Tietoa mainostajalle ›

24.4.2018

Pommiin nukkumisen anatomia


Heräsin aamulla 8:53. Koti-insinööri oli lähtenyt töihin jo kauan sitten ja Skidillä oli kahdeksan aamu. Kun pomppasin tukka pystyssä ylös, huomasin, että Snadikin veti vielä lonkkaa.

- Olemme nukkuneet pommiin, huusin kun samalla kun kiskoin farkkuja jalkaan.

Jaha, totesi Snadi, nousi ylös, puki mitä löysi, söi lennossa paahtoleivän ja sinkosi pyöränsä selkään. Olimme eskarin ovella varttia yli yhdeksän.

Hyvin meni, ei tämä ollut pommi ollenkaan, hän huikkasi ja lähti varhaiskasvatukseen.

Tajusin, että kuusivuotiaalla on jo näköjään hyvä käsitys siitä, mikä on "pommi" ja mikä ei. Vaikka Snadi ei osaa kelloa, hän osaa arvioida, kuinka kiire on.

Ja se on ihan minun syytäni. Tämä ei ollut ensimmäinen (eikä viimeinen) kerta, kun äiti sekoaa aikataulujen kanssa. Aikakäsitystäni kutsutaan yleisesti "joustavaksi". Voin uppoutua töihini tai ajatuksiini niin totaalisesti, etten huomaa ajan kulua ollenkaan. Olen edelleen matka-aikojen suunnittelussa aivan liian optimistinen, vaikka olen yrittänyt vuosien varrella pessimistisöityä.

Vihaan kiirettä ja hoputtamista. Yritän säätää aikataulut aina mahdollisimman rennoiksi: ei jokaiselle päivälle jotakin, vältetään nukkumaanmenokiirettä, pidetään mahdollisimman väljät vaihdot, sovitaan minimimäärä aamumenoja eikä varsinkaan ahdeta viikonloppua täyteen ohjelmaa.

Elämäni on kuitenkin täynnä erilaisia hälytyksiä, sillä myöhästyminen on Suomessa kuolemansynti. Lapsillehan pitäisi nimenomaan opettaa, että aina on pommi!

Tai ehkei sittenkään. Ehkä kiireen tiedostaminen on tärkeä taito, erityisesti tässä perheessä, jossa kukaan ei herää arkiaamuna itsestään.

Kiireissä on nimittäin eroja. On sellainen kevyt hoppu, jossa pitää treenien jälkeen ehtiä kylpyyn ennen nukkumaanmenoa, ja sitten on semikiire, jolloin ei voi jäädä ihastelemaan pajunkissoja ja tallomaan joka ainoassa lätäkössä, jos haluaa ehtiä tanssitunnille, hammaslääkäriin tai kampaajalle. Äärikiire on tilanne, jossa päiväkotiryhmä lähtee tasan 8:30 bussilla kevätretkelle. Tällaisesta stressaan yleensä viikon etukäteen. Ja sitten on tietenkin kiireitä, jotka menevät ohi itsestään.

Vaikka olen yrittänyt ideologisista syistä pitää yllä kiireettömän lapsuuden vaikutelmaa ruuhkavuosista huolimatta, erilaisten aikaikkunoiden kanssa puljaaminen kuuluu jokaisen elämään ja niiden kanssa pitää oppia toimimaan: asettamaan niitä hälytyksiä, laittamaan kamoja valmiiksi edellisenä iltana, syömään juostessa ja optimoimaan metrovaunu liukuportaiden sijaintiin nähden. Aina hiominen ei riitä, erityisesti jos herätyskellon asetukset ovat mystisesti muuttuneet, kuten tänä aamuna. Silloin on vain juostava ja pyydeltävä anteeksi.

Vastapainoksi voi nauttia niistä kiireettömistä aamuista, jolloin voi vetehtiä kylmenneen kahvin kanssa somevirrassa. Ipanat joutuvat yhdeltätoista ovikelloa pimpottavalle naapurin likalle sanomaan että hetki, olemme vielä pyjamassa. Ainoa deadline on laittaa pyykit kuivumaan ennen nukkumaanmenoa. Täydellistä!

Sitten tässä iässä voi jo laittaa yhdeksi työelämän tavoitteeksi, että yksikään kokous ei ala ennen kymmentä. Sen jälkeen ei olekaan omia pommeja tullut.

6 kommenttia:

  1. Mutta kun se kiire tulee aina siitä kun lapsi hidastelee. Ei vaan tapahdu. Ihan sama onko aikaa lähtöön vartti vai tunti. Aina sama homma. Ja tämä lapsi myös hidastuu entisestään silloin kun on ihan oikeasti kiire. Suosittelen olemaan onnellinen tuollaisesta luonteesta joka perheessäsi asuu: vastaavassa tilanteessa omani olisi eksynyt matkalla sängystä vessaan lukemaan Aku ankkaa sohvalle. Ei mitenkään että välillä palaisi pinna... kun on itse tosi särmä ja skarppi luonne joka ei muista koskaan myöhästyneensä ala-asteelta, on tällainen lapsi hitusen haastava. Jollain tavalla pohdin välillä myös, että onko nää lähdöt ihan vaan mulle vaikeita. Että jos Mä olenkin se juurisyy siihen että starteissa pinna alkaa kiristyä vähän jokaisella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi haahuilu muuttui meillä Skidin kanssa hiljalleen koulun myötä. Se on kasvanut skarpiksi kun on joutunut itse pitämään huolta aikatauluistaan, mutta kyseessä tietty perustunnollinen tyyppi vaikkakin ajatuksiinsa eksyjä.

      Mä huomaan itsessäni sellaisen(kin) vian, että kun olemme aina aika pienillä amrginaaleilla liikenteessä, teen ihan sikana asioita Snadille valmiiksi, koska niin se sujuu nopeammin. Mikä tietysti vähentää hänen omaa vastuutaan koska mutsi hoitaa. O_o Mies on sitten meillä se särmempi ja se kyllä hermostuukin enemmän lähdöissä.

      Poista
  2. Jeps. Neurologisesta erilaisuudesta syyllistetään ihan kuin se olisi itse aiheutettua.

    Pilami vois koittaa lapselle kuvallisia ohjeita, mitä ja missä järjestyksessä tehdään. Aku Ankan kuva sit vaikka sinne loppuun. :) Auttaa etenkin siihen, ettei kiireessä mene pasmat sekasin ja hidastu entisestään. Esim. vessan seinään kiinni ja keittiön. Omaan huoneeseen myös, että hahmottaa mitä ekaks pitää mennä tekemään. Hidastumisessa on kyse siitä, kun hahmota onko tekemässä oikeaa asiaa oikeassa järjestyksessä, mikä olikaan tärkeää ja mitä voisi jättää välistä jotta ehtisi. Yhessä blogissa myös vinkattiin ajastinsysteemi. Äidin kännykkä hälyttää 10 min välimerkkejä, joiden välissä kerittävä tietyt tehtävät (1. häly: hampaat, vessa, 2.häly: aamupalalle jne.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lapset on usein hitaita ihan siksikin että keskittymiskyky ei riitä sellaisen vuokaavion hahmottamiseen mitä tarvitaan ennen oven avaamista. Silloin se hoputtaminen vaan aiheuttaa aika kamalan ilmapiirin vaikka ratkaisu olisi vaan lisätä sitä marginaalia.

      Ja toi kuvahomma on hyvä, testaan! :) Meillä on talo täynnä kelloja, mutta joku ohjeita huuteleva älysovelluskin varmaan tarvitaan.

      Poista
    2. Kiitos muistutuksesta. Kuvia on joskus pitänytkin ottaa käyttöön. Nää on aika kinkkisiä kyllä välillä nää tilanteet. Kaverille jos on lähdössä niin homma hoituu minuutissa. Kaikki muu sakkaa. Ja oman luonteeni vajavaisuudet tulevat aika ajoin erittäin näkyviksi.

      Poista
    3. Mun on pitäny itelleni tehdä, siitä tuo tuli mieleen! :D

      Se kaverille lähtiessä onnistuminen johtuu just tuosta samasta keskittymisestä, jonka Katja mainitsi. Eli kivaan juttuun lähtiessä motivaatio aiheuttaa koko aivojen toimisen paremmin. Ei ole siis tahallista tuo ero erilaisten lähtöjen välillä.

      Samaa hommaa kuin se, että se kusihätä, paskahätä tms. tärkeä tulee mieleen just sillä hetkellä ku pitäs olla poistumassa ovesta. Meidän naapurin kanssa just puhuttiin tästä, hän on 64-v. ja edelleen sama homma! :D Meillä taas homma toimii siks että on vaan huussi, ei sisävessaa, ja avokki tupakoi. Joten lähtötupakin aikana kerkiän käväistä huussissa.

      Silti menee hermo kun ite ois valmis ja joku toinen viivyttelee.

      Siksi onkin noita kaikkia vinkkejä kehitelty, kuten apukuvia. Niitä varmaan voi tulostaa ihan netistä jostain eli ei tarvitse piirtää itse välttämättä.

      Poista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...