"Tyhmä kuin kotona kasvatettu"

Skidi lorotti puhelimensa päälle pullollisen vettä, joten jouduin tiedonsiirtohommiin. Huomasin siinä dataillessani, että Skidin yhteystiedoissa oli nimiä melkein yhtä paljon kuin minulla. Keitä nämä kaikki ihmiset oikein ovat?

Kävi ilmi, että sukulaisia, kummeja, ystävien lapsia, valmentajia, opettajia, tyyppejä vanhasta ja uudesta koulusta, treeniryhmästä, kuviksesta, orkesterista ja kesäleireiltä. Väkeä kuin pipoa.

Kuinka ollakaan, luen juuri Satun uunituoretta kirjaa islantilaisesta kodinonnesta, jossa esiteltiin islantilainen kansanviisaus "kotona kasvatettu lapsi on tyhmä". Herranen aika! Kulmakarvani lensivät katosta läpi ja näin sieluni silmin vauvapalstojen tilttaavan tästä sloganista. Sanonnalla ei kuitenkaan viitata siihen, että kotiäidit ovat huonoja kasvattajia, vaan siihen, että Islannissa katsotaan kodin ulkopuolella tapahtuvan elämän olevan lapselle hyväksi, toisin sanoen: mitä enemmän lapsi näkee maailmaa, sen parempi. Tämä näkyy siinä, että lapset ovat Islannissa tervetulleita minne tahansa.



Näkökulma on mielestäni pohtimisen arvoinen eikä vähiten siksi, että Suomessa tällainen ajatus ei ole valtavirtaa. Siitä ei oikeastaan puhuta lainkaan. Lapsenhan on juuri paras olla kotona. Ja edelleen on ihmisiä, joiden mielestä lasten on syytäkin pysyä kotona.

Käytän joskus konsultoinnissa työkalua nimeltä stakeholder map, jossa kartoitetaan kaikki tiettyyn projektiin liittyvät ihmiset sipulin eri kerroksiin: itse työryhmä, projektin mahdollistajat ja ne, joihin projekti vaikuttaa. Tällä työkalulla tunnistetaan ja ratkotaan viestintäongelmia ja voidaan piirtää erilaisia henkilömatriiseja.

Jos piirtäisit samanlaisen kartan lapsesi tuntemista ihmisistä, miltä se  näyttäisi? Paljonko on läheisiä ystäviä, tuttuja ja sitten ihmisiä, jotka jollain tavalla liittyvät hänen elämäänsä?

Kirjoitin jo joku aika sitten, että meidän lapsiamme kasvattaa aika moni tyyppi. Päiväkodin varahakijalomakkeen rivit eivät riitä alkuunkaan. Tämä ei ole mikään ideologinen valinta vaan seurausta sekavasta perhe-elämästämme. Tähän kun lisää kolme harrastusta ja kaksi koulua, saadaan aikaan hillittömät verkostot ja valtava määrä kohtaamisia. En itse varmasti olisi päässyt samanikäisenä yli 30 ihmiseen, enhän ollut edes eskarissa. Mihin kaikkeen tällainen verkosto vaikuttaa?

No ainakin siihen, että ihmiskäsitys on väkisinkin monipuolinen. Tuollaiseen porukkaan mahtuu jos jonkinlaista hiihtäjää, myös sen oman kuplan ulkopuolelta. Nähdäkseni kyseessä on vähän sama ilmiö kuin uimahallissa: "Ahaa, naisvartalon kuvasto ei todellisuudessa olekaan sitä instagramissa pyllistelevää 180 senttistä supermallia."

Ihmisten tapaamisesta jää jälkiä. Siitä saa perspektiiviä kun kuulee muiden tarinoita, herää ajatuksia, välillä jopa nousee empatia. Omatkin viestintätaidot kehittyvät kun yrität tulkita kaikkea mitä näet ja kuulet.



En tiedä onko lasten ja aikuisten verkostoja edes tutkittu. Periytyvätkö verkostot? Oppiiko verkostoja hyödyntämään aikuisena? Millaisia ovat huonot verkostot? Miten verkostot vaikuttavat syrjäytymisriskiin? Miten iso verkoston pitäisi minimissään olla? Jotenkin olisi siistiä laskea, kuinka paljon lapsi keskustelee muiden kuin omien perheenjäsentensä kanssa.

Siinäpä jollekin varhaiskasvatuksen tutkijalle pohtimisen aihetta. Nyt takaisin kirjan pariin, josta lähtee varmasti pari postausta vielä lisää.

Hyvä häviäjä

Kuuntelin sivusta, kun kaksi kuusivuotiasta kehitti riidan Trivialin äärellä (siitä on olemassa perhepainos, jossa aikuisten ja lasten kysymykset ovat erikseen, suosittelen!). Toiselle osui kaksi naurettavan helppoa kysymystä putkeen siinä, missä toinen sai etsiä vastausta ihmisen normaalista ruumiinlämmöstä ja pähkäillä, missä päin maailmaa on New Delhi.

Sitten tuli tuli kysymys, jota vastaaja ei tiennyt, mutta kysyjä tiesi ilman katsomista: "Täähän on ihan helppo!". Riita oli sillä taputeltu.

Yritin pitää ipanoille ylevän puheen siitä, mikä merkitys peleissä on taidolla ja tuurilla. Ja sillä, miten hävitään ja voitetaan. Sattuma voi nimittäin tarjoilla samassa pelissä sekä satumaisen mäihän että jättää puille paljaille.

Yatzyssä on mahdollista heittää viisi kutosta tai ei mitään.
Vaivalla avatun nappulan alta voi paljastua tyhjä, Afrikan tähti tai rosvo.
Saatat päätyä silitysraudalla täyteen rakennetulle Erottajalle.
Sukupolvien välinen kuilu tulee näkyväksi, kun yrittää Aliaksessa selittää nelosluokkalaiselle piirtoheitintä.
Ristiseiskassa paljon riippuu siitä, millaiset kortit sinulle jaetaan, mutta pelin kulkuun vaikuttaa myös se teetkö virheen vai estääkö joku toinen peliäsi.
Ja kilpakumppanisi saattaa tosiaan saada Trivialissa kysymyksen Nalle Puhin parhaasta ystävästä siinä missä sinulta tivataan Bronten sisarusten tuotantoa ilmestymisjärjestyksessä.

Pelejä ei pelata siksi, että lopputulos olisi aina oikeudenmukainen ja reilu, vaan pelaamisen takia! Pelatessa jännitetään, olisiko onni tällä kertaa mukana. Tärkeää on, että voitolla oleva ymmärtää, että suunta voi muuttua milloin vain ja ylimielisyys voi kostautua.

Ei siis kannata murjottaa ja syytellä vastapuolta, jos hän pelaa hyvin, vaan keskittyä omaan peliin. Tämä kannattaa muistaa myös tosielämässä!

Vaikka puheeni oli mielestäni hyvinkin innostava, tasapainoinen ja osoitti hienosti, kuinka henkilökohtainen on poliittista, likat päättivät siirtyä piirtämään.

No, sitten tuli lauantai-ilta. Piirrä ja arvaa -pelissä kukaan ei ymmärtänyt, kun piirsin repun, vaikka kuinka hahmottelin kuvaan ihmisen selkää ja hihnoja. Ei, se ei todellakaan ollut kyttyrä, peffa, lammas, purjevene, kakkaemoji eikä Ansa Kynttilä. Vaan REPPU!

Täytyykin muistaa vielä korostaa tytöille, että kyllähän se vatipäiden kanssa pelaaminen on todella raskasta.

Ja että aikuisena kannattaa kieltäytyä kategorisesti esimerkiksi Monopolista, josta on varmasti seurannut monta avioeroa.