Säästöt, jotka eivät ole säästöjä

Puuh puuh, meneillään on kuntapolitiikan hikisin kuukausi. Budjetti. Koska taloustilanne on mikä on, käsittelyssä on taas vaihteeksi leikkauksia.

Lisämaustetta antaa hallitus. Kuten jo keväällä ranttasin, hallitus todella on rajaamassa päivähoito-oikeutta ja suurentamassa ryhmäkokoja. En kannata kumpaakaan, edelleenkään, mutta nyt enää ymmärrä, miksi näitä on ylipäätään lähdetty ehdottamaan.

Nimittäin perustavanlaatuinen ongelma on se, että hallituksen laskemat säästöt jäävät käytännössä vaatimattomiksi. 

Miksi?

Koska tilat. Espoossa päiväkotitilat eivät suurimmaksi osaksi yksinkertaisesti jousta suurentuvien lapsiryhmien mukaan. Toisin sanoen päiväkodit ovat täynnä. Paloturvallisuusmääräykset, huoltotilat ja ilmastointi on mitoitettu tietylle jengimäärälle, tilaan ei saa tunkea enempää ihmisiä kuin on suunniteltu.

Toiseksi, päivähoidon rajauksen kustannuksia ja vaikutuksia eivät Espoon (eivätkä ilmeisesti minkään muunkaan kaupungin) varhaiskasvatuksen virkamiehet ole kyenneet laskemaan. Kaikkia toteuttamiseen vaikuttavia tekijöitä ei ole tarkkaan tiedossa, sillä keskeneräinen laki on yksinkertaisesti nykymuodossaan aivan liian epäselvä. Rajaukset 20 tuntiin viikossa eivät lisää päivähoitopaikkoja tai merkittävästi muuta hoitajatarvetta.

Oma kysymyksensä on vielä rajaamisesta johtuva hallinnollisen työn lisääntyminen. Työelämä voi olla hyvinkin pirstaleista. Tarvitaan valvontaa, muutoksenhakujen käsittelyä ja oikaisuja. Kuinka paljon?

Säästöä saataisiin oikeastaan vain siitä, että subjektiivinen päivähoito-oikeus vietäisiin kokonaan tietyiltä perheiltä, mutta se olisi äärimmäisen hölmöä. Paremmin tässä toimiikin porkkana: Espoo on tällä valtuustokaudella lisännyt päivähoitoa kevyempää kerhotoimintaa ja avoimia päiväkoteja sekä niistä viestimistä hyvällä menestyksellä.

TL;DR-versio: Konsulttien tekemissä laskelmissa on ongelmana se, että paperilla joku voi näyttää hyvältä, mutta käytännössä homma sitten vesittyy, joko osittain tai täysin. Laki onneksi asettaa vain minimitason, joten kunnissa voidaan tehdä valintoja* - ole siis yhteydessä n-y-t sekä virkamiehiin että puolueesi puhikseen.

Helsinki teki jo päätöksen, että nykyisellä mallilla jatketaan ja tavoitteena on ajaa Espoossa samaa. Varhaiskasvatusjaostossa nykyisen ryhmäkoon säilyttämisen takana olivat jo kaikki ryhmät. Jee!

Hemmetti. Jos tämä onnistuu, koko keikka on sittenkin ollut vaivan arvoinen.

*En erityisemmin pidä tällaisesta kunnallisesta vapaaehtoisuudesta, koska tykkään kovasti tasa-arvosta (varsinkin lasten mahdollisuuksissa) ihan ideologisista syistä. Mutta nyt tehdään mikä voidaan.

Uhma revisited

Sain itseni taas kiinni siitä ajatuksesta, jota pohdin jo pari vuotta sitten.

Pitääkö tuo lapsi kiikuttaa johonkin mielenterveyspolille? Miten voi yhtäkkiä kaikki normaalirutiinit olla näin vaikeita? Huomiohakuisuus on tapissa ja omaa vuoroa ei pysty mitenkään odottamaan. Miksi se on vetänyt vessasta jokaisen jo opitun asian? Paitsi kakkajutut.

Eipä hätää! On vissiin vain se aika kehityskaaresta. Uhmis on tullut kylään, ja ihan uusin eväin. Nyt kuuminta hottia on joka asiasta pillittäminen. Nelivuotias uhmailija ei enää pure ja mäiski, vaan ulvoo. 

Kylvyssä (n. 40 minuutin jälkeen).

"Byääääää! Minä en tule täältä pois! Minä haluan kylpeä! Mua ei väsytä yhtäääään, mä aion valvoa koko yön ja jos laitatte minut nukkumaan niin pomppaan sieltä ylös! Buaaa... *haukotus* ...aaaahh!"

Ruokapöydässä.

"Byääääh! Tämä on väärää kastiketta! En halunnut maitoa! Miksi minä en saanut ensin?!"

Eteisessä.

"Byääääh! Haluan ruusutakin! En laita hanskoja! Inhoan tuota pipoa! Nämä haalarit ei mene jalkaan! Eipäs ole kengät väärissä jaloissa!"

Kuoleva joutsen nousee estradille monta kertaa päivässä. Tappioksi riittää se, että hänen uuteen isompaan peittoonsa ei saa samaa pussilakanaa kuin juniorikokoiseen.

Tiettyyn rajaan asti sitä jaksaa ymmärtää, asettua välikohtauksen yläpuolelle ja pyytää syliin rauhoittumaan. Olen oppinut sanoittamaan tunteita ja ennakoimaan tapahtumia, väistelemään pahimpia karikoita - ja sietämään huutoa.

Vaikeinta on olla vajoamatta samalle tasolle tai heittäytyä sarkastiseksi. Varsinkin kun en voi karkkilakkoni takia enää lääkitä verenpainetta turkinpippureilla.

Yksi asia ei muutu. Tämä kasvamiseksi kutsuttu mielipuolinen sekoilu jaksaa vituttaa edelleen.

Karkki ja kepponen!

Moni ystäväni teki tänä vuonna ensimmäistä kertaa kurpitsalyhdyn (ja sen seurauksena jonkun kurpitsaruokalajin!) järjesti juhlat, pukeutui ja meikkasi. Suomenlinnan kekrijuhlakin veti väkeä.



Vaikuttaa siltä, että tämä kekrin ja halloweenin fuusio on ihan tosissaan ottamassa paikkansa suomalaisessa juhlaperinteessä. Ja se on minusta hauska juttu!

Ajankohta on juhlinnalle ainakin mitä mainioin. Joulua ei tee vielä mieli ajatella, mutta joku juhla piristäisi. Siirtymäriitti talveen on ihan tarpeellinen, mutta järjestelyissä pääsee halutessaan hyvinkin helpolla.

Halloweenia voi halveksia amerikkalaisena hapatuksena ja krääsäjuhlana, mutta ei kannattaisi: suomalainen kekrisesonki oli ruokajuhla, joka kesti koko lokakuun. Vainajien muisteluun tarkoitettua pyhäinpäivää taas on juhlittu maltillisemmin. Kurpitsajuhlastakin voi poimia ne perinteet, jotka omaan makuun sopivat. Naamiaiset ja koristeet voi tuoda mukaan jos huvittaa.

Lapset äänestivät nämä bileet heti joulun jälkeen kivoimmiksi - ja olen itse ihan samaa mieltä.

Hämppismuffinssien kanssa karkasi vähän mopo: piti kuoruttaa muffinssit vielä kinuskikastikkeella ja suklaaströsselillä karvaisen vaikutelman aikaansaamiseksi. Ja englanninlakut vaihtuivat tavallisiin sitruunatäytelakuihin.

Lakritsakastikkeen kanssa suttaaminen on ihan oma taiteenlajinsa. Banskuhaamut saivat lopuksi silmät jäisistä mustikoista muutaman testinaaman jälkeen. Hämähäkkikuvioiden tekoa treenasin karnevaalikeksien kanssa.

Mandariinien sekaan ujutin suklaaluurankoja ja -silmiä.

Sormihodarit odottavat sämpylää. Snadi kieltäytyi jyrkästi syömästä näitä.

Taaperoikäiset eivät näytä kovin pelottavilta missään asuissa, mutta tiikeriasussa ei ainakaan.

Jäätelökauha toimi kaivertamisessa kohtuuhyvin mutta jännetuppitulehdus siitä tulee.

Innostuin tekemään paahdettuja kurpitsansiemeniä! Hävisivät vartissa suoraan leivinpaperilta.

Meillä kävi myös ensimmäistä kertaa keppostelijoita!  "Uskallettiin tulla kun teillä oli tuo lyhtykin."

Olin niin yllättynyt, että unohdin täysin tiedustella, mikä kepponen olisi ollut.

Aivan. Ensi kerralla valmistaudun omaan kepposeen. Tarjoan koko pussin, jos istuttavat tulppaanisipulit puolestani.

Laiskan äidin Halloween-juhla

Tämä viime kesänä alkanut elämänvaihe, jossa eletään aikaa, jolloin lapset ovat jo vähän isompia, on johtanut uhkarohkeisiin edesottamuksiin. Lupasin heikkona hetkenä pitää kersoille Halloween-juhlat.

Tähän asuun vaihdetaan vain pisamat hämähäkinseitiksi.

Kun aloin etsiä internetistä inspiraatiota, pelkäsin, että leivontarajoitteisen ja ensimmäistä kertaa kurpitsan kanssa operoivan henkilön suusta tämä oli liikaa luvattu. Mutta ei. Tämä kekrihän on nimenomaan laiskan mutsin juhlaa!

Vai mitä sanotte tästä ruokatarjoilusta:

Hodarit, joissa on täytteenä katkennut sormi
- hodarisämpylä, nakkeja, kynneksi mantelilastuja, ketsuppia.

Hämähäkkimuffinssit
- valmissuklaamuffinsseja, joihin tökätään englanninlakut silmiksi ja lakritsanarut jaloiksi.
 
Haamubanaanit 
- puolitetaan banaaneja, joille tehdään karkeista / lakritsakastikkeesta naama.

Jack O'Lantern mandariinit
- mandariineja, joiden kuoriin piirretään mustalla kuulakärkikynällä kurpitsanaama.

Matopopparit
- Poppareita ja sekaan karkkimatoja.

Kauhubooli
- jaffaa, johon laitetaan killumaan jääpalaksi käsi. Käsi tehdään niin, että kumikäsineeseen laitetaan mustaviinimarjamehua ja laitetaan pakkaseen.

Ja sitten vähän mustia ilmapalloja ja pääsiäisen noitareleet, joista vaihdetaan vain meikit astetta pelottavammiksi. Lopuksi pitää enää muotoilla kurpitsa. Siihenkin internet tarjosi valtavasti ideoita.

Kuvakaappaus google-hausta sanalla "Jack O'Lantern".

Tämä oli voittoarpa. Kohta varmaan muutun jouluihmiseksi.

Ruuhkavuosivajeita

Viime viikonloppu oli omistettu ystäville, pitkästä aikaa.

Metsälammesta katsoo takaisin joku tyyppi.

 
Ruuhkavuosikaistalla kaasuttaessa tuntuu, että ystävistä on kaikkein vaikein pitää kiinni. Kaikki aika uppoaa helposti työn, perheen ja parisuhteen kolmioon. Ystäväaika vaatii toteutuakseen erityistä suunnittelua.

Tätäkin reissua oli odotettu jo puoli vuotta. Varasimme tämän Virkistysviikonlopun mökin Vierumäeltä jo viime keväänä. Kotiin jäi odottamaan yhteensä viisi puolisoa ja seitsemän lasta.

Olin huomaavinani, että meillä kaikilla tuntui olevan vajausta samoista asioista.

Oli liikuntavajetta.

Siinä missä parikymppisenä lähdettiin viikonloppureissuille lähinnä tutustumaan paikkakunnan baaritarjontaan, näin keski-ikäisenä oli molemmille päiville etukäteen suunniteltuna vähintään kahden lajin setti. (Mikä tietysti tarkoittaa sitä, että nyt on vajetta lihaksista, joita ei särje.) Tennistä, ratsastusta, luontopolkuja, jumppaa - kaikkea sitä, mitä ei arjessa ehdi tai joka täytyy mitoittaa metriheikkien jaksamisen mukaan.

Luonnollisesti oli univajetta.

Jokainen arvosti unta. Vähintään yhtä ihanaa kuin tavata hyviä ystäviä ja päästä liikkumaan oli saada nukkua koko yö rau-has-sa. Mökissä oli jokaiselle omat huoneet ja oven sai kiinni - täydellistä. Aikatauluun mahtui myös päiväunet.

Oli ehdottomasti tilitysvajetta.

Näemme säännöllisesti erilaisissa kekkereissä, mutta ei parissa tunnissa ehdi puhua kaikesta, mistä pitää. Viikonlopussa sen sijaan ehtii jo käydä läpi niitäkin juttuja, joita ei oikein viitsi kesken kolmevuotissynttäreiden onginnan kertoa, yhdessä ja erikseen.

Ehkä on ollut vähän nauruvajettakin.

Vaikka perhearki olisikin ihan sujuvaa ja ilontäyteistä, ystävien kanssa nauraminen on jotenkin eri asia. Tunnemme toisemme parhaimmillaan 20 vuoden takaa, joten sisäpiirivitsejä ja mustaa huumoria riittää. Ei kotona samaa päätöntä repeilyä ole.

Ystävien seura palauttaa kerroksia minä-vajeeseen: olen paitsi tuottaja, äiti ja vaimo myös näiden hauskojen ja fiksujen ihmisten ystävä. Se sama, mikä silloin opiskeluaikoinakin, vaikka vähän löysemmällä vatsanahalla varustettuna. Se on jotenkin lohduttavaa. En ole kadonnut minnekään.