5.3.2019

Älä anna huijarisyndrooman kertoa, mitä onnistuminen on



Tapahtuipa syksyllä kirjamessuilla.

Hengasin Suomalaisen kirjakaupan osastolla odottamassa omaa haastatteluvuoroani Lasitehtaan tiimoilta, kun kuulin ohimennen, kuinka naishenkilö kysyi henkilökunnalta Pikkis-kirjaa. Käännähdin ja jäin seuraamaan tilannetta. Myyjä nyökkäsi, että kyllä heillä sitä on, mikä aiheutti minussa lisähämmennystä, sillä ainoa kirjakauppa, joka sitä on ottanut myyntiin, on pieni kirjansa tarkasti valikoiva lastenkirjakauppa Satunurkka Ikaalisista. Myyjä tarjosikin Prinsessa Pikkiriikkiä (joka on muuten oikein mainio kirjasarja!) mutta nainen pyöritti päätään ja sanoi, ettei se ole tuo.

Siinä vaiheessa liityin keskusteluun hieman anteeksipyydellen ja kaivoin repustani kirjan.

– Tarkoitatko todella tätä?

Tyyppi riemastui, että juurikin tuo, tytär oli pyytänyt ostamaan. Teimme hyvin hämmentyneissä merkeissä kaupat siinä osastolla.

Eihän tällä tavalla koskaan kenellekään käy, mietin ja jatkoin päivän ohjelmaa.

No, eilen sitten postitin tuhannennen Pikkis-kirjan. Piti laskea kahteen kertaan, mutta varastosaldo ei valehdellut.

Siinä on noin 900 kirjaa enemmän kuin kuvittelin myyväni. Omakustannesatukirjoja myydään parikymmentä kappaletta sukulaisille, jotka eivät kehtaa kieltäytyä. Niistä ei lähetetä kirjailijalle sykähdyttäviä kiitosmeilejä, oteta toista painosta eikä niihin saada apurahaa. Paitsi, että joudun varmaan ottamaan kolmannenkin painoksen ja joulun alla sain Tietokirjailijaliitolta apurahan Pikkiksen kasvamiskirjaan. Eihän tällä tavalla koskaan kenellekään käy, mietin taas.

Arvaattekin varmaan, mitä ajattelin, kun kukaan ei erityisemmin ole haukkunut romaaniani, pikemminkin päinvastoin. Kirjan kritiikit ovat olleet suopeita, jopa kiittäviä, ja henkilöjutut rentoja.

Autonkorjaajan tyttärelle kirjan kirjoittaminen oli itsessään saavutus, josta en koskaan haaveillut. En ole ylipäätään mikään haaveilija. Minä en voimakkaan intohimon ajamana porskuta kohti suurta unelmaani, ehei. Järki sanoo koko ajan, että ihan kiva, mutta tämä on ohimenevää, mene oikeisiin töihin kuten kunnon ihmiset tekevät ja lopeta tämä haihattelu.

Huijarisyndroomani voi näköjään edelleen mainiosti: vahingossa menee hyvin, kukaan ei hauku ja nyt nolottaa. Ei terve. Miksi olen näin kassalla, kun kerrankin onnistun jossakin? Onko tähän aivojumiin jotain vertaistukea tai terapiaa saatavilla? Olen lopen kyllästynyt kaikkiin naisten, yrittäjien ja kirjailijoiden stereotypialaareihin, mutta en itsekään pääse niistä pois.

Uskon siihen, että ihminen oppii lähes kaiken apinoimalla, mutta keneltä voisin oppia iloitsemaan onnistumisistani? Yksi ongelma on se, että vihapuhetta riittää, mutta ilopuhetta ei juurikaan. Omasta onnistumisestaan – oli taustalla sitten työtä, tuuria tai molempia – ei kannata julkisesti kertoa, ettei vaan saa leuhkan leimaa ja laumaa kadehtijoita uskottelemaan, että pieleen se menee kuitenkin, ei toimi Suomessa ja me ollaan hävitty tää peli. Kun ei puhu onnistumisistaan, kellekään ei tule paha mieli ja välttää myös ikävät menestyspaineet! Win-win?



Mutta jos onnistumistarinoita jatkuvasti pantataan, miten täällä kukaan oppii edes tunnistamaan, mitä onnistuminen tarkoittaa? En tähtää miljonääriksi, vaan iloitsen jo siitä, että kirjoistani jää lapsille ja aikuisille hyvä mieli!

Minut on opetettu ottamaan varman päälle ja olemaan riskeeraamatta mitään, mutta juuri siitä pitää päästää irti, jos meinaa jotain uutta kokeilla. Pitää vain tunnustaa faktat ja päättää, mitä tekee, jos kaikki huonot vaihtoehdot toteutuvat. Kirjailijat elävät apurahoilla. Jos en saa apurahaa, menen töihin.

Olen ollut huomaavinani, että yrittäjämaailmassa epäonnistuminen on hiljalleen lakannut olemasta tabu ja häpeällinen tappio, josta kannattaisi lannistua loppuiäksi ja keskittyä syyttelemään muita. Satu pisti kauppansa pillit pussiin, koska halusi tehdä välillä jotain mutta. Ei se ollut mikään moka tai pieleenmeno vaan suunnanmuutos.

Voisiko myös onnistumisesta tulla samalla tavalla a) normaalia ja b) puheenaihe? Ja voisiko onnistuminen joskus tarkoittaa jotain muuta kuin kansainvälistymistä, kasvua ja rikastumista? Jos onnistumiseksi luokitellaan vain jättiosingot, pörssiin listautuminen tai rahakas exitti start-upista, ei samastumispintaa ole tarjolla kovin monelle ja myötäiloa voi olla vaikea löytää. Mitä onnistuminen siis teidän mielestänne on? Kertokaa!



Ps. Koska tämä kirjoitusriehuminen ei ota loppuakseen, ilmestyy äitienpäivän alla uusi kirja. Stay tuned!

Ps.2. Kustantajalla on Lasitehtaasta älyttömän hyvä tarjous – nappaa siitä kevätlukemista itsellesi tai jollekin, joka kaipaa hyvää mieltä.

3.3.2019

3 x sarjavinkki Areenaan



Edessä on maaliskuu, ja sehän tarkoittaa niin kutsuttua mukakevättä. Ensi viikoksi on luvattu viisitoista senttiä lunta eikä ulos ole asiaa ilman kypärää. Nyt onkin hyvä aika nautiskella verorahoista katsomalla Areenasta muutamat sarjat – tässä siis kolme täsmävinkkiä! Katsokaa hyvät ihmiset, ellette ole jo katsonut.

Babylon Berlin 
2 kautta, yhteensä 16 jaksoa

Vuoden 1929 Berliiniin sijoittuva jännityssarja. En ole mikään historiallisten sarjojen ystävä, passaan ihan suosiolla taistelupainotteiset miesten tähdittämät ampumiselokuvat, mutta tämä onkin paljon enemmän. Olen lukenut C-saksan ja ai että on mukava kuunnella kieltä, jota nykyään harvemmin kuulee. Luonnollisesti myös pohdin jatkuvasti, mikä kaikki historiakontekstista pitää paikkansa: ai niin, Versaillesin sopimus, kuka hemmetin Adenauer ja oliko tosiaan poliittinen poliisi? Ja sitten tietty kaikki yksityiskohdat! Katsokaa koteja, vaatteita, liikennevälineitä, ovia, autoja...

Parasta: Ennen ei ollut paremmin. Ja se biisi!



M/S Romantic 
4 jaksoa

Miten kukaan ei aikaisemmin ole tehnyt tällaista? Sitä mietin ensimmäisen jakson jälkeen. Laivaristeily lienee yhtenäiskulttuurin viimeinen linnake ja jokainen tietää, että yhtenä iltana Helsingin ja Tukholman välisellä risteilyaluksella voi todellakin tapahtua paljon kaikenlaista. Tämä on syytä katsoa ihan suomalaiskansallisesta kontekstista. Itkettää ja naurattaa, yhtäaikaa ja vuorotellen.

Parasta: Suomalaisen hääseurueen bestman.

Päivät, joina kukat kukkivat 
3 jaksoa

Sarjassa seurataan kolmen ruotsalaisperheen elämää kolmella vuosikymmenellä. Munksåsit, Törnbladit ja Elofssonit asustavat rivitalonaapureina Tukholman esikaupunkialueella. Kaikissa perheissä on asioita, joista ei voida puhua niiden oikeilla nimillä, jos ollenkaan. Jokaisessa perheessä koetaan riipaisevia vastoinkäymisiä ja menetyksiä, samalla pohditaan elämää ja kuolemaa.
Ps. Herkimmille suosittelen viimeisen jakson Estonia-kohtauksen skippaamista.

 Parasta: Apua, miten samanlaisia yhteiskuntia Ruotsi ja Suomi lopulta ovat.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...