Muuttoautona seutubussi

Kun nousin taannoin vaunujen kanssa bussin keskiovista sisään, näin erikoisen näyn. Nuori pariskunta oli valloittanut bussin keskitilan kahden ison jätesäkin, muutaman repun ja noin kuuden erikokoisen muovikassin kanssa. He raivasivat kohteliaasti minulle tilaa nyssäköiden keskelle. Oli pakko kysyä, mikä projekti heillä oli käynnissä. Vastaus oli: muutto.

Kasseissa oli pariskunnan maallinen omaisuus: vaatteita, muutamia astioita ja pieniä kodinkoneita, hygieniatarvikkeet ja kirjoja. Oli pakko vetää kättä lippaan: tyypit oikeasti kykenivät muuttamaan julkisilla. Mäkin voisin - jos saisin käyttööni VR:n lähijunan ruuhkamitassa. Sain uutta pontta materian vähentämisprojektiini.

Saunaremontin myötä tekemäni varastoinventaarion jälkimainingeissa muistelin myös muuttoa ensimmäiseen ihan omaan kotiini opiskelupaikkakunnalle Kouvolaan. Sänkyä, kirjoituspöytää ja kirjahyllyä lukuunottamatta kaikki mahtui kevyesti henkilöautoon. Suurin osa irtaimistosta oli Mutsilta ikuislainattua, sukulaisilta saatuja armopaloja tai kirpparilta löydettyä. Kaikki juomalasit olivat erilaisia, lautasia oli kaksi. Vaatteita oli juuri sopivasti pienen vaatekaapin muutamalle hyllylle. Kylppärin kaapissa ei ollut kuin pari purkkia: naamarasva, muotovaahto ja shampoo. Ja muistaakseni vain punaviinistä oli pulaa.

Ps. Niin ja tarvitseeko joku saunaa? Meiltä saa tulla hakemaan lauteet ja kiukaan ensi viikolla, löylykauha ja kiulu kaupan päälle!

Kahvat kipeänä ja kuula jumissa

Olen yrittänyt aloittaa uutta uljasta urheiluvuotta. Motivaattorina toimii helmikuuksi buukattu reissu eräälle lapsiperheiden suosimalle saariryhmälle Afrikan kupeessa (painin taas samanlaisen problematiikan kanssa kuin viime vuonna). Olen käynyt muutamaan otteeseen kahvakuulassa (englanniksi kettle bell eli teepannukello). Lähinnä siksi, että läheisellä urheiluhallilla ei juuri muuta ohjattua liikuntamuotoa löydy.

Kovin on vaikea laji.

Ensinnäkin pelkään joka kerta, että kuuden kilon painoinen, hiestä märkä kuula lipeää käsistäni ja lentää ensin jumppasalin kattoon (..tuskin lentää) rikkoen halogeenit ja pudoten sitten jonkin onnettoman päähän. Minulla ei tietääkseni ole vakuutusta tällaisen kuolemantuottamuksen varalle. Ja voi se livetä jonkun muunkin amatöörin käsistä. Valitsen aina paikkani niin, että edessä jumppaavalla on luottamusta herättävän pinkeät trikoot ja salihanskat.

Toiseksi, onko normaalia olla aivan mustelmilla tunnin jälkeen? Kun ohjaaja käski antaa kuulan heilahtaa ihan rennosti jalkojen välistä taakse, jysäytin sillä itseäni perseeseen. Myös ranteessa on mustelma samanlaisesta "rennosta kuulan kiepsautuksesta" kattoa kohti. Kuulan pyörittäminen lantion ympärikään ei suju ilman kivuliasta kohtaamista läskin kanssa. Muilla ei tunnu olevan samoja ongelmia.

Kolmanneksi, missään ei lukenut, että kahvakuula ei välttämättä ole paras mahdollinen starttilaji vatsalihaksensa kolmeksi makkaraksi taikoneelle käpylehmälle, jolla on F-kupin kannut. Joka helvetin liikkeessä tarvitsee keskivartalon hallintaa. Finns ej. Ensimmäisen tunnin jälkeen teki mieli soittaa paikalle mediheli.

Nöyryytys sinetöidään saapumalla tunnille viime tipassa, jolloin kaikki alle 12 kilon kuulat on varattu ja joudut spanielin katsein vetoamaan ajoissa tulleisiin, että voisiko joku kokeneempi armahtaa ja antaa sen pienimmän moukarinsa tälle suklaalla hauistaan ruokkineelle toopelle.

Eipä muuta. Tsemppiä.

Ps. Kuvassa ekokahvakuula.