Näin onnistut siman kanssa

Olen tehnyt simaa nyt useamman vuoden putkeen. Pullot eivät ole räjähtäneet, poreita on ollut sopivasti ja rusinat nousseet aatoksi, vaikka joskus on alkuun näyttänyt huonolta. Ja kun makukin oln ollut kohdillaan (anoppikin tykkää), kätevä emäntä -fiilikseni on noususuhdanteessa.

Jos et vielä ole kokeillut simahommia niin rohkaisen kokeilemaan! Jaan muutaman olennaisen vinkin, joista olen itse ollut kiitollinen.

Perinteinen simareseptihän on seuraava:

4 l vettä
250 g fariinisokeria
250 g taloussokeria
1–2 sitruunan mehu (olen pistänyt kolme sitruunaa)
herneen kokoinen pala tuorehiivaa

Ensin kuumennat kattilassa kaksi litraa vettä, johon sulatat sokerit ja laitat puristetun mehun sekä kuoriraasteen. Sitten lisäät kaksi litraa kylmää vettä päälle, jonka jälkeen odotat että kattila viilenee. Sitten vain liuotat hiivapalleron pieneen vesitilkkaan ja kaadat kattilaan. Kattila saa jäädä vuorokaudeksi pöydälle käymään.

Seuraavana päivänä kaadat siman (vinkki: suppilo) pulloihin (vinkki: 5 kpl), joissa on pohjalla teelusikallinen sokeria ja muutama rusina. Älä laita korkkia kiinni tiukkaan. Kun rusinat nousevat pintaan muutaman päivän päästä, sima on valmista.

1. Hiivaa tarvitaan tosiaan vain herneen kokoinen (ei peukalonpään) pallero siihen neljään litraan nestettä. Jos keitos ei lähde kuplimaan puolessa vuorokaudessa, olet joko tappanut hiivan laittamalla sen liian kuumaan nesteeseen tai sitten keitoksella on liian kylmä. Nosta sanko / astia johonkin lämpimään esim. kylppärin lattialämmityksen päälle ja tsekkaile tapahtuuko mitään.

2. Jos et kaipaa tajunnanräjäyttävänmakeaa juomaa, laita sokeria vain puolet perusreseptin määrästä ja testaa miltä tuntuu. Perusreseptihän löytyy fariinisokeripussin kyljestä, joten on selvää, ettei makeutuksessa säästellä. Pienellä vähennyksellä juomasta tulee aikuiseen makuun sopivaa.

3. Juomaan lisää raikkautta inkivääri. Kun astiaan pilkkoo tuoreen inkiväärin palasia (näitä voi laittaa myös pulloon), makuun tulee potkua. Tämä on todennäköisesti myös aivan loistava nuhajuoma!

Itsetuntoni on kokemuksen myötä parantunut. Tällä hetkellä porisemassa on verigreippi-vaniljasima (laitan reseptin, jos tulee hyvää) ja kesällä aion vihdoin tehdä sitä raparperisimaa.

Ei se väärin ole, jos mutsi tuoksuu pullan sijaan simalta! Ja onpahan teoria hallussa jos muutan joskus eteläiseen Ranskaan viininviljelijäksi. Kili kili!

Pommiin nukkumisen anatomia

Heräsin aamulla 8:53. Koti-insinööri oli lähtenyt töihin jo kauan sitten ja Skidillä oli kahdeksan aamu. Kun pomppasin tukka pystyssä ylös, huomasin, että Snadikin veti vielä lonkkaa.

- Olemme nukkuneet pommiin, huusin kun samalla kun kiskoin farkkuja jalkaan.

Jaha, totesi Snadi, nousi ylös, puki mitä löysi, söi lennossa paahtoleivän ja sinkosi pyöränsä selkään. Olimme eskarin ovella varttia yli yhdeksän.

Hyvin meni, ei tämä ollut pommi ollenkaan, hän huikkasi ja lähti varhaiskasvatukseen.

Tajusin, että kuusivuotiaalla on jo näköjään hyvä käsitys siitä, mikä on "pommi" ja mikä ei. Vaikka Snadi ei osaa kelloa, hän osaa arvioida, kuinka kiire on.

Ja se on ihan minun syytäni. Tämä ei ollut ensimmäinen (eikä viimeinen) kerta, kun äiti sekoaa aikataulujen kanssa. Aikakäsitystäni kutsutaan yleisesti "joustavaksi". Voin uppoutua töihini tai ajatuksiini niin totaalisesti, etten huomaa ajan kulua ollenkaan. Olen edelleen matka-aikojen suunnittelussa aivan liian optimistinen, vaikka olen yrittänyt vuosien varrella pessimistisöityä.

Vihaan kiirettä ja hoputtamista. Yritän säätää aikataulut aina mahdollisimman rennoiksi: ei jokaiselle päivälle jotakin, vältetään nukkumaanmenokiirettä, pidetään mahdollisimman väljät vaihdot, sovitaan minimimäärä aamumenoja eikä varsinkaan ahdeta viikonloppua täyteen ohjelmaa.

Elämäni on kuitenkin täynnä erilaisia hälytyksiä, sillä myöhästyminen on Suomessa kuolemansynti. Lapsillehan pitäisi nimenomaan opettaa, että aina on pommi!

Tai ehkei sittenkään. Ehkä kiireen tiedostaminen on tärkeä taito, erityisesti tässä perheessä, jossa kukaan ei herää arkiaamuna itsestään.

Kiireissä on nimittäin eroja. On sellainen kevyt hoppu, jossa pitää treenien jälkeen ehtiä kylpyyn ennen nukkumaanmenoa, ja sitten on semikiire, jolloin ei voi jäädä ihastelemaan pajunkissoja ja tallomaan joka ainoassa lätäkössä, jos haluaa ehtiä tanssitunnille, hammaslääkäriin tai kampaajalle. Äärikiire on tilanne, jossa päiväkotiryhmä lähtee tasan 8:30 bussilla kevätretkelle. Tällaisesta stressaan yleensä viikon etukäteen. Ja sitten on tietenkin kiireitä, jotka menevät ohi itsestään.

Vaikka olen yrittänyt ideologisista syistä pitää yllä kiireettömän lapsuuden vaikutelmaa ruuhkavuosista huolimatta, erilaisten aikaikkunoiden kanssa puljaaminen kuuluu jokaisen elämään ja niiden kanssa pitää oppia toimimaan: asettamaan niitä hälytyksiä, laittamaan kamoja valmiiksi edellisenä iltana, syömään juostessa ja optimoimaan metrovaunu liukuportaiden sijaintiin nähden. Aina hiominen ei riitä, erityisesti jos herätyskellon asetukset ovat mystisesti muuttuneet, kuten tänä aamuna. Silloin on vain juostava ja pyydeltävä anteeksi.

Vastapainoksi voi nauttia niistä kiireettömistä aamuista, jolloin voi vetehtiä kylmenneen kahvin kanssa somevirrassa. Ipanat joutuvat yhdeltätoista ovikelloa pimpottavalle naapurin likalle sanomaan että hetki, olemme vielä pyjamassa. Ainoa deadline on laittaa pyykit kuivumaan ennen nukkumaanmenoa. Täydellistä!

Sitten tässä iässä voi jo laittaa yhdeksi työelämän tavoitteeksi, että yksikään kokous ei ala ennen kymmentä. Sen jälkeen ei olekaan omia pommeja tullut.