Kiitos palautteesta

Olen kohtuullisen äkäinen kuluttaja. Laitan aika usein palautetta - sekä positiivista että negatiivista - yrityksille niin tuotteista, asiakaspalvelusta kuin mainonnastakin.

Sain tällä viikolla pyytämättä ja yllätyksenä suoramarkkinointia eräältä lastenvaateyritykseltä. Normaalisti olisin painanut vain deleteä, mutta tällä kertaa mainos (vasemmalla) alkoi kyrsiä. Firman brändissä korostettin luomua, mutta lapsi ei ollut kovin naturellin oloinen. Pikkutyttö oli stailattu ja laitettu poseeraamaan kuin aikuinen nainen.

Laitoin palautteen, jonka keskeinen sisältö oli, että mainos on aikuisimitaatiossaan teennäinen ja yrityksen kannattaisi laajentaa luomuideologiaansa myös kuvaviestintään.

Yllätyin jo siitä, että sain vastauksen. Vielä enemmän kuitenkin yllätti vastauksen sisältö.

"Thank you so much for bringing this to my attention. We did not initially see the photography in the same light you did, but certainly see your point of view now that you mention it - please note if was definitely not our intention to offend. I will be sure to remove you from this list moving forward. 

Per your feedback, we have updated the photo in the ad. I would really appreciate your feedback on this new photography when you get a moment."

Tyypit siis a) lukivat meilini, b) palaveerasivat aiheesta, c) vaihtoivat kampanjansa kuvan ja d) pyysivät vielä palautetta uudesta kuvasta.

Jäin miettimään, miksi on niin harvinaista saada tällainen vastaus. Miksi niin usein aiheellista ja asiallistakin palautetta pidetään epämiellyttävänä riitelemisenä eikä tartuta tilaisuuteen kehittää toimintaa, kun siihen tarjoutuu ilmainen konsultti. Yrittäjäkouluun uusi oppiaine, sanon minä.

Hats off.

Omppu ja elämänmuutos

Pikkubroidi oli kutistunut huomattavasti, kahdeksan kilon verran. Kun tiedustelin, millä taikatempulla muutos saatiin aikaan, vastaus oli omenoilla. Tyyppi oli vain vilkaissut pistaasipähkinäpussin kylkeä, järkyttynyt kalorimäärästä ja vaihtanut snäksit omenoihin.

Perhana! Kuulostaa liian helpolta.

Kuva: Flickr / Cupcake Murder Aftermath

Hesarissa oli samoihin aikoihin pitkä juttu vyötäröläskistä. Seuraan aihetta sukurasitesyistä: molemmat vanhempani ovat kuolleet alle 70-vuotiaina. Sekä mummollani että isälläni puhkesi kakkostyypin diabetes, molemmilla puolilla sukua on korkea kolesteroli. Suvustamme puuttuvat toistaiseksi vain mielenterveysdiagnoosit.

Jutun alussa esitelty tilasto oli karu.

"Suomalaisista 25–74-vuotiaista joka kolmas sairastaa metabolista eli aineenvaihduntaan liittyvää oireyhtymää. Se tarkoittaa tilaa, jossa samalla ihmisellä on yhtä aikaa useita terveyttä uhkaavia aineenvaihdunnan häiriöitä."

Ns. omenalihavuus on yksi metabolisen oireyhtymän riskitekijä, joka on itselleni tullut kuvaan mukaan viimeisen 10 vuoden sisään. Nuorempana lihoin ja laihduin tasaisemmin, nykyään läski tuntuu hyökkäävän juuri vatsaan - eikä lähde mihinkään. Tuntuu, että kroppa on muuttunut toimenpiteille tefloniksi. Mikään pieni muutos ei ole kovin pitkäkestoinen. Laihdun hetken ja sitten kroppa tottuu ja paino palaa ennalleen.

Hesarin jutussa lohdutetaan, että pienillä muutoksilla kuulemma saisi ihmeitä aikaan. Ongelma on siinä, että niihin pieniinkin muutoksiin tuntuu tarvitsevan suuria toimenpiteitä!

Broidille pitää nostaa hattua. Snäksien vaihtaminen omenoihin on itse asiassa aika iso muutos, joka edellyttää paitsi ruokailu- myös kauppakäyttäytymisen muuttamista, puolison lobbausta, motivaatiota ja aikaa. Omiin tuttuihin tapoihin on hirveän helppo sujahtaa takaisin pienen kokeilun jälkeen. Muutoksen istuttaminen vaatii aikaa.

Omaa toimintaansa katsoo niin subjektiivisesti, että ei huomaa mitä on jo tapahtunut. Olen itse asiassa vähentänyt irtokarkin kulutusta valtavasti, kun vertaa tilannetta reilun vuoden takaiseen tilanteeseen - karkinsyönti ei ole enää suurin ongelmani. Fillaroinnista on tullut se normaali tapa liikkua.

Mutta kun se elämänmuutos on pitkä prosessi, joka ei etene itsestään ja tasaisesti. Nyt pitäisikin ottaa ihan uusia tavoitteita. 

Sopivatkohan omenat yhteen iltaviinin kanssa.

Unissakävelijän uudet seikkailut

Skidi on erikoistunut yösekoiluun. Erilaisia yöllisiä järjestyshäiriöitä (huutokohtauksista uniseikkailuihin) tyypillä on ollut aina, mutta viime aikoina unissäkävely on taas lisääntynyt. Yksi syy voi olla stressi. Sitä tämän kouluepisodin myötä on piisannut.

Unissa tapahtuvat seikkailut ajoittuvat - kuten unissakävelijöillä yleensä - muutama tunti nukahtamisen jälkeen, puolille öin. Kaava on yleensä sama: tyyppi nousee sängystä, pälpättää itsekseen, lähtee vessaan, alakertaan katsomaan ohjelmia tai harhailee kämpässä osoitteetta, eikä vastaa mitään järkevää kysymyksiin. 

Yhtenä aamuna Skidi heräsi nakupellenä. Yökkäri löytyi kylpyammeesta. 

Tyypillisesti tapahtuneesta ei jää mitään muistikuvia ja hämmästys yöllisten seikkailujen kuulemisesta on aito.

Olin itsekin kuulunut kakarana samaan kerhoon, taipumus ilmeisesti kulkee suvussa. Mutsi on löytänyt minut istuskelemasta milloin eteisestä, milloin keittiön pöydän äärestä. Joskus olen itse herännyt, että miksiköhän minä täällä saunassa seison.

Unissakävely ei periaatteessa ole vaarallista, mutta silti arveluttaa. Olen itse yleensä vielä hereillä kohtauksen tullessa, joten osaan taluttaa tyypin takaisin sänkyyn, mutta vähän jännittää, miten tämä tästä kehittyy. Kesällä piti siirtyä parvisänkyyn, mutta mitähän siitä sitten seuraa.

Koti osataan yleensä tehdä taaperoturvalliseksi, mutta miten ihmeessä unissakävelijäkersa pitäisi huomioida? 

Kuuloni on jo herkistynyt havaitsemaan pikkujalkojen tassutuksen, mutta taidan nyt ainakin alkajaisiksi pistää muutaman yövalon lisää, palauttaa lapsiportin portaikkoon ja laittaa ulko-oven takalukkoon.

Onko teillä samanlainen yökerho? Mitä olette asialle tehneet?

Vege ilman ideologiaa

Taannoisessa päiväkotipostauksessa virisi keskustelua ruoasta. Syömiseen liittyy sekä kulttuurisidonnaisia tapoja että erilaisia ideologioita. Huomasin, että kasvisruoasta puhutaan niin usein ideologia edellä, että ei edes muisteta, että muitakin tulokulmia on.

Olen ollut kasvispainotteinen ruokailija jo parikymppisestä, mutta alkuperäinen syy lihan jättämiseen ei ollut ollenkaan ideologinen. Krapulassa pikaisen paluun tehnyt lehtipihvi piti huolen siitä, että punaiseen lihaan muodostui useaksi vuodeksi hyvin viileä suhde. Tauon jälkeen liha ei sitten enää maistunut millekään ja tuntui viipyvän vatsassa kolme päivää. Sitä ei ole sen jälkeen tehnyt juurikaan mieli.

Ideologia on tullut jossain määrin mukaan jälkikäteen. Minun subjektiivisen oikeustajuni mukaan lihaproteiinin suurin ongelma ei ole lihansyönti vaan lihan ylisyönti ja siitä johtuva tehotuotanto, joka on pahimmillaan silkkaa eläinrääkkäystä.

Syön ihan hyvällä omallatunnolla eettisesti pyydettyä, ei-uhanalaista kalaa, kanaa ja riistaa, perhesyistä myös luomulihaa. Valitsen kuitenkin ilolla aina kasvisruoan, kun se näyttää herkulliselta.

Ongelma on siinä, että hyvin usein kasvisruoan maku on kokille sivuseikka.

Maxillin paahdetut kanttarellit. Pökerryttävän hyvää.

Kun osallistuin Lihattomaan lokakuuhun (reseptikirjanen täällä), muistin taas, miksi suurin osa ihmisistä suhtautuu kasvisruokaan nuivasti: vegeannos on edelleen vain harvassa ravintolassa hintansa väärti. Lounasruokalassa se on lähes poikkeuksetta paitsi laaduton myös mauton. Enkä ole michelin-ravintolassakaan syönyt muuta kuin pyyhekumin makuista tofua.

Miksi siis pitäisi edes yrittää olla muuta kuin fanaattinen lihansyöjä? Kahdesta itsekkäästä ja ideologiavapaasta syystä.

1. Terveys
Kasvisyönnillä on todettu olevan selkeitä terveysvaikutuksia. Kasvissyönti näyttäisi vähentävän sydäntautiriskiä ja laskevan verenpainetta. Lisäksi punaisen lihan välttäminen on yksi syövältä suojaava tekijä. Jos näihin terveyshaasteisiin voi vaikuttaa ruokavaliolla, saataisiin myös niitä erikoissairaanhoidon kustannuksia alas, parantuneesta elämänlaadusta nyt puhumattakaan.

2. Tulevaisuus
Kasvissyönti on taito, joka kannattaa opetella, vaikka ei eläinten tappamista kategorisesti vastustaisikaan. Ihmiskunnan ruokahuollon tulevaisuuskenaariot osoittavat, että epävarmuus lisääntyy. Ilmastonmuutos yhdessä väestönkasvun, vesipulan, luonnon monimuotoisuuden katoamisen ja maaperän köyhtymisen kanssa nostaa ruuan hintaa. Aito sekasyöjä osaa koostaa ravitsevan kasvisperäisen annoksen. Kääntäen, olemme massiivisessa kusessa, jos osaamme syödä ainoastaan lihapullaa ja kasvattaa vain kainalokarvoja.

Tästä Kitchin papuburgerista lähti nälkä kolmeksi päiväksi.

Joku toki näkee ideologiaa näissäkin syissä. Selustan turvaamisen tarve pohjaa luottamukseeni tiedettä kohtaan: uskon, että kasvissyönti on terveysteko ja että maailma on jo omana elinaikanani varsin erilainen paikka kuin nykyään.

Minä väitän, että nimenomaan ei-ideologiset kasvissyöjät tekevät kasvissyönnille suurimman palveluksen. Ideologinen kasvissyöjä valitsee sen ankeankin kasvisvaihtoehdon (tai omat eväät) vakaumuksensa takia. Me muut aiheutamme kasvisannoksen myyntipiikin aina kun kasvisvaihtoehto on varteenotettava valinta. Tästä toivottavasti ravintoloitsija tekee johtopäätöksensä. Ja kannattavuuslaskelmansa.

Ajatuksia? Syödäänkö teidän perheessä joka aterialla lihaa?

Äitienpäiväformaatin uudistus

Skidi oli ollut koko viikon täpinöissään äitienpäivästä. En ollenkaan tajunnut miksi. Se liimasi, leikkasi ja piirsi iltaisin huoneessaan tuntikausia, kyseli, kuinka monta päivää vielä kestää ja pyysi varaamaan kyseiselle päivälle paaaaljon aikaa.

Ihan loistoapinat.

Salainen projekti paljastui tänään.

Valkovuokkokimppu ja onnittelukortti olivat ilmeisesti alkaneet tuntua kersasta vähän been there done that -toiminnalta, sillä minulle ojennettiin aamupalan jälkeen aarrekartta. Karttaan oli merkitty polku, jota seuraamalla löytyi tie äitienpäivälinnaan. 

Linnassa oli menu, josta sai valita ohjelmaa: kampaaja (Salon Skidi nitoi pään täyteen pinnejä), kirjallisuutta (Skidin omatekemä myyrä-kirja), tv:n katselua (Putous, jääkiekko ja uutiset omilla käsikirjoituksilla), kukka- ja jäätelömessut (!) sekä kahvila, jossa pahvinen robottikäsi tarjoili paperista duunattuja jäätelöitä, muffinsseja ja kahvia. 

Matkaosuus eli ranta- ja viidakkotehtävät oli pakko jättää ensi vuoteen, sillä piti alkaa valmistautua vieraiden tuloon.

Tyyppi oli siis mulle duunannut kokonaisen tapahtuman. Paperista. Hervotonta.

Tässä tapahtumassa kiteytyi kivasti se vanhemmuuden paras puoli. Minkä tahansa shown voi vetää läpi omalla tyylillään. Jos pönötys tuntuu vieraalta, ollaan pönöttämättä. Jos käytettävissä ei ole oikeita muffinsseja, paperiset käyvät. 

Ja tietty se, että kaiken kiristelyn, raivon, turhautumisen, epätoivon ja syyllisyyden lisäksi elämä on myös tätä: yhteisiä hetkiä, joissa kikatetaan silmät kyynelissä. Sitä on vaikea selittää muille. Balanssia.