Mikron nappula 150€

Mikroaaltouunin käynnistysnappula putosi keittiön pöydälle kuutisen viikkoa sitten. Namiska oli alkanut hieman löystyä jo vuosi takaperin, mutten osannut arvata, että se kokonaan luovuttaisi. Laite oli sen jälkeen käyttökelvoton. Ensin ajattelin että noh, onneksi onneksi hajosi vain mikro eikä esimerkiksi pesukone, mutta aloin perua puheitani viikon jälkeen.

Tajusin tarvitsevani aktiivisesti tuota mustanpuhuvaa kapistusta, joka räjäyttää poikkeuksetta puurot seinille, jättää pakastepullat toispuoleisen jäisiksi ja jonka kello edistää niin, että ajan lapset kouluaamuisin ovesta ulos aivan liian aikaisin. Teemme yleensä isoja satseja ruokaa, jota sitten lämmitetään annos kerrallaan treeniaikojen mukaan. Mikro sulattaa pakastepinaattikeiton 10 minuutissa ilman pohjaanpolttamista, lämmittää kaakaon minuutissa ja eilisen tähteet kahdessa. Kalakeitto menee täydelliseksi soseeksi, kun se on kolmatta kertaa liedellä. Ymmärsin suhteeni intensiivisen luonteen viimeistään kaivaessani murentunutta karjalanpiirakkaa leivänpaahtimen sisuksista.

Kattilapoppareita en uskaltanut edes kokeilla. Lähinnä siksi, etten tiedä, missä sammutuspeitto on.

Odotimme nappulaa kuusi viikkoa. Ja kun asentaja tuli tänään sen vaihtamaan, kävi ilmi, että vika ei ollutkaan nappulassa vaan taustalevyn takana olevassa säätimessä, joka oli vain "pudonnut" kannattimiltaan. Tyyppi paikkasi systeemin nippusiteillä ja laskutti vartin projektista 150 euroa.

Kun kysyin, että mikäs homma, tyyppi totesi, että kyseinen valmistaja käyttää jonkun toisen merkin tekniikkaa eikä taustaviritys ole kummoinen. Mahtavaa, keskinkertaista laatua kauniissa kuorissa.  Kun keittiötämme silloin muutama vuosi sitten suunniteltiin halusin nimenomaan laatua. Jos joskus vielä joudun kodinkoneostoksille, design-merkit ovat nyt minun puolestani nähty nappuloineen. 

Tästä laskusta oli kuitenkin se hyöty, että tajusin, kuinka paljon rakastankaan kodinkoneita, kaikkia niitä. Ne vapauttavat mielettömät määrät aikaa, helpottavat, nopeuttavat, sujuvoittavat ja mahdollistavat elämän, jossa ehtii tehdä kaikenlaista.

Yritin miettiä, mistä kodinkoneesta luopuisin, jos yhdestä pitäisi luopua. Jos telkkari lasketaan, niin siitä. Toiseksi sitten kuivuaskaapista, vaikka sekin on tuikitarpeellinen juuri minun pyykkäystaktiikalleni (yhtenä päivänä viikossa kolme koneellista) ja noin 9 kuukautta vuodesta.

Pienempien kojeiden kanssa sama homma. Olen jopa ruvennut tekemään viikonloppuisin smoothieita, joten blenderikin on aktiivikäytössä. Vain silitysraudan töpseli näkee harvoin pistorasiaa. Sen voittaa vain raclette-pannu.

Mikä tämän tarinan opetus oli? Jos olet hankkimassa kodinkoneita, juttele korjaajan kanssa. Hän ehkä osaa kertoa jotain sellaista, mitä kodinkonekauppias ja google ei.

Keskivakava jouluaddiktio

Yhtäkkiä jouluisia juttuja näkee joka puolella.

Se tapahtui vähän salakavalasti. Ensin pyysin Mummilta kersoille omatekemän joulukalenterin. Sitten hankin ikkunaan joulutähden, viritin omenapuuhun jouluvalot ja aloin hamstrata tuikkuja. Rupesin tekemään kokeiluja joulutortuilla. Ja viime jouluna tein sen halvatun tonttuovenkin.

Tänä vuonna raahasin joulukoristelaatikon keskelle olohuonetta jo marraskuun puolivälissä, kun katsoin, että on syytä aloittaa tonttusyyllistäminen (se tuntuu toimivan jopa paremmin nyt kun totuus joulupukista on ratkennut kaikille). Ostin salaa Ja nyt en tiedä, miten perustelisin Koti-insinöörille, että kuusi pitäisi saada olohuoneeseen v i i m e i s t ä ä n  kuun puolivälissä.

Porttiteoria. Pian on siirryttävä vahvempiin, mutta onneksi leveleitä on vielä valtavasti, hankin lahjat aina viime hetkellä aatonaattona. Joulu on niin hyvä fiksi mörönpersesesonkiin, että olisi tyhmää jättää vetämättä. Luonnollisesti vieroitusoireet pelottavat.

Pari vuotta sitten oli aika tunnustaa, ettei suhteeni jouluun ole ollut enää moneen vuoteen viileän välinpitämätön tai edes ystävällisen neutraali vaan hieman innokas. Jopa siinä määrin innokas, että kun kersat juoksivat innoissaan viikonloppuna kalenterin ensimmäisen luukun ääreen, mietin hieman haikeana (!!!) että kuinkahan pitkään ne jaksavat tuostakin innostua. Että milloinka tämä näytelmä pitää lopettaa?

Miehen suvussa leivotaan joulun aikaa mehevää banaanikakkua. Perinteen omaksuminen oli helppoa.

Kun on työssä, jonka konkreettiset jäljet ovat vähän hailakat, tällainen pop-up tapahtumatoimistona leuhottaminen on loppujen lopuksi rentouttavaa vaihtelua. Ipanat sitä paitsi arvostavat juuri tällaista ponnistelua, toisin kuin kadonneiden hanskojen metsästystä tai ruoanlaittoa. Kumpikaan ei usko enää pukkiin (lahjoihin kyllä), mutta 50 % ilmoittaa jo että parasta joulussa on tunnelma.  Ipanoilla on olemassa lapsuuden joulut -niminen muisto, joka on täynnä omia joulujuttuja, vihreitä kuulia, olkipukkeja ja Tontun kirjeitä. Ja minulla kivaa vanhemmuutta.

Ehkä tätä ei tarvitse lopettaa. Ehkä tämä on itseään ruokkiva kehä: kersat innostuvat kun minä innostun ja minä innostun niin kauan kun ne innostuvat. Ja lasten kasvamisenhan voi ottaa haasteena: miten jatketaan teinien ja aikuisten lasten jouluahdistelua niin, etteivät ne hanki lähestymiskieltoa? Näen jo itseni täyttämässä viisikymppisille kersoille kalenteria tekohampaat heiluen ja kuskaamassa rollaattorilla termosglögiä työpaikalle. Lokakuussa.