Otetaan se vakavasti

Paljon keskustelua herättänyt kiusaamiskeissi on toistaiseksi loppuunkäsitelty. Kiusaamiseen puututtiin heti: vanhemmat olivat aktiivisia, opettaja kuuli kaikkia asianosaisia ja sen jälkeen KiVa-tiimi vielä käsitteli asian.

Koko prosessin pyöräyttämiseen meni viikon verran. Eteneminen olisi toki voinut olla nopeampaa, mutta on tärkeää, että asiassa ei hutkita. Lapset eivät ole mitään itsekritiikin ja analysoinnin mestareita ja tilanteen perinpohjainen selvittäminen vaatii aikaa.

Näen tässä keississä hyviäkin puolia. Tämä oli tärkeä oppitunti monella tapaa.

On välillä vaikea erottaa, mikä on hevosenleikin ja kiusaamisen ero, mutta raja menee siinä kun itse kieltää.

Lisäksi Skidi toivottavasti oppi, että häntä puolustetaan ja asiat järjestyvät kun niistä puhutaan. Jos vaikka ensi kerralla luottamus vanhempien ongelmanratkaisukykyyn olisi kovempi. Siinä mielessä kokemus oli tärkeä myös meille: meidän täytyy olla luottamuksen arvoisia.

Vaikka tämä keissi näyttäisi siis menneen hyvin, on paljon tapauksia, jotka eivät mene. Ja nämä asiat eivät korjaannu itsestään. Muutama asia jäi mietityttämään.

Ihan ensimmäiseksi ihmetytti, miksi KiVa Koulu -ohjelma on vapaaehtoinen? Eihän se mikään autuaaksi tekevä tai täydellinen otsikko ole - niin kuin ei mikään ohjelma yksinään ole -, mutta siinä sentään pyritään antamaan koululle työkaluja ja selkeä prosessi, jolla kiusaamiseen puututaan. Ihmiset luonnollisesti ratkaisevat, miten tehokasta puuttuminen sitten on.

Ja miksi kiusaamisen seuraukset ovat yleisesti ottaen aika epäselvät? En ole rangaistusten koventamisen kannalla, koska alakouluikäiset lapset eivät lähtökohtaisesti tajua vielä mistään mitään. Se nähtiin tässäkin keississä. Keinovalikoima negatiivisten tunteiden käsittelyyn voi olla aivan onneton ja aloitekyky nolla. Silti joku välitön seuraus pitäisi olla kaikkien tiedossa. Ja nähdäkseni se on tukiopetus - kuten kaikissa taidoissa.

Kiusaamisen ennaltaehkäisy on ihan mahdollista, mutta kasvatuksen pitäisi alkaa jo päiväkodista. Alkaako ja onko se riittävän tehokasta? Empatian ja tunneraitojen opettelu pitäisi olla jatkumona opetussuunnitelmassa ja laajemmassa mittakaavassa kuin KiVa-tunneilla. (Espoon juuri kehitteillä olevaan esiopetuksen opetussuunnitelmaan voi käydä mielipiteensä lisäämässä täällä.)

Ja siinä missä kakarat saavat enemmän anteeksi, aikuisilta voi ja pitää vaatia enemmän. Paljon enemmän. Miksi kiusaamista katsotaan läpi sormien työpaikalla ja parisuhteessa? Ja miksi aikuinenkin on sen edessä joskus voimaton?

Tytöstä ja pojasta voi polvi parantua, mutta vain jos asia otetaan vakavasti.

Tekisitkö useamman lapsen jos hoitaminen olisi helpompaa?

Välillä se iskee. Yleensä silloin, kun kotona on rauhallinen hetki, jonka rikkoo vain keskenään sulassa sovussa leikkivien lasten kikatus. Olisiko se kolmas lapsi sittenkään ihan mahdoton ajatus?

Tätä lisää.

Tätä vähemmän.

Tässähän me saamme jo olla ihan omissa touhuissamme ilman että tarvitsee toimia erotuomarina, henkivartijana, kokkina, lääkärinä, viihdekeskuksena, stylistinä, kampaajana jne.

Ajatukseen yleensä auttaa se, että kelaa tilanteen eteenpäin maanantaiaamuun. Siihen ei voi laittaa enää yhtä ainutta liikkuvaa osaa lisää ilman henkisiä tappioita - ei, vaikka lapset ovat jo näinkin isoja.

Olen lueskellut Satun hyväntuulista kirjaa Islantilainen voittaa aina. Opuksessa on hauskasti kerrottuna tarinoita Islannin erikoisuuksista maahanmuuttajan näkökulmasta, kiinnostavia faktoja unohtamatta.

Yksi detalji pisti silmään erityisesti: islantilaiset saavat lapsia keskimäärin aikaisemmin ja enemmän kuin Suomessa. Siis nuorempina kuin suomalaiset ja lukumääräkin on isompi.

Miksi? Miten juuri heillä on halua / uskallusta / aikaa / rahaa ryhtyä moiseen? Ei kai piskuisen kansakunnan pääluvun nostamiseen nyt noin sitoutuneita olla?

No ei, mutta turvaverkot ovat aivan omaa luokkaansa. Islannissa kaikki tuntevat toisensa (ja suurin osa on vielä sukuakin jollain tapaa), joten yhteenkuuluvuuden tunne lienee voimakas. Sukulaislapsista ollaan kiinnostuneita (koska suku!) ja koska miehetkin ovat tottuneita lastenhoitajia, turvaverkot ovat paljon vahvemmat. Ja ehkä karuissa oloissa toisten auttaminen on jonkinlainen dna:han kirjoitettu itsestäänselvyys.

Suomessa perhe-elämä taas on hyvin yksityistä, pärjäämiskulttuurin sanelemaa ja äitikeskeistä. Aina on näin tehty. Pidetään huoli omista asioista eikä tartte auttaa. Toisaalta välimatka tai isovanhempien terveydentila saattaa olla esteenä osallistumiselle vaikka muuten yhteisöllisyyttä löytyisikin.

Onkohan kukaan insinööri koskaan laskenut suomalaisten perheiden turvaverkkoindeksiä? Siis lukua, kuinka monta ihmistä keskimäärin perheellä on käytettävissään lastenhoitoon syystä riippumatta a) heti ja b) parin päivän varoitusajalla. Olisipa kiinnostavaa dataa.

Meidänkin perheessämme voisi olla kolmas lapsi, jos se haittaisi muuta elämääni vähemmän. Voin hyvin olla raskaana ja synnyttää, jopa imettää sen oman maksimini, jos vastapainoksi saisin paitsi käydä työssä myös viettää paljon enemmän vapaa-aikaa sekä puolison kanssa että aivan ilman ketään. Mikä tarkoittaa väkisinkin sitä, että rutiineja olisi säännöllisesti jakamassa joku muukin kuin toinen vanhempi.

Mutta au pairista ei kai kukaan normaali ihminen kehtaa hiiskua sanallakaan, vaikka se voisi synnyttää aivan uudenlaisia työmahdollisuuksia ja asuntoratkaisuja opiskelijoille.

Mitäs sanotte: kelpaisiko apu?

Salvequickin kuorintasukat hurmaavat insinöörinkin

*Yhteistyössä Salvequickin kanssa*

Sain minäkin testiin Salvequickin kuorintasukat. Jaa että mitkä? No tietenkin jalkoihin laitettavat muovipussit, joiden luvataan suorittavan jalkahoidon 90 minuutissa.

Sehän sopii. Meillä nimittäin asuu jalkaongelmaisia kaksi kappalein.

Minulla on leveä lesti ja pitkät (ja sairaan rumat) varpaat, joten jaloissa on kaikenlaisia kovettumia ja hankaumia koko ajan. Lisäksi kantapääni ovat niin tikkuiset, että jos pitää laittaa jalkaan alle 40 denierin sukkahousut, ostan varuilta kaksi pakettia, jos se ensimmäinen pari hajoaa. Puuvillasukkien elinkaari on näissä kavioissa kymmenisen käyttökertaa.

Jalkaongelmani eivät kuitenkaan ole mitään verrattuna perheen atoopikkoon. Koti-insinöörin jalkapohjat naarmuttavat jopa parkettilattiaa, kantapäät halkeilevat ja kynnet ovat irtoamispisteessa juoksuharrastuksen takia. Iho on ylipäätään herkkä, kutiseva ja aivan älyttömän kuiva.

Vetäisimme pääsiäisenä pussit jalkaan, kaadoimme viiniä lasiin ja lösähdimme mökkisohvalle aktiiviseen testaustuokioon. Kuvamateriaali ei ole kovin kaunista, joten herkät älkööt jatkako tästä eteenpäin.

Luin vasta jälkikäteen että kynsilakat olisi pitänyt poistaa.

Huomasimme heti reagoivamme vähän eri tavalla.

Koti-insinööri totesi, että tuntee jaloissaan pientä kihelmöintiä, minä en tuntenut mitään.

Jo seuraavana päivänä Koti-insinööri huomasi, että jalat hilseilevät ja punoittavat. Minulla ei hilseillyt mikään.

Kolmen päivän päästä Koti-insinööri alkoi luoda nahkaansa toden teolla ja nyppi kantapäistään valtavan kokoisia iholastuja. Minun jalkani olivat entisellään.

Vajaan viikon päästä Koti-insinöörin jalat olivat vauvan peppua. Tyyppi hihkui riemusta ja halusi näitä käänteentekeviä ja jopa pyörää tärkeämpiä innovaatioita lisää, myös rumpaliduunin karheuttamiin käsiinsä. Eikä kuulemma pääpussikaan tekisi pahaa, jos lopputulos on tämä. Hän myös oletti laihtuneensa pari kiloa pelkän irronneen nahkamäärän ansiosta. Rasvakin imeytyy helpommin.

Minä sen sijaan olin jo luopumassa toivosta, kunnes kuudentena aamuna hiippailin duunissa suihkuun. Kun nykäisin sukan pois jalasta, lattialle rapisi kourallinen parmesaanilastuja. Ja siitä se sitten lähti. Nahkaa irtosi muutaman päivän ajan vinhasti ja parissa viikossa sain minäkin lopulta silkinsileät jalat.

Jahuu, se lähtee sittenkin!

Ihotyypeissä on siis eroja. Hidas reagointini saattoi johtua myös siitä, että lomarituaaleihini kuuluu jalkahoito ja jalat oli puunattu viimeksi helmikuussa. Käsittelyä suositellaan neljän kuukauden välein, joten katsotaan kesän jälkeen uudelleen!

Ei tämä silti kokonaan jalkahoitoa korvaa. Siinähän on pointtina sysätä kersat isukille vähintään viideksi tunniksi.

Nyt saatte testata itse! Jakoon lähtee kolme jalkahoitopakettia, johon tulee kaupanpäälliseksi vielä rakkolaastareita. Perustele, miksi juuri sinä tarvitsisit tällaisen paketin kipeästi. Valkkaan sunnuntai-iltana ennen klo yhdeksää kommentin ja yhteystiedot (sposti riittää) jättäneiden joukosta kolme akuuteinta tapausta. Pelastuspaketti lähtee matkaan saman tien!

Ps. Jos olet ällön kuvamatskun ystävä, tsekkaa myös Salamatkustajan Satun ja Lähiömutsin kokemukset!

Tavallisen ihmisen kupla

Tämä vaalienjälkeinen kuplakeskustelu (en oikein tiedä, mihin linkkaisin) on monella tapaa hassu. Kaksi asiaa häiritsee erityisesti.

Omituisinta on se, että kuplia nähdään kaksi. Helsinki ja muu Suomi. Minun ehkä pitäisi tunnistaa itseni "punaviinikuplasta", mutta kun en.

Olen aivan liian keski-ikäinen, mukavuudenhaluinen ja änkyrä hipsteriksi. Kulttuurinkuluttajana olen kerrassaan surkea. En käy Flow'ssa sen enempää kuin sinfoniakonserteissakaan.

Sen parjatun suvaitsevaisuudenkin kanssa on niin ja näin. Jos vietän mieluiten vapaa-aikaani joko perheeni tai samanmielisten ystävieni kanssa, en törmää erilaisuuteen yhtään missään. Eikö se ole melko sisäänpäinkääntynyttä? Jumpassakin kaikilla on samanlainen vyötärömakkara.

Siitä viinistä tykkään kyllä. Varsinkin jos saan litkiä sitä ihan omalla kotisohvalla eikä tarvitse änkeä mihinkään ylihinnoiteltuun, huonolla akustiikalla varustettuun kahvilaan.

Lisäksi puhutaan sellaisesta ihmisryhmästä kuin tavalliset ihmiset. Kuka se on? Kuka ei ole?

Aika harva meistä on johdonmukaisesti jotain tiettyä persjalkaisten alalajia. Väitän, että satunnainen äänestyskäyttäytyminen ei määrittele täysin edes pääministerin kuplaa. Kauniisti sanottuna olemme kaikki itsemme kanssa ristiriitaisia, epäloogisia ja tekopyhiä ihmishybridejä.

Minäkin. Pyöräilevä espoolainen, papin edessä naimisiin mennyt uskonnoton, yksinäisyyttä rakastava perheellinen, Kouvolassa opiskellut Helsingin yliopiston drop-out, duunariperheen keskiluokkainen tytär, introvertti aina kun en ole ekstrovertti, internetiä työkseen rakentava luddiitti ja kasvissyöjä, joka syö kesällä kolme grillimakkaraa.

Silti tai siksi tavallinen ihminen, Suomen kansan edustaja.

Mellakkaan ei ole aihetta. Kuplassa on hyvä elää ja siksipä meillä kaikilla on omamme. Kupla nimeltä Suomi.

Uhka nimeltä sima

Muistan lapsuudesta vain pari Mutsin ruoanlaittoon liittyvää episodia, joille on naureskeltu jälkeenpäin.

Tämä häviää simalle 100-0.

Yksi oli lanttulaatikko. Tulkkasin alakouluikäisenä reseptiä ja kehotin lorauttamaan soossiin 12 dl siirappia, koska en hiffannut että 1/2 dl tarkoittaa puolikasta. Mutsi alkoi onneksi epäillä jo toisen desin kohdalla, että olikohan tämä nyt näin.

Toinen muisto liityy omatekoiseen simaan. Luulin, että kaapissa melskasi räyhähenki, mutta simapullojen kumiset korkit ne vain pamahtelivat kattoon ja pullot kaatuilivat kolisten.

Koska oletettavasti kärsin jostain juurettomuuskriisistä, olen saanut päähäni pakkomielteen yrittää tehdä itse simaa. Hanketta tukee se, että tänä vuonna olisin kerrankin ajoissa. Mutta uskallanko? Kun keittiö on suhteellisen uusi enkä viitsisi nolata itseäni enempää perheen edessä.

Koko prosessi vaikuttaa samanlaiselta salatieteeltä kuin leipominen (hiivan käyttö on aina vähän jännittävää). Ja valitako muovipullo vai lasipullo? (Ja mistä niitä saa?) Pitääkö korkki laittaa tiukkaan kiinni vai ei? Miksi pullotusvaiheessa pitää laittaa sokeria pohjalle? Mistä tietää, että hiivaa on riittävästi? Miten taataan poreilu? Ja ennen kaikkea mistä tiedän, että tästä tulee lapsille sopivaa tavaraa eikä kiljua?

Help! Olisi nimittäin yksi kivikovaksi jämähtänyt fariinisokeripakettikin kaapin perällä.