Pikkujoulut keski-ikäiseen tapaan

Olin eilen pikkujouluissa. Join kaksi siideriä ja tulin kotiin yhdentoista jälkeen. Lähinnä siksi, että olen kirjakiireiden takia priorisoinut kaikkea muuta paitsi kotityöexcelissä minulle langennutta pyykinpesua kaksi viikkoa, ja jos en käytä lauantaita pyykkäämiseen, korit räjähtävät, pikkarit loppuvat ja perheeni joutuu pukeutumaan marketin muovikasseihin.

Ystävä laittoi vielä paremmaksi ja poistui firmansa juhlista kahdeksalta. Viikonloppuna kun on ainoa mahdollisuus nukkua edes puoli tuntia pitempään.

Tulen pikkujouluista vuosi vuodelta aikaisemmin kotiin. En ole aikoihin mennyt jatkoille tai jatkojen jatkoille ja hipsinyt aamubussilla kotiin. Ei pysty, ei jaksa, ei kykene. Neljä lasia viiniä aiheuttaa kolmen päivän krapulan.

Saisiko jo sanoa ääneen, että jonnekin 80-luvulle juuttunut konsepti ei tällaisenaan oikein sovi keski-ikäiselle, vaikka muuten juhlat ovatkin kiva idis?

Mietin, että olisipa kivat sellaiset väsyneen ruuhkavuosieläjän pikkujoulut. Sellaiset, joiden teemana olisi vaikkapa hiljaisuus.

Ensinnäkin ne alkaisivat jo iltapäivästä, koska kauhean myöhään ei kukaan jaksa valvoa. Yhtään ei tarvitsisi miettiä, onko se edellisvuoden mekko kuinka pahasti kutistunut kaapissa. Päinvastoin. Juhlapaikan ovelta saisi villasukat ja kylpytakin ja paikalla olisi meikinpoistaja ja hampaanharjaaja, jotta ei niihinkään toimenpiteisiin mene turhaan aikaa sitten kotona. Siitä voisi siirtyä päänhierontaan ja jalkahoitoon kädessä lasi skumppaa, johon on liuotettu vitamiiniporetabletti. Yhtään kysymystä ei kukaan sinulle esittäisi.

Itkettää vähän jo nyt.

Sitten voisi olla jotain segmentoidusti räätälöityä osuutta. Ei siis tietenkään mitään esiintyjiä, bändejä, aktiviteetteja tai seuraleikkejä. Kuka hitto niitä kaipaa. Tämä perusarki on sellainen muistipeli että mitään ylimääräistä jännitystä ei varsinaisesti kaipaa.

Ihan pienten lasten vanhemmille olisi varattu aistideprivaatiotankki, jonka päälle saisi ruokaa ja päiväunet. He eivät varmaankaan muuta tarvitsisi. 

Päiväkoti-ikäisten vanhemmille ohjelmanumerona olisi omaa aikaa: jokainen saisi mennä vastamelukuulokkeet päässä kännykkänsä ja viinilasinsa kanssa yksin istumaan omaan tilaan, jonka oven saa kiinni, mahdollisesti jopa lukkoon. Tilassa olisi korkeakiiltovalkoinen lasipöytä, jossa ei ole sormenjälkiä ja epämääräisiä länttejä, sekä sohva, joka olisi päällystetty valkoisella pellavalla. Alle metrin korkeudella olisi sijoitettu helposti särkyviä design-esineitä ja kukka-asetelmia. Pientä dystopiaa hei!

Teini-ikäisten vanhemmille olisi sellainen rippituoli, jossa saisi kertoa, mistä kaikesta teini on viimeksi syönyt sitruunan. Toiselta puolelta joku huppupäinen hahmo kuiskaisi, että kaikki järjestyy, sinä riität. Joku ryhmäterapia, jossa vain pidetään kädestä ringissä ja lauletaan kumbayjaata, voisi myös toimia.

Juhlista saisi lähteä vasta kun kotoa tulee viesti, että lapset ovat nukkumassa, mutta kympiltä nyt viimeistään, jotta seuraavana päivänä on ihan toimintakykyinen ja pääsee siihen viikon ainoaan jumppaan.

Mitäs sanotte? Onko lisättävää? Jätänkö duunini ja alan kerätä tälle rahoitusta? 

Saisiko olla omannäköistä vanhemmuutta?

Väestöliiton julkaisema perhebarometri pureutui pari päivää sitten Tilastokeskuksen lukuihin: syntyvys jää Suomessa nälkävuosien tasolle ja ensisynnyttäjän ikä vain nousee. Miksi vanhemmuutta lykätään?

Kun lueskelin noita Perhebarometrin vastauksia, minut pysäytti spekuloinnin määrä.

Haastatellut olivat selvästi miettineet asiaa, toisin kuin esimerkiksi minä. Olisin vastaavan kysymyksen edessä vain kohautellut olkiani ja todennut, etten ole ajatellut asiaa pätkääkään. Mutta näissä vastauksissa toistui järjestään vaihtoehtojen tarkka punnitseminen ja epäilys perhe-elämään kohdistuviin odotuksiin vastaamisesta.

Koska vapaaehtoinen lapsettomuus ei ole lisääntynyt, minusta ei siis näytä siltä, etteikö vanhemmuus kiinnostaisi. Vaikuttaa ennemminkin siltä, että nyt oikeasti ajatellaan etukäteen, mitä perhe tuo tullessaan. Ja se on tavallaan aika huvittavaa, kun yksi yleisimmistä vastauksista raskaasta lapsiperhearjesta avautujalle on ollut se "kannattiko niitä lapsia tehdä, jos ei jaksa hoitaa. Olisiko vähän pitänyt miettiä?"

Nyt mietitään. Ja vastaus on, että ei kannata, eikä ainakaan vielä.

Tällaista pohdintaa ja optimointia tehdään osaksi mielikuvien takia. Että on pakko tuutata ne pakolliset kaksi lasta siihen pakolliseen kahteen vuoteen siihen pakolliseen ikään, että niille on seuraa toisistaan (vaikka kaupungeissa ei ole vuosikymmeniin tarvinnyt yksin yrvöttää vaikka olisi ainoakin lapsi). Megaruuhkavuodet sitten vain tampataan jotenkin läpi, turvaverkoilla tai ilman. Silloin vanhemmuus voi näyttäytyä aika epäkiinnostavana suorituksena, jota mielellään lykkää.

Pähkäilyssä ja optimoinnissa ei sinänsä ole mitään vikaa. Saahan sitä miettiä. Mutta kun ei siitä ole kauheasti hyötyä.

Totta kai jokainen järkevä ihminen miettii kaksi kertaa, haluaako tähän maailmaan lapsia. Mitä ihmeen järkeä on tuottaa jälkikasvua maailmaan, jossa lapsillamme on meressä enemmän muovia kuin kalaa ja käsissä ilmasto-ongelmien konkretia. Samalla päättäjien mielestä suurimmat ongelmat ovat sote-alueiden määrä ja veronkierron vaikeus. Samat tyypit tarjoavat ratkaisuksi niitä juuttaan synnytystalkoita.

Ja totta kai sekin huolettaa, jos vanhemmuus kasaantuu naisen niskaan, töissä jaksaminen on perheen takia kovilla ja omat tukiverkostot on olemattomat.

Mutta toivoa on! Nykyään puhutaan yhä enemmän vanhempainvapaiden uudistamisesta tasa-arvoisempaan suuntaan, työelämän joustoista ja lapsiperheiden varhaisesta tuesta. Minä uskon että nämä korjaantuvat ajan kanssa.

Kannustan lämpimästi pohtimaan perhettä ja tulevaisuutta. Mutta mitäs jos sitä näkökulmaa muuttaisi ihan toiseen suuntaan? Miten nuoret saisi miettimään, millä reunaehdoilla siitä omasta vanhemmuudesta saisi vähemmän pelottavaa, jopa mahtavaa? Miten sen saisi sujumaan, mitä vaihtoehtoja on?

Se on nimittäin paljon toiveikkaampi tulokulma kuin se, milloin on valmis perinteiseen perhenormiin. Minä en ollut koskaan. Enkä olisi mitenkään tiennyt etukäteen millaista tästä tulee.

Diversiteetti on jo työelämässä kova sana, ja aivan yhtä kova juttu se voisi olla suomalaisessa yhteiskunnassa. Yksikään perhe ei ole samanlainen eikä elämää voi loppuun asti ennustaa ja suunnitella. Life is like a box of chocolates ja niin on se oma perhekin.

Ps. Kannattaa lukea postaus Satun elämästä. Islannissa on Euroopan korkein syntyvyys ja syystä.