Jotkut asiat eivät muutu

Mietin tänään, että mitähän Mutsi olisi sanonut siitä, että ne kaksi vajakkia tapaavat Singaporessa. Hän olisi takuulla soittanut tai kommentoinut tekstarilla. Varmaan juuri noin.

Kuolemastaan on tänään kulunut kahdeksan vuotta. Puhelimen avaaminen aamulla on edelleen vähän jännä paikka. Onko yön aikana taas tapahtunut jotain? Onko joku yrittänyt soittaa?

On sellainen ajatus, että kun ihmisen kuolemasta on kulunut 200 vuotta, kukaan ei enää muista häntä. Soitin veljelle, puhuimme pitkään, että muistaisimme.

Vaatekaapissani on edelleen Mutsin villatakki, mutta tuoksu on jo kadonnut. Osa muistikuvistakin on haihtunut sen mukana, sen huomaa valokuvista. Niitä katselee vähän eri tavalla, pistää merkille erilaisia asioita kuin silloin, kun katselee jotakuta tuttua, jonka juuri on nähnyt.

Mutta kun jotkut asiat unohtuvat, kokonaiskuva kirkastuu. Kuulen edelleen jäkätyksen keittiön pöydällä olevista akkareista ja arvaan kauppakassin sisällön: kierreleipää ja katkarapusalaattia. Mutta näen Mutsissa nykyään enemmän tarinan siitä, mitä on syntyä 40-luvulla ja kasvaa naisena vuosikymmenellä, johon viitataan nykyään paheksuen, elää elämää, josta ei vaiheita puuttunut. Erikoisiakin.

Jos Mutsi soittaisi, kertoisin, että olen nykyään yrittäjä, niin kuin hänkin oli. Kökin kotona koneen ääressä, niin kuin hänkin. Mutta en tee kirjanpitoa. Kirjoitan kirjoja sellaisista ihmisistä kuin hän, tarinoita, joissa hänen sanansa, muotonsa ja luonteenpiirteensä heräävät eloon ja tallentuvat painomusteeseen. En tietenkään kertoisi, mitä olen hänestä valinnut, osatotuuksiahan ne vain ovat. Hän tuhahtaisi ja vaihtaisi aihetta, takaisin niihin kahteen vajakkiin, jotka tapaavat Singaporessa.

Mistä tietää, että kapasiteetti on lopussa?

Snadi ja ystävättärensä juoksivat luokseni päiväkodin pihassa. "Äiti, äiti, sopiiko leikkitreffit huomenna?" Jäi lyömään tyhjää, että mikä päivä huomenna on ja mitä ohjelmaa meillä on. Ei ollut mitään käryä. Totesin aivan muina politiikkoina, että onhan tuo mahdollista, mutta asiaa täytyy tarkastella laajemmalla otannalla.

Sitten Koti-insinööri totesi eräänä iltana, että punkkibussi kaartaa huudeille ensi torstaina. Kysyin minuutin päästä, että mitä niistä punkkirokotteista siis pitikään taas muistaa.

Kun en yritysvierailulla löytänyt lomakkeen päiväykseen päivämäärää ja vuosilukuakin piti miettiä tovi, tuli mieleen, että taitaa olla kapasiteetti vähän kovilla. Jouduinkin pyytämään perheeltä, että eivät ennen juhannusviikkoa vaatisi minua muistamaan enää yhtään mitään ylimäräräistä.

Vaikka elämäni on periaatteessa huoletonta ja ruuhkavuosiramppaaminen on vähentynyt, kulunut vuosi on ollut poikkeuksellinen. Romaanin kustannussopimus, työelämän iso päätös ja oman yrityksen starttaaminen uusine aluevaltauksineen, mörököllikirjan julkaiseminen ja sen jatko-osan kirjoittaminen eivät ole olleet mitään ihan pieniä juttuja. Ne ovat vaatineet kaikki ankaraa pohdintaa, päätöksiä hataralta faktapohjalta, jo tehtyjen ratkaisujen muuttamista ja lennosta konseptointia.

En ole ylitunnollinen suorittaja. Olen oppinut laittamaan asiat oikeisiin mittasuhteisiin ja suhtautumaan virheisiin armollisemmin: minun työssäni tapahtuneesta virheestä kukaan ei kuole eikä edes vammaudu. En muista, milloin olisin menettänyt työstressin takia yöunet. Tykkään työstäni ja siitä siitä fiiliksestä, kun takki on tyhjä.

Oletan myös, että minulla on aika hyvä stressinsietokyky. Yleensä sykkeeni vain hidastuu, mitä kovempi paine on, mutta tämä pätee vain sellaisiin tilanteisiin, joissa olen vahvoilla. Nyt olen monessa suhteessa epämukavuusalueella. Siellä kuulemma ihminen kehittyy, mutta mihin suuntaan?

Sitten kun on erityisen epäherkkä ihminen, jonka keho ei ilmoittele yhtään mitään vaikka sitä yrittäisi kuulostellakin, tulee vähän epävarma olo. Mistä pitäisi huolestua? Tunnistanko varmasti ylikierrosten merkit? Mitä ne edes ovat?

Jos pohdit samaa asiaa, lukaise tämä juttu. Ex-kollegat kertovat siitä, miltä tuntuu, kun kuormitusta on pitkään paljon ja työuupumus iskee ihan salakavalasti. Asiaa hävetään vieläkin ihan liikaa ja ihan turhaan.

Kaikki riippuu siitä, mitkä asiat kokee stressaavina. Työuupumuksen syynä on usein huono johtaminen ja epäselvät työn tavoitteet ja allekirjoitan tämän täysin työntekijän näkökulmasta. Minua häiritsee seuraavaa palkkasummaa paljon enemmän se, etten tiedä, mitä minulta odotetaan tai päämäärä on epäselvä enkä voi vaikuttaa siihen. En kertakaikkiaan viihdy tilanteessa, jossa näkymä eteenpäin on nolla. Voi olla, että olen työn suhteen kontrollifriikimpi kuin vapaa-ajalla, mutta tämä on vain ollut pakko hyväksyä.

Jos siis vain työmuistini on koetuksella, mutta mielialat ja energiatasot ovat normaalit, en todennäköisesti ole reunalla. Toki sinne voi päätyä, jos tasapaino ei palaudu puolen vuoden sisään. Väsymys arkipäiväistyy erityisesti pikkulapsiaikana ja epätavallisen väsymyksen huomaaminen vaikeutuu. Siinä vaiheessa oma unohtelukin ehkä lakkaa naurattamasta.

Kun kävin pitkällä kävelyllä ja vedin kahdeksan tunnin yöunet, näkökin oli aamulla kirkastunut. Yritän vain tehdä liikaa asioita yhtä aikaa. En ole yrittäjänä turvassa uupumiselta, tietenkään, mutta ainakin minulla on valtaa vaikuttaa siihen mitä teen.

Pitäkää siis itseänne silmällä. Jos aivot tahmaavat, olo on jatkuvasti alakuloinen ja väsymys kroonista, pitäisi käväistä vastaanotolla. Burnout ei nimittäin ole asia, joka vahvistaa, jos ei tapa.