9.1.2015

Pelastetaan asiakas

Kävin alennusmyynnissä lähikaupassani Stockalla. Muistin taas, miksi en yleensä jaksa tavarataloja vaan asioin pienemmissä liikkeissä tai verkkokaupassa - ostoskokemus on läkähdyttävä, sekä henkisesti että fyysisesti.


Tavaratalojenhan ei tarvitsisi olla ankeita. Koska Stockan pelastamiseksi on jo pistetty pystyyn kansaliike, kannan korteni kekoon. Tässä tällä kerralla koetut ongelmat.

1. Ei löydy.
Ellei selkeää missiota ole (vrt. punainen villakangastakki - työvaatteita) suurin osa kallista aikaa menee epämääräiseen penkomiseen ja lappuinformaation etsimiseen: onko tätä neuletta koossa 38? Mikä hemmetin koko on UK12? Missä merkissä on hyvä hinta-laatu -suhde? Pitääkö tämä neule pestä käsin? Löytyykö mistään mustia farkkuja, joissa olisi korkea vyötärö?

-> Varsinkin alennustuotteita voisi ryhmitellä tarkemmin koon mukaan, mutta tarvitsisin myös myyjää, vaikka en heti tajua tarvitsevani. Ongelmani ovat pistemäisiä.

2. Ei ole.
Yritin metsästää Skidille uikkareita. Yhtään koon 128 asua ei löytynyt. No, tähän vuodenaikaan on ymmärrettävää, että esillepanossa on keskitytty talvihaalareihin, mutta uimahalliin ja etelänlomalle tarvitsee uima-asun talvellakin. Ja myyntinäkökulmasta olisin kaivannut muutakin: uikkareiden vieressä olisi voinut olla uimatossut, -lasit, kellukkeet ja renkaat, myös aurinkosuojat.

-> Joku perusmalli sesonkituotteiden ulkopuoleltakin hyllyyn.

3. Sovaripaniikki I.
Tyyppi on jo hyvin pitkällä jos hän haluaa, viitsii ja ehtii sovittaa, mutta merkkien koot vaihtelevat ja ihmiset ovat paitsi harhaisia myös jumiutuneita. Alkkareissa on ikävä huomata, että se seuraava tuumakoko olisi sittenkin ollut parempi.

-> Ketään ei saisi päästää sovariin yksin - tässä vaiheessa viimeistään myyjän pitäisi tarjoutua jeesaamaan tai sitten sovarissa pitäisi olla joku hätänappi.

4. Sovaripaniikki II.
Jos haluat pahoittaa mielesi välittömästi, mene sovituskoppiin. Iho on läiskikäs, tukka huonosti ja peilistä näkyy vain valtava persus.

-> Antakaa jonkun ammatti-ihmisen tsekata, miltä siinä peilissä näyttää kirkkaassa spottivalossa puolipukeissa.

5. ÄIIIIITIIIIIII!
Joskus kauppaan on pakko mennä lasten kanssa, syystä tai toisesta. Vanhempainvapailla ei ollut vaihtoehtoja. Nykyään on lastenkin vaatteita sovitettava. Skidin jalkaan ei sovi mikään lesti ja Snadilta putoavat melkein kaikki housut jalasta, joten näitä on kokeiltava ennen ostamista. Ipanoille tarvitaan joku parkkipaikka. Ei mitään ihmeellistä, parikymmentä minuuttiakin on jo ihan luksusta.

-> Junarata, vanhoja akkareita, piirustuspaperia ja kynät. Pieni pillimehubaari ei myöskään tekisi pahaa.

6. Hiki.
Talvikaudella ostoksia tehdään selkä hiessä ja pää märkänä (Kesällä vastaavasti sormenpäät sinisenä). Jos erehdyt roudaamaan vaatepinkkaa käsivarrella, vähintään toinen hanska hukkuu.

-> Kassojen vieressä voisi olla naulakko, johon voisi takkinsa/pilkkihaalarinsa ripustaa.

7. Verenkiertohäiriö.
Miksi vain ruokaosastolla on korit? Sovitettavien vaatteiden kerääminen toiselle käsivarrelle (yleensä sille puolelle, jossa roikkuu jo käsilaukku ja ne mahdolliset ulkovaatteet) aiheuttaa skolioosin ja pahentaa kohdan 6 hikeä.

-> Eikö jotain lainakassisysteemiä voisi lanseerata? Kysykää vaikka Ikealta, kannattaako.

Parannuksia on aika helppo keksiä. Suurin osa kiteytyy kuitenkin yhteen asiaan. Asiakaspalveluun. Ilman asiakaspalvelua tavaratalo on verkkokauppa, mutta huonommilla aukioloajoilla.

Asiakaspalvelulla se homma hoidetaan kotiin. Myyjän tehtävä on myydä, ei rahastaa. Kassalle voi ottaa kenet tahansa, mutta myyminen on maailman vaikein ammatti.

Ei kivijalkaliikkeissä taikatemppuja tehdä, mutta siellä myyjä todennäköisesti tuntee tuotteet eikä päästä minua sovarista ulos ennen kuin olen tyytyväinen. Ja koska sama ihminen on hyvin usein myös sisäänostaja, hän pyytää parin viikon päästä uudelleen käymään kun varastoa on täydennetty.

Mitäs siis jos palattaisiin Stockan juurille? Että sinne ei mentäisi kuin Prismaan. Enkä nyt tarkoita että Prismassa on mikään huonosti vaan että on ihan eri kokemus rampata ostoslistan kanssa megamarketti läpi. Tarkoitan sitä lupausta, että Stockalla asuu ratkaisu. Ja sitten voikin ottaa kahvit ja leivokset.

7.1.2015

Tasa-arvoa myös räkäkaudella

Case työn ja perheen yhteensovittaminen. Pahiten tätä liittoa koettelee sairas lapsi. Kirjoittelinkin tämänpäiväisessä kolumnissani sairaan lapsen hoitamisesta tasa-arvon näkökulmasta.


En oikein löytänyt hyviä tilastoja aiheesta. Meidän Perheessä oli keväällä aiheesta lukijakysely, jonka mukaan vain kolmanneksessa perheistä (33 %) vanhemmat jakavat sairaan lapsen hoidon puoliksi. Eli aika... harvoin.

Nähdäkseni tämä sairastupanakki onkin vähän vaiettu aihe. Lain mukaan alle kymmenvuotiaan lapsen kanssa saa pitää luvan kanssa tilapäistä hoitovapaata neljä päivää, mutta yhteiset säännöt loppuvat siihen. Kyseisen jakson palkallisuus riippuu henkilön työehtosopimuksesta. Jos paperissa ei erityisesti toisin sanota, hoitovapaa on palkaton.

Palkallisella ratkaisulla aiheutetaan se, että lapsen olemassaolo aiheuttaa työnantajalle kustannuksia. Mikä taas aiheuttaa sen, että perheelliset (naiset) ovat työnantajalle riskirekryjä. Minua kiinnostaisikin tietää mm. onko työehtosopimukseen lisätty tilapäisen hoitovapaan palkallisuus juuri naisvaltaisilla aloilla? Ja onko tilanne päinvastainen miesvaltaisilla aloilla?

Ja toisaalta: jos molemmilla kyseinen vapaa on palkaton, miten vastuu jaetaan? Tuleeko pienempipalkkaisesta vakiohoitaja, koska hänen kotiinjääntinsä aiheuttaa pienemmät tappiot? Voisin kuvitella, että tämä ei ainakaan palkkakehitystä edesauta. Riskinä on myös, että lapsi viedään tällaisessa tilanteessa aikaisemmin takaisin hoitoon.

Ehkä hepuloin tästä siksi koska en itse ole kovin hoivaava luonne ja olen aina tykännyt työnteosta enemmän kuin lastenhoidosta. Vanne kiristää pahasti päätä aamuina, jolloin sängystä kömpii 39 asteinen kekäle.

Sitäpaitsi syksyllä koittaa työnhaku. Pitääkö yrittää peitellä sitä, että miehellä ei mitään työehtosopimusta edes ole? Toisaalta tuntuisi kummalliselta korostaa, että parisuhteemme on tässä(kin) suhteessa tasa-arvoinen enkä ole hoitoautomaatti.

Ettei tämä sekavuus ja vaikeneminen vaan johtuisi siitä, että suomalaiskansallisen perheuskonnon mukaan äiti - ja vain äiti - on sairaankin lapsen paras hoivaaja ja isän kuuluu tuoda leipä pöytää. Huoh.

Kertokaapa, mikä olisi mielestänne hyvä ratkaisu (vakuutus, sairaiden lasten päiväkotiryhmä, ansionmenetyksen kela-korvaus, joku muu?) vai oletteko tyytyväisiä nykymalliin?

6.1.2015

Loppiaisen juustokakku "down under style"

Rakastan juustokakkua (kukapa ei), mutta hyvin usein kyseinen leivonnainen on liian tuhti. Siis sellainen, että jo parista lusikallisesta on fiilis, että koko sisäelimistö on vuorattu voilla.

Jestas, miten hyvä juustokakku. Kuva täältä.

Sain aivan uuden innostuksen tähän tuotteeseen, kun uuden vuoden vieraamme toi mukanaan australialaistyyliin duunatun juustokakun. Tämä ihan oikeasti Australiasta kotoisin oleva herrasmies oli tehnyt kakusta suklaa-vadelmaversion, joka on originaalia juustokakkua (ainakin mielikuvissani) kevyempi, hapokkaampi ja raikkaampi.

Down under -kakku oli kaiken lisäksi gluteeniton. Siis lähes terveellinen!

Ja aivan  t ö r k e ä n  hyvää! Ekasta palasta en ehtinyt ottaa edes kuvaa, niin nopeasti kakku imeytyi makunystyröihini. Kaverin lautasesta ehdin räpsäistä kännykällä todistusaineistoa.


Resepti löytyy originaalina täältä, mutta tässä käännös ystäväni käyttämistä suomalaistarvikkeista:

- 320 gr Gullónin gluteenittomia suklaakeksejä
- 80 gr sulatettua voita
- 375 gr tuorejuustoa
- 1,25 dl kuohukermaa
- 70 gr sokeria
- yhden sitruunan kuoriraaste
- 1-2 liivatelehteä (tai agar-agaria)
- 60 ml kiehuvaa vettä
- 300 gr pakastevadelmia (kesällä tietty tuoreita)
- tummaa suklaata

Pohja tehdään murennetuista suklaakekseistä ja voista. Taikina taputellaan vuoan (reseptissä suositellaan suorakaiteen muotoista vuokaa, mutta toki pyöreäkin käy) pohjalle ja reunoille, jonka jälkeen laitetaan vuoka vartiksi pakkaseen.

Tuorejuusto, kerma ja sitruunankuori vatkataan sähkövatkaimella kunnes seos on kuohkeaa ja sokeri sulanut. Sitten sulatetaan liivatelehdet kuumaan veteen (yhdellä lehdellä tulee aika juokseva versio) ja sekoitetaan hyvin juusto-kermasoossiin.

Lopuksi sekoitetaan varovasti joukkoon vielä 200 gr vadelmia ja lusikoidaan koko juttu vuokaan. Sitten vain jääkaappiin muutamaksi tunniksi.

Koristele kakku sulatettuun tummaan suklaaseen dipatuilla vadelmilla, mintunlehdillä ja pöläytä päälle tomusokeria.

Koska loppiaiselta nähdäkseni puuttuu ruokatraditio, julistan tämän kesäisen juustokakun täten loppiaisen viralliseksi leivonnaiseksi!

Ongelma on ehkä siinä, että loppiaista tulee kakun toivossa vietettyä pitkin vuotta. Tai mikäs ongelma se nyt loppujen lopuksi on. Ei mikään!

Cheers, mates!

5.1.2015

Veivaa, veivaa!

Tämä postaus on sinulle, joka tiedät, mikä on synnytyksen jälkeinen vyölaukku.


Lanseerasin vuodenvaihteessa uuden kuntoprojektin. Lainaan kokeilumielessä hiukan Skidin joululahjaa, jota on halunnut kokeilla lähes jokainen jouluvieras: hulavannetta.

Joku testanneista nimittäin totesi, että vanteen pyöritys tekee erittäin hyvää jäykkäselkäisille ihmisille, jotka ovat kadottaneet syvät vatsalihakset. Eli sen korsetin, joka vastaa tasapainosta, osittain ryhdistä ja selän kunnosta sekä alavatsan litteydestä. Lisäksi vanteen pyöritys kohottaa sykettä ihan huohotukseen asti ja sopii myös huonopolvisille ihmisille.

Tunnistin itseni välittömästi kohderyhmästä.

Noh, aluksi sykettä kohottaa lähinnä syvä myötähäpeä: jos aikaisempaa kokemusta vanteesta ei ole tai et ole kovin notkea, voi hyvin olla että saat vanteen pyörimään vain käsivoimin. Bonuksena naamallasi on keskimääräistä hölmömpi ilme (perustuu käyttäjätutkimukseen, jossa n=5).

Pehmeällä vaahtomuovilla vuorattu "aikuisten" vanne on painavampi kuin se muovinen,
mitä lapsena ketkutettiin. Helpottaa veivaamista, ihme kyllä.

Tämä laji kysyykin aloittelijalta kärsivällisyyttä. Vatsalihakset (siellä vyölaukun alla) saa aluksi puristaa kivikoviksi eikä hengittää juurikaan voi, mutta kyllä pyöriminen löytyy. Minä alan pikkuhiljaa olla kahden minuutin kunnossa. Heti kun pyöritys alkaa tuntua helpolta, vaihda pyörityssuuntaa ja tee pieniä hypähdyksiä pyörityksen lomassa.

Vanteen veivaus on oikeastaan laiskan ihmisen toiveuni: ei tarvitse poistua kotoa, laji ei vaadi vaatteiden vaihtoa (ota vain sukat pois jos lattia on liukas) ja vanteen saa pieneen tilaan, koska sen saa kuuteen osaan.

Aion veivata tätä riivatun rinkulaa 10 minsaa joka ilta. Katsotaan, miltä vyötärö näyttää kun on aika vetää biksut päälle helmikuussa.

Ps. Affimainos: Jos kiinnostuit, Pilateskauppa.fi:ssä on tarjouksessa voimavanne 19,90€. Ei paha.

3.1.2015

Kukkahattutäti kävi leffassa

Muistatteko karhuherra Paddingtonin? Kyseessähän on sympaattinen tarina marmeladia rakastavasta karhusta, joka lähtee Perun perukoilta Lontooseen etsimään uutta kotia. Siellä hän törmää Brownien perheeseen, joka ottaa hänet luokseen asumaan. Tästä tietenkin seuraa kaikenlaisia kommelluksia.


Tykkäsin itse pienenä tästä tarinasta, joten ilahduin, kun Paddingtonin tarina on vihdoin saatu valkokankaallekin. Pääosassa perheen isänä olisi vielä Downton Abbeysta tuttu Hugh Bonneville. Leffa sopisi loistavasti koko perheen sadepäivän aktiviteetiksi.

Paitsi että leffalle oli lätkäisty ikärajaksi 7 (aikuisen seurassa saa ottaa mukaan nelivuotiaan).

Siis mitäh? Tarinahan on ihan lälly. Mitä pelottavaa siinä nyt voi olla?

No, kaikenlaista erikoistehosteilla ryyditettyä perusräminää. Leffan alussa on kovaääninen maanjäristys ja lopuksi karhua jahtaa eläimiä täyttävä ja nukutuspiikkejä ampuva Nicole Kidman, jonka kynsistä pitää paeta palavan uunin kautta.



Ikärajahan on luonnekysymys. Snadilla on vielä puoli vuotta neloseen, mutta paremmat hermot kuin siskollaan. Molemmilla ipanoilla on myös jo kokemusta sekä leffateatterin kauhukertoimesta että jännityksen hanskaamisesta. Pikku Kakkosen kautta on käyty läpi, että mikään ei tapahdu oikeasti. Ja aina kun tulee jännittävä kohta, saa leffanamin. Sillä päästään vauhdikkaimpien kohtausten yli, oli kyseessä sitten Nalle Puhin "pahko" tai Muumien takaa-ajokohtaus.

Mutta aika vaikeaksi on koko perheen leffassa käyminen tehty.

En viittaa nyt siihen, että aidosti koko perheelle suunnattu tarjonta on aika vähäistä, vaan överiin räiskeeseen.

Miksi oi miksi jokainen satu pitää pilata valkokankaalla? Miksei huumori, jolle nauroin itsekin monta kertaa ääneen, muka riitä? Leffateatteri on ipanoille jo muutenkin kokemus isoine ruutuineen ja tarkkoine äänentoistoineen. Ääni-, musiikki- ja kuvakulmavalinnoilla karsitaan pois ne herkemmät katsojat - ihan ilman ikärajaa.

Ja miksi tarinoihinkin pitää lisätä tarpeetonta jännitystä? Tämä klassikko on kantanut jo monta vuosikymmentä ihan sellaisenaan. Ei se kaivannut Nicolea.

Tuntuu, että kohderyhmät ovat ihan hakusessa. Jos jollekin kumartaa niin jollekin pyllistää. Onko todella niin, että teinitkin pitää saada katsomaan Paddingtonia?

Ehkä elokuvista pitäisi tehdä samanlaisia remixejä kuin musiikista. Director's lälly-cut. Se ei-niin-pelottava ja vähän lyhyempi koko perheen versio, jonka kuka tahansa säikkypetteri uskaltaisi katsoa.

Finnkinokin voisi jeesata. Perheleffojen mökä hiljaisemmalle. Emme ole kuulovammaisia. Niin ja mutsiahan pelottaa eniten se, kestääkö kenenkään rakko mainosten yli.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...