R.I.P ikenet

Tänä aamuna Matildan alaikenessä törrötti terävä piikki. Kesti hetken ennen kuin tajusin, että ensimmäinen hammashan se on puskenut ikenestä läpi. Naskalille oli myös tulossa seuraa vierestä, sen verran valkoisena kuulsi naapurusto. Jotkut äidit liikuttuvat kyyneliin tästä merkkipaalusta. Mikäs siinä nyt on niin herkistävää sitten?

No tietenkin se, että meillä ei asu enää vauva. Vauvauteen (mahdollisesti uusi sana) kuuluu, että ei liikuta eikä pureskella. No, liikkuminen on alkanut jo pari viikkoa sitten (kummallinen ryömimisen ja konttaamisen hybridi, jossa on joka päivä eri variaatiot) ja nyt voi uudella legolla jo jauhaa ruisleipääkin. Kun saadaan se toinenkin viereen alkaa hassun hymyn aikakausi! Niin se on, varsinainen vauva-aika on nyt ohi.

Tämä kolmas kolmannes on vähän väliinputoajakausi kun pikkuvauva on poissa mutta taaperoakaan ei ole tilalla. Kahdeksan kuukauden ympärillä tapahtuu nimittäin paljon. Toinen motorinen herkkyyskausi alkaa: vauva oppii liikkumaan ryömimällä ja konttaamalla, punkee pystyyn ja hallitsee keskivartalonsa yhä paremmin, oppii käsittelemään esineitä monipuolisemmin ja istumaan tukevasti. Ensimmäiset hampaat puhkeavat. Jokeltelu saa sosiaalisia piirteitä: vauva alkaa kuunnella tarkasti puhetta, matkia äänensävyjä ja saattaa ymmärtää jo joitain sanoja. Oma perhe tunnistetaan jo niin hyvin että alkaa vierastaminen. Ja mikä järisyttävintä: vauva tajuaa tässä vaiheessa olevansa oma yksilönsä. Hän itse. Ei äiti, eikä isä, eikä tuoli - vaan hän, Matilda.

On ehkä hyvä syy siihen, miksi ei itse muista miltä tuntuu tajuta olevansa joku! Sehän on ihmiselämässä kuitenkin aika merkittävä havainto, josta alkaa koko henkinen kehitys. Jokainen tietää, miltä tuntuu kun tietää olevansa itse syypää omaan pahaan oloonsa, mutta koittakaapa asettua vauvan asemaan, vailla taitoja järkeillä tai ratkaista tätä ongelmaa. Minä olen jumissa tuolin ala. En pääse itse pois. Miksi en. Huh. Ei ihme että ahdistaa.

Tästä kaikesta tietysti aiheutuu arvaatte-kyllä-mitä. Jep. Uni on levotonta taas tässäkin vaiheessa.

Matilda havahtuu jo nimensä mainitsemiseen. Se on hyvä alku.

Siskoksi

Yksi ärsyttävimmistä kommenteista, joka yleensä möläytetään siinä vaiheessa, kun erehtyy sanomaan, että alkaa tämä arki olla mukavan rutinoitunutta, koskee Skidin jatko-osaa: "nyt vaan sitä toista sitten tekemään". Joopa joo.

Ihmiset yrittävät tietenkin vaan olla hauskoja, eivätkä tule ajatelleeksi, että henkiset arvet eivät ehkä ole ihan vielä parantuneet vaikka yöt ovatkin. Samalla he tulevat määritelleeksi, mikä meidän perheen sopiva pääluku on. Voin hyvin kuvitella, että kolmatta lastaan odottavat saavat jo sitten näitä osanottoja, kun on tainnut päästä käymään vahinko.

Faktat ovat karut. Mulla on rasitteena ikä, jota tulikin taas viime torstaina vuosi lisää. Kolmevitosen merkkipaalu siis häämöttää vuoden päästä eli jos haluaa kasvattaa lapsikatrasta suht riskittä, olisi järkevää aloittaa mahdollisimman pian - jos siis ylipäänsä enää lykästää. Olen myös täysin varma, että nelikymppisenä en jaksa mitään yövalvomisia tämänkään vertaa ja pinnakin tuntuu vaan lyhenevän vuosi vuodelta. Ja eläkkeellä olisi kiva jo asua kahdestaan ukkonsa kanssa.

Lisäksi mulle on täysin epäselvää, miten perheessä voi olla enemmän kuin yksi alle kouluikäinen, jota pidän jo ihmisenä (vrt. vauva / taapero). Kaksi puettavaa, syötettävää ja leikitettävää sotkumaakaria vaikuttaa ihan mahdottomuudelta, kun aikaa ja energiaa ei nytkään ole mihinkään ylimääräiseen. Ennen kuin mitään sisarusta voi edes ajatella, on tämä ensimmäinen siis saatava jonkinlaiseen vastuuseen omasta viihtymisestään, mikä edellyttää vähintäänkin puhekykyä.

Myös syömisen täytyy sujua automaationa. Niin siis luulitteko, että kun lusikka on hallinnassa niin siinähän vaan lapataan apetta naamariin? Ehei, kuulkaa. Vauvan syöttäminen on otettava haasteena, sillä et koskaan voi tietää, miten nälkä tällä kertaa on. Yleensä kun verensokeri on saatu nousuun, alkaa kiinnostus suuntautua aivan muualle ellet ole varustautunut omalla temppuarsenaalilla. Syöttötuolista kun näkee tosi hyvin, joten on kiva kurkkia kämppää ja venkuloida minkä kerkiää. (Seitsenkuiselle pitäisi antaa viisi ateriaa päivässä maitojen lisäksi mutta mä en anna ees neljättä niin kauan kuin on varaa hosua joka kolmas lusikallinen tonttiin).

Syömisen lisäksi olisi toivelistalla vielä kakkosprioriteetin asioita kuten pukeutuminen. Ja vessaharjan käyttö.

Sisarukset kasvattavat ihmistä koululaitostakin enemmän ja ovat rikkaus (minkä ymmärtää etenkin teini-iän jälkeen). Mulla itsellänihän on mainio läjä veljiä, joista en luopuisi mistään hinnasta. Pitäisi varmaan mennä enemmän fiilispohjalta tai vähintäänkin hormonien ajamana. Taidan ruveta kiskomaan Beroccaa.

Tulis ees kevät.