareita, smoothieta, pähkinöitä, saippuaa, hiuslenksuja, teippiä, kasvomaalit, huulirasvaa, vessapaperia ja kylmägeeliä. Ja jos kukkamultaa jostain syystä tarvitaan, singahdan hakemaan.

Muutu tietotoimistoksi. Puhelimeen kannattaa koota aikataulu myös digimuodossa, jos joku pöllii käsiohjelmasi. Kaikki lajit alkavat jo tuntia ennen itse suoritusta verryttelyllä, callingilla, askelmerkkien laitolla ja keskittymisellä (ymmärrän nyt paljon paremmin niitä hämmentyneitä toimitsijaparkoja 80-luvulla, kun ilmestyin vain yhtäkkiä lähtöviivalle). Tällä kertaa tiesin, missä välissä on pakko syödä, vaikka ei olisi yhtään nälkä.

Löydä itsesi. Tiedän nyt, millainen huoltaja haluan olla. Tämä on ollut se vaikein rasti, sillä esikuvia ei oikein ole ollut. Olen aina kammonnut niitä vanhempia, jotka karjuvat pikkulapsille kurkku suorana futiskentän laidalla tai takakaarteessa, mutta pelisilmänsä päällä istuminen ei luojan kiitos ole ainoa vaihtoehto. Kysyinkin kersalta, mitä hän minulta odottaa. Hän haluaa huoltajan, ei valmentajaa, suoritusrauhan, ei karnevaalia. En siis tyrkytä neuvojani, mutta jos Skidi itse haluaa jeesiä, selitän kyllä videon kera. Olen saatavilla, hurraan, pyyhin kyyneleet – ja piilotan piikkaripussiin irtokarkkia.

Treenaamalla oppivat uusia temppuja niin nuoret kuin vanhatkin koirat, ja vanhemmat. Toki ensi kerraksikin jäi vielä pari juttua.

Voin huoletta jättää omat treenikamani pakkaamatta, sillä en jaksa mennä 12h kisapäivän jälkeen salille vaikka kuinka toiveajattelisin. Enkä enää laita puoliksi syötyä banaania takaisin laukkuun ja jos laitankin niin en nyt ainakaan kuulokkeideni päälle. Niin ja löin pääni enää kertaalleen ylimmän katsomorivin yllä kulkevaan teräspalkkiin, mutta siinäkin oli kerta liikaa. Riittää enemmän kylmäpusseja urheilijoille.

Michelle Obama: Minun tarinani

Olen aloittanut taas äänikirjakävelyt (lue: -liukastelut) ja ennätin vihdoin tarttua Michelle Robinson Obaman tarinaan. Rupesin kuuntelemaan kirjaa suomenkielisenä käännöksenä, mutta harkitsen että vaihdan Michellen itsensä lukemaan versioon.

Olen päässyt vasta kohtaan, jossa pussaillaan tulevan presidentin kanssa, mutta en malta olla kirjoittamatta tästä paria sanaa jo nyt.

Olin tietenkin ex-presidenttiparin fani jo valmiiksi, joten odotin kirjaa kovasti, mutta pelkäsin vähän aloittaa tätä. En halunnut kokea sitä pettymystä, että fanittamani tyyppi paljastuukin vähän yksinkertaiseksi. Tarina alemman keskiluokan alueelta Valkoiseen taloon päätyneestä naisesta kuulostaa lähtökohtaisesti klisheiseltä, mutta kirja onnistuu välttämään turhan kultapölyn ja pateettisuuden.

Yllätyin siitä, että entinen First Lady kertoo hyvin suoraan ja häpeämättömästi vaatimattomasta lapsuudestaan ja nuoruudestaan Chicagon Southsidessa, joka hiljalleen ränsistyy segregaation myötä. Hän ei kainostele puhua poikaystävistään ja kertoa, että on ollut nyrkkitappelussa. Hän puhuu rohkean kriittisesti myös omasta afroamerikkalaisuudestaan ja etnisyyden kokemuksestaan kuten kohtaamastaan rasismista ja toisaalta vähemmistön edustajan ulkopuolisuudesta, jota hän myöntää itse kasvattavansa.

Heräsin tietenkin pohtimaan omaa kuplaani – enkä tarkoita nyt mitään liberaali-konservatiivijakoa – vaan sitä, kuinka montaa eri etnisyyttä minun tuttavapiiriini kuuluu. Arvaatteko vastauksen? Nolottaa. Jälkikasvulla sen sijaan on jo enemmän kontakteja muihinkin kuin kantasuomalaisiin.

Vaikka lapsuuden kodin asetelma on hyvin perinteinen (ydinperhe, jossa isä elättää perheen pienellä palkallaan), vanhemmat ovat kannustavia ja positiivisia olematta kuitenkaan yliholhoavia. Myös isoveljen pärjääminen vetää kilpailunhaluista Michelleä mukanaan lukioon ja yliopistoon. Tomera ja jo nuoresta pitäen hyvin oikeudentajuinen tyttö saa kasvaa suhteellisen turvallisessa ilmapiirissä ja käydä koulua juristiksi asti, mutta havahtuu vasta myöhemmin siihen, että ei oikeastaan halua olla juristi. Vaikka asuinalueen ja kodin olot ovat Amerikan mittapuulla vaatimattomat, perhettä kuvataan ahkeraksi ja sinnikkääksi. Erityisesti mieleeni jäi kohta, jossa äiti askartelee aina jouluksi takan, joka sytytetään taskulamppujen avulla.

Kasvutarinan lisäksi kirjan läpi kulkee myös luokkataustan teema, joka sattuneesta syystä kiinnostaa erityisen paljon. Michelle pohtii jo 80-luvulla nykyään hyvinkin trendikkäänä pidettyä diversiteettiä lakifirmansa rekrytointiprosessin kautta: keitä päästetään haastatteluun? Kurkistus amerikkalaiseen yhteiskuntaan on muutenkin kiehtova. Jako yksityiseen ja julkiseen on räikeä, tuloerot ovat uskomattomat ja yhteiskunnan turvaverkkoa ei juuri kokeilla. 

Erityisen siistiä kirjassa on se, että tarinassa ei ole vielä toistaiseksi lipsuttu puhumaan miehen valinnoista ja urasta, vaikka se monella tapaa määrittää pariskunnan suuntaa. Keskiössä pysyy naisen tarina ja näkökulma, joka olisi voinut olla sivustaseuraajan mutta ei ollut.

Päällimmäiseksi nousee hämmennys siitä, miten tunnistettavia havaintoja ja kokemuksia voi naisena olla, vaikka elämässä ei olisi juuri mitään yhteistä, välissä olisi Atlantti ja ikäeroa vuosikymmenen verran. Ylisuorittaminen on edelleen loistava tapa peittää epävarmuutta. Ja nainen kävelee ilmeisesti joka puolella maailmaa avaimet sormien välissä.

Suosittelen siis lämpimästi! Jos olette jo lukeneet, mitä tykkäsitte?