Aikuisten välisestä ystävyydestä

Tapasin viime viikonloppuna pitkästä aikaa kirjailija- ja bloggaajakollegaani Satua. Oli ollut ihan ikävä! Vaikka tapaamme aika harvoin, meistä on tullut ystäviä.

Muistelin siinä viinilasin äärellä tapausta nuoruudestani.

Kuuntelimme Mutsin kanssa autoradiosta haastattelua. Mutsi tunnisti, että toinen ohjelman haastateltavista oli hänen hyvä ystävänsä Hämeenlinnan tyttölyseon ajoilta. Kun kysyin, miksi he eivät enää pitäneet yhteyttä, Mutsi totesi ykskantaan, että elämä vei eri suuntiin.

Tajusin, että hänellä ei muutenkaan ollut ystäviä riesaksi asti.

Konsepti oli tietenkin minulle absurdi. Olinhan teini-ikäinen. En voinut käsittää, miten jollain ei ole ystäviä. Ystäväthän olivat se koko elämä!

Toki se elämä alkoi ajallaan viedä minuakin. Koulut loppuivat, uudet koulut alkoivat, poikaystävät ja asuinpaikkakunnat vaihtuivat ja elämäntilanteet muuttuivat. Osa ystävistä jäi jonnekin matkan varrelle, mutta osa pysyi. Lisäksi tuli uusia.

Vaikka en ole kovin helposti ystävystyvää sorttia, sosiaalinen verkostoni on moninkertainen omiin vanhempiini verrattuna. Siinä missä oman äitini ystäväpiiri vain kapeni ajan myötä, minun on kasvanut. 

Tämä näkyy juuri laatimastani tuparien kutsulistastakin. Ystäviä on monesta eri elämän kerroksesta. Paras kaverini yläasteella on edelleen yksi parhaista ystävistäni. Kutsulistalla on myös opiskeluaikoina tapaamiani kavereita. Ja sitten mukaan ovat tulleet aikuisena saadut ystävät, kuten työkaverit, uudet sukulaiset, hiekkalaatikkomammoja, naapureita ja bloggaajakollegoita. Oikeastaan vain harrastuskaverit puuttuvat.

Onko se tosiaan näin - ovatko minun sukupolveni vanhemmat olleet vähän turhan yksinäisiä? Onko heillä ollut ketään, jolle puhua, jos vaikka vanhemmuus on tuntunut raskaalta?

Satu komppasi. Hänenkin vanhempansa ovat olleet vähäisten ja yksipuolisten ihmissuhteiden varassa.

Sähköposti, facebook, skypet ja kännykät tekevät yhteydenpidosta naurettavan helppoa. Lähin ystävä asuu 500 metrin päässä ja kaukaisin Islannissa, mutta puhun heidän kanssaan yhtä paljon!

Hyvillä, tasaveroisilla ystävillä on ihmistä jalostava vaikutus. Jos siis omat vanhempasi vaikuttavat hiukan kylähulluilta, se todennäköisesti johtuu vain siitä, ettei heidän ajatuksiaan ole pahemmin sparrailtu. Toivoa sopii, että pojasta/tytöstä polvi paranee.

Mikä vanhemmuudesta tekee vaikeaa?

Osallistuin sunnuntaina Kirjamessujen vanhemmuuspaneeliin. Paneelissa oli kirjailija-bloggajakollega Satun ja minun lisäkseni ihan oikeita tietokirjailijoita kuten Anna Rotkirch Väestöliitosta, lastenpsykiatri Janna Rantala ja sosiaalipsykologi Janne Viljamaa.

Yksi panelisteille esitetty kysymys oli hieman haastava. Miksi vanhemmuus on niin vaikeaa?

Vastasin ihan lonkalta ja omasta törkeän subjektiivisesta näkökulmastani, että suomalaisen perusluonteessa voi olla muutamia solmuja, jotka tekevät vanhemmuudesta vaikeampaa kuin sen tarvitsisi olla.

Vaikka meillä on vanhempainvapaat, valtavat vaippavalikoimat, neuvolat ja koulut, moni on vanhemmuudessaan aivan yksin.

Miksi? No koska:

1. Avun pyytäminen on vaikeaa.
Tämä kouluaineeksi. Kun on lapsesta asti kannustettu pärjäämään itsenäisesti, ei välttämättä osaa pyytää apua - eikä varsinkaan tunnista, milloin sitä itse tarvitsee. Se, että ei pärjääkään lapsen kanssa yksin kotona (maailman luonnollisin olotila hei!), ei ole henkilökohtainen epäonnistuminen ja häpeän aihe. Se on normaalia. Pitäisi lähteä siitä, että jokaisella äidillä olisi joku nimetty tukihenkilö, jolta pitäisi kerran viikossa pyytää apua johonkin asiaan oli se sitten kaupassakäynti tai vauvan kärrylenkki.

2. Avun tarjoaminen on vaikeaa.
Suomalaisten tapa olla puuttumatta muiden asioihin aiheuttaa myös sitä, että avun tarjoaminen saattaa tuntua tuppautumiselta. Että annetaan nyt ihmisten suoriutua ja pidetään huoli omista asioistamme. Ja kun se kulttuurikin korostaa pärjäämistä, apua ei viitsi tarjota.

3. Sosiaalisessa tyhjiössä puuttuu vertaistuki.
Koin äitiysloman esikoisen kanssa epäreiluna asetelmana. Kaikki vastuu täysin uudesta tilanteesta oli yhtäkkiä minulla, ja yksin minulla. En halunnut mennä perhekahvilaan, koska olin varma, että päätyisin äitiyteen hurahtaneiden, erilaisia kasvatus-ismejä toteuttavien mammojen seuraan. Halusin puhua kaikesta muusta paitsi lapsesta, mutta kun omat ystäväni olivat töissä, vaihtoehtona oli olla himassa. Olen vasta ajan myötä oppinut suhtautumaan luontevasti muihin vanhempiin ja lapsiin, etsimään ja antamaan vertaistukea. Ja hyvä niin: kun lapsi kasvaa, kontakteja muihin vanhempiin on (onneksi) hyvin vaikea välttää, ihan sen lapsenkin sosiaalisten suhteiden takia.

Näin jälkikäteen on helppo viisastella, että nämähän ovat kaikki itsetuntokysymyksiä. Kun identiteetti äitinä on hataralla pohjalla, on vaikea toimia loogisesti ja rationaalisesti.

Mitäs te vastaisitte?

Caramba, mikä soppa!

Koti-insinöörin kummityttö ja vakituinen lastenhoitoenkelimme vietti vaihto-oppilasvuoden Meksikossa. Kielitaidon lisäksi mukaan tarttui aika mainioita reseptejä. Tämä tulinen soppa näytti instagramissa niin hyvältä, että vaadin ohjeen.

Mexicolainen tortillasoppa "Sopa Azteca"

• vettä (reilu litra)
• kanafondia/-liemikuutio
• kanan rintafileitä noin 3-4 kpl
• maissitortilloja (tässä alleviivattuna sana maissi)
• tölkki la casteña salsa mexicana caseraa
• pirkka chilpotle salsaa (muutama rkl)
• tomaattipyrettä 2 rkl
• kirsikkatomaatteja
• makea sipuli
• avokado
• fetaa
• creme fraichea
• korianteria

Laita uuni lämpeämään 200 asteeseen. Leikkaa saksilla muutama tortillalätty ohuiksi suikaleiksi (minä tein neliöitä). Sivele suikaleet reiluhkolla rypsiöljyllä ja paista niitä uunissa noin 8-10min. Huom. suikaleet palaa helposti, joten tarkkana.

Laita vesi kiehumaan ja lisää sekaan kanafondi ja tomaattipyre. Keitä kanan rintafileitä hiljalleen kunnes ovat kypsiä. Siirrä rintafileet jäähtymään.

Sekoita sauvasekoittimella tölkillinen la casteña salsa caseraa ja pari ruokalusikallista chipotle salsaa (tulisuutta voi säätää näitä vähentämällä). Lisää soossi kattilassa olevaan liemeen. Keiton liemi on valmista, kun se on kuumaa ja maistuu hyvältä.

Pilko kirsikkatomaatit, sipuli, avokado ja korianteri sekä murenna fetajuusto. Näitä sekä creme fraichea saa lusikoida sopan pinnalle maun mukaan, jokainen omalle lautaselleen.

Revi kananfileitä "pulled chickeniksi" ja aseta pieni kanakeko syvälle soppalautaselle. Lisää kanojen päälle rapeita tortillasuikaleita ja kaada kuuma liemi perään. Mausta lisukkeilla ja purista lopuksi koko komeuden päälle limeä.

Tähän kyytipojaksi olut ja avot! Täydellinen talvisoppa, joka on niin kevyt, että saa hyvällä omatunnolla santsata. Se, ken haluaa kasvisversion, käyttää broilerin sijaan vaikkapa valkopapuja tai panostaa fetaan.

Anna mun kaikki lajitella

Uusi asunto toi mukanaan erään ison muutoksen, jota en etukäteen arvannut. Yllätys majaili taloyhtiön roskakatoksessa. Keräysastioita on vain sekajätteelle, paperille ja biojätteelle.

Koska entisessä asunnossamme oli keräysastiat näiden lisäksi lasille, metallille, energiajätteelle ja kartongille, olin lievästi sanottuna järkyttynyt. Koko perhe, kersoja myöten, oli koulutettu erittelemään materiaalit hyötykäyttöön ja pistämään sekajätteeksi vain välttämättömin. Kaatopaikalle läjitettävää tavaraa syntyikin todella vähän.

Kun yhtäkkiä piti joko lopettaa lajittelu tai roudata roskapusseja yhteisiin keräyspisteisiin, jätteen kanssa oli helisemässä. Vitutti.

No sitten Hesarin sedät menivät kirjoittamaan jutun ensimmäisen maailman ongelmista otsikolla "naapuri laittoi banaaninkuoret sekajätteeseen". Gambiassa ei kuulemma valitettaisi moisesta.

Tämähän särähti korvaan kuin vekkari viideltä aamulla.

Haluaisin ihan ideologisista syistä, että tämä avaruudessa kiitävä kivi olisi myös seuraavien sukupolvien käytössä. Henkilökohtaisen jätejalanjäljen vähentäminen on yksi konkreettisimmista keinoista osallistua tämän tavoitteen saavuttamiseen. Minulla ei ole juurikaan valtaa vaikuttaa epäkestävän kehityksen, ilmastonmuutoksen tai sukupuuttoaallon pysäyttämiseen, mutta lompakkoni ja jätteeni minulla vielä on. Saan ostaa yrityksiltä, jotka toimivat vastuullisesti, lahjoittaa rahaa järjestöille ja saan lajitella, jos haluan. Ja minähän haluan.

Lisäksi kolmannen maailman käyttäminen esimerkkinä tässä suhteessa oli erityisen irvokas.

Voi hyvin olla että gambialaiset eivät maindaa banaaninkuorista. Heille suurempi asia saattaa olla vaikka se, että länsimaat dumppaavat kolmansiin maihin elektroniikkajätettä, koska se on halpaa ja mahdollista. Ja toisaalta Nairobissa saa ihan vapaasti kipata kaikki jätteet kadulle, koska infra ei ole kovin kehittynyt. Tämä kaikki tietenkin ruokkii merissä lilluvia jätepyörteitä.

Toki banaaninkuoret ovat tässä mittakaavassa pikkujuttu. Ensimmäisen maailman ongelmia löytyy tietenkin lähempää Euroopasta että ihan täältä koto-Suomesta. Asenteestahan se kaikki lähtee. Jos kukaan ei puutu banaaninkuoriin sekajätteessä, ei mikään ikinä muutu.

Että terkut vaan Narrien laivaan. Periaatteessa ihan hyvä kolumni, ja olen melkein kaikesta samaa mieltä, mutta älkää saatana enää sanoko, että jätteet ovat joku vähäpätöinen ensimmäisen maailman ongelma. Olisivatkin.

Ps. Soitto kiinteistöyhtiöön auttoi. Asiasta oli jo puhuttu ja keräysastiat ovat tulossa.

Go kirjasto!

Tiesin, etten ole ainoa! Tämä oli fiilis kun luin tutkimuksesta, jonka mukaan pienyrittäjät tekevät töitä kirjastoissa.

"Etätyön lisääntyessä erityisesti työnteko on siirtynyt julkisiin tiloihin kuten kirjastoihin. Aalto-yliopiston selvityksessä huomattiin, että kirjastoilla on vieläkin suurempi merkitys yrittäjille.
– Teimme useissa kirjastoissa haastattelututkimuksia. Mielenkiintoinen havainto oli, että kirjastoja käyttävät nimenomaan freelancerit ja pienyrittäjät. Kirjasto tarjoaa lämpimien tilojen lisäksi usein wifi-yhteyden ja tulostusmahdollisuuden. Siellä voi työskennellä keskittyneesti useita tunteja päivässä."

Kun jäin työttömäksi, päätin perustaa yrityksen. Alkuvaiheessa, kun ei ollut tietoa asiakkaista ja säännöllisestä kassavirrasta, minulla ei ollut varaa mihinkään hankintoihin, eikä tietenkään työhuoneeseen. Koska kotona ei voinut keskittyä milloin mistäkin syystä, pakenin kirjastoon.

Ihmettelin jo silloin, eikö minunkaltaisilleni tyypeille tosiaan ole mitään paikkaa mihin mennä. Olisin kuitenkin hyvin voinut maksaa vähän työtuolista, sähköstä, nettiyhteyden käytöstä, puhelinkopista, neukkarista, printtausmahdollisuudesta, pienestä tallelokerosta - ja niistä verkostoista. Olisin voinut lainata myös myös taloushallinnon ja markkinoinnin palveluja!

Jos kirjasto ottaa minut avosylin vastaan, voisiko tätä puolta kehittää ihan tarkoituksella? Suuntaus ei näytä siltä, että pienyrittäjien, freelancereiden ja muiden kummallistyöntekijöiden määrä ainakaan vähenisi.

Espookin väläyttelee säännöllisesti kirjastojen sulkemista, onneksi kulttuurilautakunnassa on oltu hereillä. Espoonlahden asukaskyselyssä tuotiin esille, että kirjasto on ipanoillekin turvallinen oleskelutila.

"Lapsille kirjasto on kodin ja koulun jälkeen ns. kolmas tila. Lapset arvostavat sitä, että kirjasto on paikka, jossa ”voi vaan olla” He haluavat myös tehdä kirjastossa (tai kirjaston kanssa) erilaisia itselleen tärkeitä asioita. Jos lapset saisivat päättää, kirjastossa olisi rentoa, mukavaa ja kodikasta, ja siellä olisi leikkipaikka. Luku- ja juttelupaikkoina olisi pehmeitä sohvia ja lattiatyynyjä. Vaikka kirjastossa olisi paljon tekemistä, siellä olisi kuitenkin hiljaista, ei huudettaisi, eikä ketään kiusattaisi."

Kirjasto edustaa harvinaisuutta, helposti lähestyttävää julkista tilaa, vähän niin kuin puisto. Kun pohtii kirjastoa yhteisen tilan näkökulmasta, alkaa ideoita tulla enemmänkin. Mitä kirjasto voisi tarkoittaa nuorille? Eläkeläisille? Sinkulle? Vanhempainvapaiden viettäjälle? Kaupunginvaltuutetuille? Lähidemokratialle? Kierrättäjälle?

Ihmisten kohtaaminen mahdollistaa kaikenlaisen jakamisen, tekstien, tavaroiden, ideoiden ja verkostojen. Kirjastojen puolesta kannattaa siis korottaa äänensä, vaikka ei lukutoukka olisikaan.