Sekava postaus hernepestosta ja yleisestä hämmennyksestä

Olen tänä syksynä rampannut kirjailijan ominaisuudessa jos jonkinlaisissa illavietoissa, kutsuvierastilaisuuksissa ja promotapahtumissa, aamiaisilla ja iltamenoissa. Olen huomannut yhden ison muutoksen muutaman vuoden takaiseen tilanteeseen: tarjolla on ollut poikkeuksetta kasvisruokaa, ja vieläpä niin, että suurin osa ruokalajeista sopii kaikille, ja lihapitoista on enää ollut vain yhtä sorttia.

Aika pitkälle on päästy siitä pöydän reunalle asetetusta, kasvislapulla varustetusta kelmutetusta juustoleivästä, kun muille on ollut tarjolla filettä. Näyttäisi siltä, että kasvisruoka on lakannut olemasta erikoisruokavalio. Se on kuin varkain livahtanut tähän kahvia vai teetä -standardiin, jossa molempia kuuluu olla.

Kasvissapuskat ovat raivanneet tietään buffet-pöytiin kahdella tavalla: elintarviketeollisuus on tuupannut tarjolle huikean valikoiman erilaisia lihan tapaan käytettäviä kasvisproteiineja, jolloin kuka tahansa pertti peruskokki voi turvautua vanhoihin tuttuihin resepteihin.

Toiseksi on lisääntynyt kiinnostus ihan silkkaan raaka-ainelähtöiseen ruoanvalmistustaitoon: kiinnostavia ja testaamisen arvoisia kasvisruokareseptejä löytyy jo ihan jokaisen ruokaketjunkin asiakaslehdestä.

Tässä kuvassa on niin täydellistä ruokaparhautta että en kestä: kesäkeitto ja nuo paahdetut leivät, joiden päällä on paistettua kesäkurpitsaa, ah.

Turvaudun itse usein ruoanlaitossa erilaisiin lihan korvikkeisiin, mutta niissä on se ongelma, että ne eivät juuri koskaan ole parempia kuin alkuperäinen, erilaiset nyhtöproteiinit voivat yltää hämäävään lopputulokseen, mutta harvemmin siihen wow-elämykseen, joka räjähti tajuntaan esimerkiksi anopin kesäkeiton kanssa. Haluaisinkin oppia tekemään kasvisruokaa kasviksista, mutta sepä onkin sitten tässä keskinkertaisten kokkien ja huippunirsoilijoiden perheessä niin epäkiitollista hommaa, että useimmiten ei jaksa vaivautua. Vaikka eteenpäin on menty siitä mikroskoopilla erottelun tasosta, on suhteellisen helppo arvata etukäteen, mikä maku/koostumus ipanoihin uppoaa ja mikä ei. Mitään kuorrutettua kukkakaalia, herkkutattirisottoa, täytettyjä munakoisoa tai ratatouillea on ihan turha yrittääkään, vedän niitä marapäissäni yksin lounaalla.

Välillä kuitenkin päätän, etten jaksa juuttaan lastenruokia enää päivääkään ja teen ihan silkkaa vittumaisuuttani ruokia, joista minä itse pidän. Ruokia, joissa on makua ja rakennetta, ja joista tulee tappelu, koska meillä on pakko ainakin maistaa.

Mutta! Kerran miljoonassa vuodessa käy niin, että tulee yllätetyksi iloisesti. Yksi viime aikojen onnistumisista oli hernepesto. Sen suosio pääsi hieman yllättämään, sillä kyseessä on lasten keskuudessa pahamaineiseksi luokiteltava kirkkaan vihreä annos, mikä liuonnollisesti tarkoittaa suurta vaaraa. 

Tässä kuitenkin yhdistyi
a) tuttu konteksti (vihreä peruspesto on asia, joka ipanoille maistuu)
b) hyväksytty raaka-aine, johon ei liity suuria ennakkoluuloja ja
c) pastan kylkiäinen

Ei siitä nyt halloumipastan veroista suurta suosikkia tullut, mutta se sentään syötiin itkemättä ja se riittää minulle. Ei joka aterialla voi olla lempiruokaa. Uskallan siis suositella tätä testattavaksi, mikäli samantyyppisiä kersoja löytyy.

Kyllä, se on gazpachoa, jonka päällä on sipsejä, koska sillä tavalla menee alas ainakin ruokalusikallinen keittoakin.

Toinen onnistuminen tuli peruna-kesäkurpitsapaistoksen kanssa: Skidillä oli niin järkyttävä nuha että hän söi myös kesäkurpitsat, koska ei kuulemma maistanut mitään. Kannattaa siis käyttää sekä syksyn sato että räkätaudit hyväksi!

Miten sinä jaksat kaamosta?

Tämän viikon puhutuin kolumni minun kuplassani oli Ronja Salmen erinomainen pohdinta lentämisen ja ympäristötietoisuuden ristiriidasta.
Mitä tekee kaamoksesta ahdistuva ihminen marraskuussa? Lentää etelään.
Mitä tekee kaamoksesta ahdistuva, ympäristötietoinen ihminen marraskuussa? Hän ei tiedä.

Mielestäni kirjoitus oli rehellinen ja hyvä, siinä ei tarjottu neuvoja eikä tuputettu omaa elämäntapaa muille, mutta silti siitä syntyi poru. Mutta "Älä ahdistu" on paska neuvo. Salmi sanoi ääneen sen, mikä on monelle totta: matkustamisesta on tullut kiinteä osa elämää ja siitä luopuminen vaatii muutosta, jota hän ei osaa tehdä.

Mutta ei puhuta nyt lentämisestä, puhutaan siitä, miten Salmi tilannetta analysoi. Moni kriitikoista missasikin kolumnin hienoimman huomion matkustelun ympärille rakennetusta jaksamisen systeemistä ja siihen liittyvästä tarinasta. Moni ei-milleniaali jakaa tämän saman systeemin, elämäntavan, jossa eletään lomasta lomaan. Töissä käydään kärsimässä ja elämä tapahtuu jossain muualla.

Tarina taas liittyy identiteettiin: olen sellainen tyyppi, että... (insert content here). Lentäminen aurinkoon tarkoittaa myös nautiskelua: vapautta, hyvää ruokaa, pakoa arjesta, kahdella sanalla hyvää elämää. Kukapa ei haluaisi nauttia! On vaikeaa ellei mahdotonta kieltää itseltään hyvää elämää, koska tarina menee rikki.

Minullakin on systeemini, jonka varassa elämä pyörii, ja tarinat, joita sepitän itselleni. Mutta mikä kaikki on pelkkää rakennustelinettä tarinalleni? Ja mitä tapahtuu jos puran telineet?

Näin kerran keväällä unen, että oli syyskuu. Heräsin aivan järkyttyneenä ja muistan unen aiheuttaman epätoivoisen tunteen edelleen – kesä oli jäänyt välistä! Silloin muistaakseni mietin ensimmäistä kertaa, että tälle pitäisi varmaan tehdä jotain. En voi elää vain kesällä. Oli pakko muuttaa tarinaa.

Tänä vuonna pääsin ensimmäistä kertaa pitkälle marraskuuhun ilman syyspaniikkia. Ajattelin ensin, että olen ollut vain poikkeuksellisen kiireinen, mutta niin olen kyllä ollut aina tähän aikaan vuodesta. Sitten pistin ahdistamattomuuden lämpimän syksyn piikkiin, eipähän ole tarvinnut palella kylmässä! Ja ehkä d-vitamiinitasojen nostaminen normaalille tasolle auttoi, niin ei väsytä koko aikaa aivan sutena. Luonnollisesti myös yleinen tyytyväisyyteni on paljon paremmalla tolalla kevään elämänmuutoksen jälkeen. Yrittäjänäkin saa sinkoilla, mutta sentään omien aikataulujen perässä.

Tarina muuttui pikkuhiljaa positiivisemmaksi, kun systeemi muuttui lempeämmäksi. Minä saan antaa itselleni armoa muutenkin kuin vain mörönperseessä, jota talveksi kutsutaan, mutta liikkua pitää.

Väkisinkin tulee mieleen, että ovatko (nuoretkin) ihmiset vain niin kuormittuneita, että kaamos katkaisee kamelin selän? On muutenkin ihan liikaa kaikkea ja sitten tulee vielä säkkipimeä tihkusade. Duunissa on täysi ralli päällä, eteisen lattia rahisee lehtiä ja rapaa, lasten pukeminen vaatii kaiken hermojenhallinnan, aurinkoa ei näy viikkoihin, ja vaikka näkyisikin, olet itse duunissa neljän seinän sisällä. Kyllähän siinä paniikkinappula kiinnostelee.

Marraskuu ei ollut syyllinen mihinkään. En edelleenkään pidä kylmyydestä ja pimeydestä, mutta osaan helpommin ohittaa sen. Lasken silti salaa päiviä talvipäivänseisaukseen aina kun aivokuoreni ei huomaa. Siitä systeemistä en pääse eroon.