Se on nyt: ruuhkavuosien multihuipentuma

Ah, joulunalusviikot! Perhe-elämässä pukkaa samantyyppistä ruuhkaa kuin ennen juhannusta, mutta jouluisin maustein. Ystävä ihmetteli, miten tästä työpaikkojen, päiväkotien ja koulujen sekä harrastusryhmien konsertti-, karonkka-, päättäjäisesitys-, pikkujoulu- ja puurojuhlasumasta oikein selviää samalla kun töissä pitäisi paahtaa sata lasissa ja hoitaa kaikki normaalirutiinitkin.

Hyvä kysymys. Eikä tuo edes riitä. Lisäksi pitäisi nähdä ystäviä, hakea kuusi, käydä jouluostoksilla ja  paketoida sekä tietysti muistaa ne kaikki erikoislukujärjestykset, rekvisiitta ja -tapahtumat.

Kuorolla esiintyminen tiistaina, olemme piparkakkuja, joten ruskeaa ja valkoista päälle.
Iltiksessä luistelua huomenna! 
Kaulin mukaan, sillä leivomme pipareita! 
Torstaina ei ole sisäliikuntaa vaan joulukirkko ja jos lapsi saa lähteä suoraan kirkosta kotiin ilmoittakaa opettejalle. 

Kalenteri on turvoksissa ja pää vuotaa, mutta johonkin väliin pitäisi ympätä vielä normaalit liikuntasuoritteetkin, jotta omassa hermostossa riittää joustoa.

Jos meinaa iskeä epätoivo, pitäisi vain hengitellä syvään: tällaiset tilanteet ovat kehittäviä!

1. Pelisilmä paranee. Kaikkea ei ehdi, vaikka haluaisi  – etkä todellakaan ole ainoa, joka ei kykene venymään ihan joka juuttaan esitykseen ja prosessoimaan lähimuistissa jokaista yksityiskohtaa kuten laskujen maksua. Kompromisseja on pakko tehdä erityisesti, jos lapsia on useampi. Onneksi priorisointia tulee ihan itsestään kun kaikki ei-kriittinen jää pois unohtumisen kautta.

2. Luovuus lisääntyy. "Ahaa, huomenna pitäisi olla punainen tonttupuku – käykö tämä mun punainen paita, jos leikkaan siitä hihat ja liimaan kaulukseen pumpulia?" Joulukuu on opinnäytetyö siitä, miten paljon voi oikaista ja joustaa ilman, että kukaan huomaa mitään tai kokonaisuus kärsii yhtään.

3. Kiire yhdistää! Kaikkien perheenjäsenten on pakko osallistua ratkaisujen etsintään ja aikataulujen suunnitteluun. Paitsi tietysti ekaluokkalaisen, joka on vetänyt hihasta jonkun bonusuhmaiän ja on ihan jokaisesta asiasta eri mieltä, koska voi.

4. Kiitollisuus. Kaiken hässäkän keskellä on siistiä, että tällainen hässäkkä on mahdollista. Se on merkki siitä, että elämässäni on paljon kaikkea kivaa. Voisi olla myös toisin. Ja on ollutkin.

5. Kontrasti. Eikä tämä kauaa kestä. Lauantaina en aio enää avata sähköpostia ja tammikuulle ei ole kukaan buukannut vielä mitään. Hulina päättyy tähän viikkoon ja sitten voimme maata sohvalla, täpinöidä joulua ja syödä sata voileipää eikä mitään oikeaa ruokaa. Joulurauha syntyy juuri tästä, kontrastista.

Jos olisin konsultti, joka olen, toivottaisin fokusoitua tekemistä hyvällä sykkeellä. Sanon kuitenkin että kovasti tsemppiä kaikille, joilla on tämä sama homma.

Lihavuus on vanha vitsi

Eräs tuttavani käveli viime viikolla ulos Tuhkimo-baletista kesken näytöksen. Hän hermostui, kun lavalla tehtiin pilaa herkkujen perässä juoksevasta, lihavaksi topatusta sisarpuolesta. Siskopuoli esitettiin stereotyyppisenä ahneena pullukkana, häntä mätkittiin ja lopuksi hänet kannettiin pois lavalta. Tuttava kertoi mielipiteensä julkisesti ja Hesarikin siihen tarttui.

Luonnollisesti tämä reaktio herätti pitääkö kaikesta loukkaantua -keskustelun. Monet paheksuivat sensuuria ja turhaa moraalipaniikkia. Että eikö nyt tällaisia upeita klassikkoproduktioita voi katsoa ilman, että pitää jokaiseen nyanssiin puuttua.

Monelta aikuiselta menee ohi, että kyseessä on klassikko myös kiusaamismielessä: laihat (eli normaalit) nauravat sille yhdelle lihavalle. Se on väärin, vaikka kyseessä onkin ilkeä siskopuoli ja osa tarinaa, eikä se naurata. Yleisö oli täynnä pikkulapsia – mitä mieltä he mahtoivat olla? Modernissa varhaiskasvatuksessa käydään läpi kiusaamisen tunnistamista. Nykylapsia ei ole opetettu nauramaan erilaisuudelle vaan ennemminkin hyväksymään se normaali osana elämää.

En rehellisesti sanottuna tiedä, olisinko itse kävellyt ulos – tai olisinko huomannut tätä pilkkaa. Mutta kun näin kohtauksen tällä tavalla sanoitettuna, kieltämättä sydänalassa muljahti. Oimutsimutsin Elsa pohti, miten tällainen kohtaus istuu tyttöjen maailmankuvaan. Onhan se kieltämättä ristiriitaista pyytää yleisöä nauramaan lihavalle balleriinalle samalla kun syytämme laihdutuskuurilla olevia äitejä lasten syömishäiriöistä.

Ja jostain syystä juuri syöminen ja lihavuus ovat naurunaiheita. Törmäsin tähän samaan ilmiöön kun katselimme Snadin kanssa Areenasta rakastamaani Histamiinin joulukalenteria. Eräässä jaksossa tallitonttu Rämäkkä ja Histamiini nauravat katketakseen sille, että Anelma-Unelma on syönyt yöllä. Vitsi kestää kummallisen pitkään eikä juurikaan naurata. Snadi kysyi hämmentyneenä, että suuttuuko noitaneiti nyt tästä? Hänen mielestään tuollainen hohottaminen toisen syömiselle oli huonoa käytöstä. Niin olikin.

En ole koskaan ollut erityisen viehättynyt klassikkosaduista, ne ovat oman aikansa tuotteita eivätkä oikein istu nykypäivään muuten kuin juuri omassa kontekstissaan, jota on lapsille vaikea selittää. On ollut tuskaista lukea tarinaa, jonka lähtöasetelmat ovat järjestään suht kammottavat (Dumbo piti jättää kokonaan kesken) ja päähenkilöt tahdottomia uuvatteja. Tämä ei tietenkään rajoitu vain prinsessasatuihin: myös Pekka Töpöhäntä on pelkkää kiusaamista alusta loppuun eikä Monnin epäonnestakaan tule hyvä mieli.

Joku joskus sanoi hienosti, että silloin kun maailmanmeno vaikuttaa erityisen kitkaiselta, kannattaa muistaa, että se johtuu muutoksesta. Esityksestä noussut kohu on merkki siitä, että muutos on jo täällä. Yhä useampi uskaltaa kysyä, kuuluuko tämän mennä näin? Onko tämä oikein? Mitä tällä tarkoitetaan? Ja se on hyvä. En ole itsekään stereotypioista vapaa.

Kuulun siihen jengiin, jonka mielestä ennen ei ollut paremmin. Muutos parempaan ei kuitenkaan ole itsestäänselvyys. Seuraan ihan ilolla tätä ankaruuden, lyttäämisen ja pilkkaamisen poistumista muodista. Olen myös ollut oikein tyytyväinen modernin lastenkulttuurin antiin. Saapas nähdä millaisia satuja parinkymmenen vuoden päästä kerrotaan.

Kuva: Mirka Kleemola / Kansallisbaletin kuvapankki