Reissussa saa rähjääntyä kaikki paitsi hermot

Tämä lokki tuli tähän joikaamaan joka juuttaan aamu kuudelta. Toisaalta hyvä ettei neljältä.

Kun istuimme eilen hotellin aulassa katsomassa jalkapallofinaalia, toivoimme kaikki hiljaa, että Ranska voittaisi, vaikka sympatiat olivatkin pienemmän puolella. Tämä siksi, että vaihtoehtoisessa skenaariossa olisimme takuuvarmasti missanneet paluulennon, koska voitto olisi käytännössä tarkoittanut kansallista vapaapäivää. Olisimme saaneet kävellä laukkuinemme lentokentälle. Tänään taksikuski nauroi ja vahvisti spekulaatiomme todeksi. Tällä kertaa kävi meidän kannaltamme hyvin.

Siinä taksissa mietin, että se klishee matkailun avartamisesta on ihan tosi, monella tavalla. Kotoa poistuminen koko perheen reissulle on nykyään parasta mitä tiedän. Isojen lasten kanssa elämä on helppoa turistinakin. Jotain jää aina mukaan vaikka kyseessä olisi telttaretki viereiseen kaupunkiin. 

Onnea on hyvä pooli.

Kodin ulkopuolella nimittäin tarjoutuu tilaisuuksia henkiseen kasvuun muutenkin kuin pohtimalla voiko perillä juoda hanavettä, sillä reissaamiseen kuuluvat olennaisena osana haasteet ja vastoinkäymiset. Oli kyseessä sitten oma moka tai paska tuuri, väärinkäsityksiltä, kielimuurilta ja sekaannuksilta ei voi välttyä. Tai ainakaan meidän perhe ei voi. Vaikka kuinka suunnittelee siirtymiä, pakkauslistoja, hotellivalintoja, välineitä ja aikatauluja, aina joku kusee. 

Pitää opetella arvaamaan ravintolassa voittava annos (erityisesti jos on kasvissyöjä tai allergikko), täytyy yrittää nukkua, vaikka jossain piippaa ja kysyä tietä, erityisesti jos perheen äiti on sitä mieltä ettemme ole lainkaan eksyksissä. On herättävä järkyttävään kellonaikaan ja pääteltävä merkitseekö juna-aikataulussa oleva tähti jotain vai ei. Ja jos ei ole itse myöhässä niin lautta on. Ja sitten sen asian kanssa pitää vain elää. Vaihtoehtoja on kaksi: jäädä tuleen makaamaan tai kehittää äkkiä suunnitelma B.

Aamun jännin hetki: millainen keli on? 

Reissussa on yksi ohjenuora, mitä pidän erityisen tärkeänä: kaikki muu saa mennä päreiksi paitsi aikuisten hermot. Loman tekee tunnelma. On lähdettävä siitä, että kaikki ei aina mene niin kuin toivoimme. Sitten otetaan välijätskit ja mietitään, että mitäs hittoa nyt tehdään. Kersat ovat jo oppineet kiperässä tilanteessa kysymään, mikä on pahinta, mitä voisi tapahtua. Vastaus paljastaa yleensä, että loppuviimeksi kyse on hyvin pienestä murheesta, jos otetaan huomioon, että lennämme kivenmurikalla avaruudessa.   

Riittävän monen yhteisen matkan jälkeen alkaa tietenkin olla suhteellisen hyvä myös ennakoinnissa. Riskinhallinta kasvaa kokemuksen myötä. Kun perheen kanssa on sekoillut 10 vuotta, tietää jo kuka kärähtää aina, kenen hattua ongitaan merestä ja kuka aina pakkaa mukaan väärän määrän pikkareita mutta viidet sukat, joista ei tarvitse yksiäkään. 

Vastaus on minä. Mutta minullapa on aina käsilaukussa ensiapua, jos joku vetää pannut mukulakivillä tai kehittää nälkäkiukun!

Nyt ankaraa pyykkäystä, koska kohta mennään taas! Jännä nähdä, millaista on junaliikenne Virossa ja miten saan haltuun aikatauluvastaavan roolin. Geronimo.

Mutsi, epätoivo ja pelastava quornburrito

Näin internetissä ruokakuvan. Kuvassa oli karjalanpiirakka, jonka päällä oli kinkkua, salamia ja sulanutta juustoa. Kuvateksti kertoi, että kyseessä oli koululaisen terveellinen välipala.

Olisin varmasti voinut syödä 80-luvulla tuollaisen välipalan, mutta enää en oikein pystynyt katsomaan koko kuvaa.

Törmään harvoin oman ruokakuplani rajoihin. Noinhan ihmiset tässä maassa syövät, lihan kulutus ei ole Luonnonvarakeskuksen mukaan vähentynyt juuri lainkaan. Lihan vähentäminen ja kasvisruoan lisääminen näkyy vain suurten kaupunkien nuorten naisten lautasilla ja minun kuplassani lapset syövät koulusta tullessaan kasviswrapeja, soijajogurttia ja smoothieita. Vanhemman ikäpolven miehet eivät ole kasvisruokabuumista kuulleetkaan. He syövät makkaraa, erilaisia leikkeleitä, jauhelihaa, pihvejä ja kebabia ihan joka päivä ja höröttävät sutkauksille, joiden mukaan kasviksia syövästä ihmisestä tulee itsekin kasvis.

Unohdan aina, että olen tehnyt aika ison muutoksen. Lapsuuteni ruokailutottumukset eivät ole kulkeneet mukanani ja olen opetellut vasta aikuisena syömään ja tekemään kasvisruokaa. On hirveästi porukkaa, jotka eivät ole tehneet asian eteen yhtään mitään. Mutta ei se välttämättä johdu siitä, etteivät he ole kiinnostuneita eläinten oikeuksista tai ilmastonmuutoksesta vaan siitä, että ei lähde. Vaikka olisi suht ennakkoluulotonkin, arkiruokalan pyörittäminen on kovaa hommaa. Kotikokkivastuussa on helppo pitäytyä siinä, minkä osaa.

Törmään osaamiseni rajoihin veganismissa. Olin yhtäaikaa tyytyväinen ja kauhuissani kun Skidin kesälistassa luki, että vietä viikko vegaanina. Syön mielelläni vegaaniannoksia ravintoloissa ja maitotuotteet olen saanut pois melkein kokonaan, mutta koko perheen vegaaniruokia on päänsisäisessä reseptikirjassani aika vähän. Haastetta tuo se, että yksi on allerginen pähkinöille ja melkein kaikille hedelmille, toinen kaalille ja pavuille ja 3/4 ei syö sieniä. Koita siinä sitten koostaa jotain muuta kuin tomaattikeittoa.

Jos asiaa katsoo ilmastomuutoksen näkökulmasta, olennaista on vähentäminen. Aina välillä kuulee naputusta siitä, että kasvisruokaa pitäisi osata laittaa ilman nyhtistä ja härkistä ja lisäksi puhua niistä niin että nimissä ei missään tapauksessa viitata lihaan. Nähdäkseni tämä vääntö on täysin toissijaista. Meitä kokkeja on moneen lähtöön ja minä ainakin innostun kaikista lihan korvikkeista, joita voin työntää niihin resepteihin, jotka marketissa takaraivosta löytyvät ja keittiössä mutkattomasti sujuvat.

Hemmotteluilta yksin kotona.

Asiaan. Tutustuin sieniproteiinista tehtyyn quorniin jo pari vuotta sitten kun kamppailulajeja harrastava vegaanityökaverini kertoi lähes elävänsä kyseisellä tuotteella. Hän ei antanut vaihtoehtoja kun lounasravintolassa oli eräänä päivänä listalla quorn-spydäriä. Itse pyttipannu oli aika mauton, mutta tuote jäi kiinnostelemaan. Tänä keväänä olen uhkaukseni mukaisesti laittanut ruokaa ja päässyt kokeilemaan tätä tuoteperhettä, erityisesti kun tuo viikkohaaste on jo aika lähellä.

Quornia löytyy kaikissa mahdollisissa muodoissa: on rouhetta, kuutiota, palleroa ja pötkylää. Ja olen nyt testannut pihviä burgeriin, kuutioita risottoon ja rouhetta siihen bologneseen sekä eilen burritoihin.

Menestys! Minä sanoin, että onpa hyvää. Mies sanoi, että tässä ei ole mitään sivumakua. Lapset eivät sanoneet mitään. Söivät vain.

Hemmetti! Quorn on ratkaisu kaikkeen. No ei ehkä parisuhdeongelmiin, mutta muuhun kyllä. Laitan reseptejä heti kun kerkiän ja laittakaa tekin, jos löytyy!

Ps. Olen ihmetellyt tätä samaa asiaa tofun, oumpfin ja seitaninkin kanssa: miksi ihmeessä kaikki kasviperäiset proteiinilähteet nimetään täysin hämmentävästi. Olisi paljon helpompaa kertoa näistä ruokalöydöistä, jos nimeä ei tarvitsisi tavata kirjain kirjaimelta.