Jänis jumpassa

Menin tänään jumppaan tarkoituksena ottaa rauhallisesti. Olin kumonnut eilen illalla pari skumppalasillista liikaa ja jalatkin olivat vähän jumissa lenkistä. Ei siis tuntunut kovin skarpilta ja rehkiväiseltä, mutta yllätin itseni raahautumalla kiertoharjoitteluun. Senhän voisi vetää ihan omaan tahtiin.

Kuinka ollakaan, tunnille osallistui myös nuorehko mieshenkilö. Hän oli paidan selkämyksestä päätellen juossut alkulämmittelyksi maratonin, joka taas oli kropan perusteella ollut viikon rennoin suoritus.

Arvioni ei mennyt ihan vikaan. Hän aloitti treenin naruhyppelyllä, siis sillä versiolla, jossa vedetään kaksi kierrosta yhdellä hypyllä. Sama tahti jatkui. Hän teki jännehyppyjä painot harteilla, hyppypunnerruksia kahvakuulan kanssa ja roikkui lopuksi ohjaajan kauhuksi kattopalkissa nostellen jalkoja olkapäiden tasolle.

Jesus. Maria. Rodriguez.

Voin kertoa, että lupaukseni rennosta, palauttavasta verryttelystä meni vessasta alas. En yksinkertaisesti kehdannut lusmuilla. Ja nähdäkseni tyyppi lietsoi koko ryhmän sydäriä kolkuttelevaan suoritukseen.

Vaikka "naisjumpasta" usein puhutaankin halventavaan sävyyn, ei tuntien sisällössä ole loppujen lopuksi mitään vikaa. Kyse on vain omasta mielentilasta. Laiskalla fiiliksellä ei synny kovin tehokasta suoritusta.

Tulinkin siihen tulokseen, että minä tarvitsisin jäniksen. Juoksukilpailuissakin on tyyppi, joka pitää tahtia yllä. Miksei sitten ohjatuilla tunneilla? Kun ohjaajan tehtävänä on lähinnä säätää tekniikkaa ja huudella väliaikatietoja, se räkä poskella riuhtova vieruskaveri on ainoa mikä saa nostettua tsempin tasoa.

Että kiitos vaan Mr. Teräsmies. Täti ei meinannut päästä hallin ovista ulos, mutta toivon että olet paikalla seuraavallakin kerralla.

Ketä pitäisi äänestää?

Eduskuntavaalit lähestyvät. Tuskailu ehdokkaan valinnasta on aiheuttanut sen, että toimin tällä hetkellä kavereille yhden naisen konsulttitoimistona. Laitanpa siis aivoitukseni (maraton)postaukseksi.

Tämä kunnallispolitiikassa vietetty aika on tehnyt minut aika sniiduksi sekä puolueiden että ehdokkaiden suhteen.

On ollut hyödyllistä nähdä, miten muut puolueet äänestävät. Tuloksista näkee, että puheet ja teot eivät kohtaa. Toisaalta olen huomannut olevani ihan oikeassa ryhmässä. Minä näen, että turvallisen kermaperse-elämäni takaavat ympäristön (incl. ihmiset) hyvinvointi, jota rakennetaan laadukkailla julkisilla peruspalveluilla. Ja koska palvelut rahoitetaan veroilla eli työllä, kaikki paukut pitää laittaa suomalaisen työn edistämiseen ja rakenteiden uudistamiseen tehokkaammiksi. Neliraajajurrutus on paitsi spedeä, myös haitallista.

Törmään usein ennakkoluuloihin, että kaikki vihreät ovat luomulantulla eläviä hipsterihörhöjä. Tähän voin vain todeta, että jokaisessa ryhmässä on friikkejä ja hörhöjä. Vihreillä on toki omansa, mutta ehdoton enemmistö ei erotu markettijonossa muista. Päinvastoin, tarjolla on harvinaisen järkevää, avarakatseista ja asiansa osaavaa porukkaa, jotka eivät peittele vaikuttimiaan, edes mahdollista hörhöyttään.

Sitä paitsi tällä kertaa Vihreillä on niin konkreettiset ja selkeät teemat, että äänestäminen ei hävetä yhtään. Minä arvostan selkeää visiota, sillä haluan tietää, mitä me yhteiskuntana tavoittelemme. Jos säästäminen on ainoa arvo, maa kannattaa antaa johdettavaksi tilitoimistolle.

Lisäksi vaalikoneissa esiintyvä kiistelty kysymys kilpailukyvyn ja ympäristöasioiden marssijärjestyksestä on erittäin relevantti. Keski-Mongoliassa on nimittäin nähtävillä kohtuullisen yököttävä esimerkki tilanteesta, jossa talous sanelee kaiken.

Mutta kukas sitten olisi sen äänen arvoinen? Kolme pointtia.

1. Kyseessähän on luottamustehtävä. Äänestä siis ihmistä, johon luotat. Äläkä liikaa takerru vaalikoneisiin sen enempää kuin sukupuoleenkaan. Paras ehdokas ei välttämättä ole kaikissa asioissa samaa mieltä kuin sinä ja syy saattaa olla hyvä. Kannattaa kysyä perusteluja.

2. Toiseksi ehdokkaan pitää saada suunsa auki ja viestinsä perille. Hänen pitää pystyä keskustelemaan ja neuvottelemaan ihmisten kanssa, jotka ovat mahdollisesti aivan eri linjoilla, ylimielisiä, provosoituneita tai täysin kuistilla. Toiseksi ehdokkaan pitää pitää myös yleisö luupissa. Aktiivinen ja avoin viestintä kertoo, että muu maailma on edelleen läsnä.

3. Kolmanneksi, aktiivinen ja verkostoituva luonne on etu. Enemmän tai vähemmän likainen työ tehdään aivan muualla kuin äänestysnapin ääressä. Harvaan asiaan on yksinkertainen vastaus. Asioita pitää selvittää monipuolisesti ja käyttää hyväkseen olemassa olevaa asiantuntemusta.

Pari hyvää tyyppiä

Kuulun Uudenmaan vaalipiiriin. Espoon valtuustossa toimivasta ryhmästä, jonka siis tunnen henkilökohtaisesti, on ehdolla peräti seitsemän tyyppiä - eikä ihme. Kaikki aivan loistavia hahmoja, joten esittely päähänpälkähtämisjärjestyksessä.

Tiina Elo (44 v., MMM) on ehkä Skandinavian asiallisin ihminen ja nähdäkseni tietää kaikesta kaiken. Hän tuntee virkamiehet ja politiikan dynamiikan yli 10 vuoden poliittisella kokemuksellaan ja osaa rakentaa käsillä olevista palikoista parhaan mahdollisen lopputuloksen. Tiinan paras puoli onkin sinnikkyys - hänellä ei lopu usko siihen, että maailmasta on tehtävissä parempi versio. Niin ja Tiina on myös - ärsyttävää kyllä - oikeasti reipas ja fillaroi läpi talven.

Saara Hyrkkö (27 v.) on valmistumaisillaan oleva dippainssi, mutta nuoresta iästään huolimatta (tai ehkä juuri siksi) hiton positiivinen, jämäkkä ja erinomainen keskustelija. Jos Saara päättäisi argumentoida, että maapallo on litteä, kaikki olisivat ennen pitkää samaa mieltä. Onneksi hän puhuu mieluummin avoimuudesta ja tasa-arvosta. Minä sanon, että tämä mimmi nähdään eduskunnassa (tai presidenttinä) enemmin tai myöhemmin.

Mari Nevalainen (45 v, VTM) on ryhmän väriläiskä, jonka valtuustopuheiden aikana kaikki nostavat katseensa kännykästään. Mari on yhdistelmä terrieriä ja muumimammaa ja on kovaääninen pehmeiden arvojen, suvaitsevaisuuden ja eläintenoikeuksien puolustaja. Ja hei, hän osaa puhua ilman paperia! Liikunta-alan yrittäjänä Mari on luontaisesti kiinnostunut ihmisten hyvinvoinnista ja terveydestä.

Jyrki Kasvi (51v., TT) on sanalla sanoen letkeä tapaus. Ryhmän propellipää (ja tohtorismies) on taustansa ansiosta erittäin perehtynyt ATK-asioihin, jopa siinä määrin, että hänen ehdokasnumeronsakin on ykkösiä ja nollia. Toivon lämpimästi Jyrkin läpimenoa, sillä tietotekniikan kehityksen ymmärtämistä ja tulevaisuuden visiointia eduskunnassa todella tarvitaan - sen huumorintajun lisäksi.

Susanna Rahkonen (46 v., Oik. kand.) on varatuomari, yrittäjä ja politiikassa sen verran kokenut konkari, että hänen ohitseen ei saa juuri mitään. Susanna on täysiverinen haukka, mitä tulee lainsäädännön kiemuroiden ja julkishallinnon prosessien tuntemiseen. Diplomaattinen ja äärijärkevä Susanna osaa katsoa asioita myös kansainvälisestä näkökulmasta: hän osaa puhua oikeusvaltion merkityksestä kansalliseen turvallisuuteen ja harmaan talouden globaaleista vaikutuksista.

Inka Hopsu (38v., KTM) on ryhmämme ylikärsivällinen puhis, jonka zeniläistä tyyneyttä eivät hetkauta mitkään provosointiyritykset. Partiossa ja uusperheen arjen yhteensovittamisessa treenatuista ongelmanratkaisukyvyistä on apua, kun hän taistelee syksyn talousneuvotteluissa vähän oikeudenmukaisempaa tulonjaon puolesta. Hän on opettajana ja opetuslautakunnan varapuhiksena erityisen perehtynyt peruskoulun tarpeisiin ja tavoitteisiin.

Johanna Karimäki (DI ) on ryhmän ainoa istuva kansanedustaja ja kokenut vaikuttaja. Johanna istuu vieressäni valtuustossa ja kyselen häneltä joka kerta eduskunnan kuulumiset, päätösten ison kuvan ja taustat. Johanna jos kuka tietää piinallisen tarkkaan, että helppoja voittoja ei ole: vaikuttamistyö on pitkä projekti ja joskus on jopa vaikea nähdä mikä asia lainsäädännöllä oikeastaan pitää korjata. Viimeksi hän on nostanut esille ympäristörikosten tutkinnan tehostamisen tarpeen. Hatunnosto Johannan paneutumiselle ja perusteellisuudelle.

Ja sitten vain koppiin, joko nyt heti tai sitten varsinaisena vaalipäivänä. Muistakaa vaalikalja!

Sähköpyörällä lisää aikaa elämään?

*Yhteistyössä Helkaman kanssa.

Saan usein kehuja reippaudestani, koska pyöräilen töihin suurimman osan vuodesta. Mutta valinnassani ei valitettavasti ole ollenkaan kyse hienosta luonteenlaadustani.

Arvostan sitä, että saan hyötyliikuntaa työmatkan hinnalla ja samalla karistan luonnonvalossa turhat melatoniinit pois systeemistä, mutta fillaroin töihin ennen kaikkea siksi, että olen pyörällä nopeammin perillä kuin millään muulla vehkeellä. 

Matkaa Tapiolasta Pasilaan kertyy noin 10 kilometriä, mikä on fillarilla (liikennevaloista ja vastatuulesta riippuen) noin puolen tunnin keikka, mutta vilkaiskaapa reittiprofiilista kahta viimeistä kilometriä. Kun grande finale on pelkkää nousua, perillä on aina naama punainen ja selkä hiessä. Matka-aikaan pitää siis laskea myös repun pakkaaminen + vaatteidenvaihto + suihku.

Ruuhkavuosissa rimpuilijaa kiinnostaakin sähköpyörässä erityisesti ajan säästö. 

Säästän nimittäin aikaa,

• jos voin valita pyörän myös silloin, kun tarjolla on 12m/s puuskittaista vastatuulta (kuten tänään!), 
• jos voin pyöräillä koko viikon, kun jalat eivät ole loppuviikosta väsyneet ja
• jos voin nipistää vartin suihkuajan molemmissa päissä ja pyöräillä normivaatteissa.

Ihastuin sähköavusteisuuteen jo Bakfiets-laatikkopyörän kanssa, joten olin jo pehmitetty, kun Helkama ehdotti yhteistyötä. Aloitankin sähköfillarin testauksen tässä kuussa. Samalla ajattelin testata myös uusia lastenroudausvaihtoehtoja: peräkärryäkin on huomattavasti helpompi käyttää kun lastia vetää myös moottori.

Sähköpyörät tai oikeammin sähköavusteiset pyörät (nämähän lopettavat avustamisen tietyssä nopeudessa) ovat hiljalleen saamassa polkimensijaa Euroopassa, mutta Suomessa käyttö on vielä vähäistä. Tähän kuitenkin toivotaan muutosta ihan julkiselta puoleltakin: Liikennevirasto ja Trafi haluavat yhdessä edistää sähköavusteista pyöräilyä Suomessa, ja tätä tarkoitusta varten on laadittu oma edistämisohjelma.

Sähköpyörää on helppo pitää pyöräilykulttuurin tuhoavana turhakkeena, mutta asia on oikeastaan päinvastoin: jos fillaroinnista tulee enemmän liikkumista kuin liikuntaa, pyörä valitaan alle useammin ja käyttäjäryhmä laajenee. Raportissa todetaankin seuraavaa:

"Sähköavusteisella pyörällä tehty keskimääräinen matka on ulkomaisten kokemusten mukaan noin 10 km. Kaikista suomalaisten päivittäisistä matkoista kolme neljännestä on nykyisin alle 10 kilometrin pituisia, ja näistä 70–80 prosenttia tehdään henkilöautoilla."

Miettikää, jos näistä matkoja tehtäisiin edes viidennes pyörällä! Vaikutus olisi aika valtava.

Sähköpyörän ei tarvitse näyttää ET:n suunnittelemalta.

Nyt vain pitäisi tietää, minkä fillarin näistä ostan. Onko teillä kokemuksia?

Helkama pärjäsi ihan hyvin Kuningaskuluttajan testissä viime vuonna mutta nyt olisi vielä uudempiakin malleja tarjolla. Lisäksi haluan ehkä miesten mallin. Ne kun tuntuvat jostain syystä paljon vakaammilta kuin naisten pyörät.

Sähköpyörän ostajan opas siis luvassa seuraavassa fillaripostauksessa!

Kevään tuparit on vuoden paras juhla

Olen joskus miettinyt, mikä on vuoden paras juhlapyhä. Kaikissa on puolensa, ja juhla on aina juhla. Mutta joissain pyhissä on enemmän fiilistä kuin toisissa.

Joulu on monelle ehdoton ykkönen ja ihan syystä, siinä on oma vahva tunnelmansa. Mutta jotenkin joulu oli parempi lapsena, nykyään painopiste on ruoassa.

Uusi vuosi taas on tavallaan ihan riehakas, mutta ei erityisemmin kosketa ja rakettien paukuttelu on kotieläimille ja pikkulapsille yhtä tuskaa. Vappukin profiloituu turhan paljon krääsään ja älämölöön enkä oikein jaksa vappuperinteitä (siis haloo, yhdeksältä jonnekin mäelle värjöttelemään, ei kiitos). Sääriippuvainen juhannus on tietenkin parhaimmillaan aivan loistava, mutta se pääsee jotenkin aina yllättämään ja menee siksi vähän ohi.

Melkeinpä pääsiäinen vie voiton. Uskonnottomalle kyseessä on kevään tuparit. Mökkikauden voi korkata, jäiden lähdön jälkeen myös ulkouintikauden voi korkata, kurjet huutavat ja uutta elämää pukkaa joka kolosta. Lapsetkin tahtovat ulos ihan oma-aloitteisesti.

Ja mikä parasta, alkaa saada kunnon kuvia.

Tervetuloa vaan!

Naapuritilan kavioeläinduokin tarkenee jo ulkona. Näille raastetaan pihasta kaikki vuohenputken alut
ja pöllitään vihanneslaatikosta vähän porkkanaa. Ja koska hanska lähti pariin kertaan mukaan, siirryimme tarjottimeen.

En yhtään tiedä mitä nämä ovat, mutta lajittelimme ne oransseiksi miniruusuiksi.

Rannassa oli kylmän yön jälkeen kaunista riitettä.

Kun keräsin risuja, jalkani juuressa vilahti jotain. Putsasin kohmeiselle kaverille lämmittelypaikan.

Perheen pääsiäistraditio on suklaamunasuunnistus a.k.a munapolku. Järjestää lauantaina munapolun henki, joka on hammaskeiujun veroinen hahmo. Kätkövihjeet ovat runomitassa. Juu, menee sairaasti aikaa, mutta on hauskaa itsellekin.

Sitruuna-voisilmäpullataikina ei meinannut kohota joko minun läsnäoloni tai vetoisan tuvan takia,
mutta lopputulos maistui mainiolle.

Ensimmäinen ulkobanaani ja -kahvihetki. Se tunne kun hanuri ei jäädy.

Tästä se lähtee. Uimakausi.

Parisuhdetta pelastamassa vol 2

Postaukseen, meneekö parisuhde perheenlisäyksestä väistämättä pilalle, tuli paljon kommentteja, omilla kokemuksilla höystettynä. Suurin osa tuntui olevan sitä mieltä, että kyllä, aluksi menee. Siksipä jatko-osa.

Syitä akuuttiin pilaantumiseen monia.

Yleistäen voisi sanoa, että pienen lapsen äiti ei välttämättä tunne oloaan kovin hyväksi. Harvemmin pikkulapsiaika - synnytyksen jälkeiset krempat, jatkuva vastuu asiasta, josta ei tajua mitään, vyötäröllä hyllyvä makkara, krooninen univelka ja maailman pieneneminen yksipuoliseksi - lisää kenenkään hyvää oloa. Ja jos tuntee koko ajan itsensä väsyneeksi, riittämättömäksi ja apeaksi, miten se voisi olla vaikuttamatta parisuhteeseen?

Totta kai se vaikuttaa. Parisuhteesta vanhemmuuteen siirtyminen on ihan uusi, vaativa vaihe parisuhteessa. On ihan tutkittu juttu, että vanhemmaksi tulo vaikuttaa vanhempien parisuhteeseen. Odotukset leppoisasta vauva-arjesta ja omasta roolista vanhempana saattavat romuttua karvaalla tavalla eikä tilannetta osaa nähdä kovin objektiivisesti. Ja kuten Maaret Kallio kirjoittaa, puolisosta voi tulla vihollinen.

Ongelma on myös siinä, että me emme ole varustettuja kovin hyvillä parisuhdetaidoilla (Kts erityisesti s 38 eteenpäin). Niitä ei opeteta missään ja omien vanhempien malli saattaa olla aivan katastrofi.

Ja koska kukaan ei näe etukäteen, mitä tapahtuu, tilannetta pitää käsitellä samalla kun olisi kaikkea muutakin. Mikä siis avuksi?

Terapia. Kyllä. Parisuhdeterapia. Ennakkoluuloisen korviin se kuulostaa aivan järjettömän kiusalliselta lässytykseltä, mutta oman lähipiirin mukaan aika harva sieltä on tullut täysin tyhjin käsin pois - päinvastoin. Muutos on mahdollista. Ihmiset ovat kameleontteja: erilaiset ihmiset ja ympäristötekijät saavat meistä erilaisia puolia esiin. Jos mukaan saa eväitä kohdata konflikteja ja näkökulmaa omiin (mahdollisesti sairaan typeriin) maneereihin, muutos on mahdollinen.

Aito vertaistuki. Asioista puhuminen samassa tilanteessa olevien ihmisten kanssa tuo perspektiiviä ja kehittää myötätuntoa omaa itseä kohtaan eli kykyä pohtia omia tunteitaan ja ajatuksiaan hyväksyvästi. Vertaistukea on turha etsiä vauvapalstoilta, jossa trollit ja muut lähinnä loppuunpalaneilta vaikuttavat ihmiset kilpailevat mielensäpahoittamisesta. Kun omia tuntemuksiaan osaa käsittellä tutkien eikä arvottaen, pääsee helpommin kriiseistä yli.

Vastuunjako. Vanhemmuus kuuluu lähtökohtaisesti molemmille vanhemmille, vaikka projektipäällikön salkkua edelleen tungetaan naisille varsin voimallisesti. Minun nähdäkseni tämä "valinnanvapaus" onkin täysin näennäistä. Agraariyhteiskunnan perinteistä voi kieltäytyä mutta se vaatiikin pokkaa. Ei ole mitään muuta tapaa ymmärtää toisen osapuolen roolia paremmin kuin ottamalla sen. Tämä pätee myös työelämään: töihin lähtö on helppo nähdä perhearjen pakenemisena, mutta harvemmin se yhtä riemulomaa on.

Moni kommentoija oli myös sitä mieltä, että tilanne paranee kun lapset kasvavat. Tärkeintä olisikin pidättäytyä tekemästä mitään radikaalia ja peruuttamatonta, kun tilanne on sekaisin. Kaikki perheet eivät eroa, vaikka se joskus ihmeeltä tuntuukin. Jaxuhali on ehkä toivotuksena vitsi mutta siinä on vinha perä.