Tietoa mainostajalle ›

5.4.2013

Mummityyppinen äiti


Juttelin ystäväni kanssa lasten isovanhemmista. Minun molemmat vanhempani ovat kuolleet, mutta anoppini, lasten Mummi, on energinen eläkeläinen, joka on aina valmis lapsenpiiaksi, ihan vapaaehtoisesti. Hän soittelee ipanoille melkein päivittäin, järjestää teatterireissuja ja ottaa yökylään. 

Ystäväni taas kuvaili omaa anoppiaan ei-mummityyppiseksi. Tällä hän viittasi siihen, että tämä mummi asuu Aurinkorannikolla, värjää hiuksiaan kirkkaanpunaiseksi eikä halua ristikseen sen enempää miestä kuin kissaa.



Niin tosiaan. 

Isovanhempien osallistumisesta lastenlasten hoitoon on puhuttu päivähoitokeskustelujen lomassa. Mutta jos lapsi ei tee kenestäkään vastuullista ja välittävää äitiä, miksi ihmeessä kuvitellaan, että lapsenlapsi muuttaisi naisen hoivaviettiseksi piirakanpaistajaksi? Varsinkin kun mummit ovat eläneet maailmassa, jossa naisella ei ole ollut automaattisesti vapautta valita elämäntyyliään. Naisen rooli oli olla äiti.

Vaikka Suomi onkin nykyään naiselle kohtuullisen hyvä maa toteuttaa itseään, kannattaa vilkaista lähihistoriaa. Tasa-arvoon pyrkimisen tie on ollut pirun kivinen. Lait raskaudenkeskeytyksen mahdollistamisesta, ehkäisypalveluiden saatavuudesta (e-pilleri tuli markkinoille 60-luvulla) ja avioliitossa tapahtuvan raiskauksen kriminalisoinnista ovat järkyttävän tuoreita, vaikka minulle ne ovat itsestäänselvyyksiä.

Ja vaikka lait kitkutellen muuttuvatkin, asenneilmaston muuttuminen on vielä hitaampaa. Minun äitini kasvatettiin äidiksi, koska se oli naiselle hyväksi katsottu rooli, jopa ainoa sellainen. Pikkukylässä epäsovinnainen käytös, kuten naisen työssäkäynti, ei ollut hyväksyttävää. Vapaaehtoista lapsettomuutta ei ollut virallisesti olemassakaan ja vahingossa raskaaksi tulleen piti ehdottomasti mennä naimisiin, synnyttää ja alkaa elää normaalia elämää. Vertaistukea ei toisinajattelijoille ollut.

Ei siis ihme, jos äideillämme on omat traumansa. Silloin mumminkin rooli voi tuntua ahdistavalta.

Onneksi nykyään mahdollisuuksia on enemmän. Lapseton nainen voi riekkua kummilasten kanssa Lintsillä. Mummi saa rauhassa naukkailla martineja Rivieralla. Ja vaari voi sillä välin katsella ipanoiden kanssa Pikku Kakkosta.

46 kommenttia:

  1. Silloin kun itsellä oli lapsia vain 2, puhuin monesti että kun pojat on lentäneet pesästä niin mäkin olen vielä niin nuori että voin hyvin vaikka ottaa ja lähteä maasta muutamaksi vuodeksi muualle duuniin jos siltä tuntuu. Lähes poikkeuksetta AINA ensimmäinen reaktio oli että "no entäs sitten lapsenlapset?".
    Musta toi oli jotenkin ihan posketonta. Ensinnäkin en lähtisi oletuksena olettamaan että musta tulee mummi. Mitä jos mun lapset ei halua omia lapsia? Ja toisekseen onko se nyt oikeasti ainoa keino olla mummi että on jatkuvasti käytettävissä? Toki jos ei ihan lähellä asu niin se apu ei voi olla silloin sitä lastenvahtimista ym mutta mä en vain suostu uskomaan että se olisi se ainoa keino olla isovanhempi.
    Ja jos nämä nyt vielä ääneen meni sanomaan niin takuuvarmasti takaisin tuli lause "onhan sunkin äiti auttanut teitä tosi paljon". No niin onkin, eihän tässä muuta olla väitettykkään. Mutta se on ollut se mun äidin halusta lähtevä, hän on halunnut olla sellainen mummi. Mä en sitä ole vaatinut.

    Kyllä mäkin toki toivon että saan lapsiani auttaa kun ovat aikuisia, oli niitä lapsenlapsia tai ei. Mutta en mä kyllä halua lähteä määrittelemään sitä palettia lähtökohtaisesti niin että lasten lennettyä pesästä mä olen edelleen sidottuna heihin. Että ne omat jutut on siellä syrjässä aina heti jos lapset tarvitsee jeesiä. Mä olen mielummin NYT kun lapset on vielä senikäisiä ja ennenkaikkea lapsia, jatkuvassa auttamisvalmiudessa ja tässä himassa ja vanhempana. En halua sitten mummina olla lapsenlapsille syytämässä sellaista, mitä omat lapset on multa jääneet paitsi. En sano että se väärin on jos niin tekee mutta se ei ole se minkä mä koen mun rooliksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aika erikoinen oletus, että pojat heti parikymppisinä perustaisivat perheen.

      Poista
    2. No eipä nyt varsinaisesti puhetta ollutkaan siitä että parikymppisenä vaan siitä että mä huitelisin maailmalla silloin kun niin tekevät.

      Poista
    3. Kieltämättä outo oletus. Ne lapsetkin saattavat joskus lähteä ulkomaille. :) Turha spekuloida asialla, kun siihen vaikuttaa niin moni tekijä.

      Poista
    4. Hmm.. elän tilanteessa missä molemmat isovanhemmat asuvat ulkomailla. Siinä ei menetä vain lapset isovanhempia vaan myös isovanhemmat menettävät mahdollisuuden seurata lasten kehitystä ja kunnolla tutustua noihin tosi hienoihin tyyppeihin. Musta aika surullista..mutta siis vain mielipide..

      Poista
  2. Mielestäni on ihanaa, että naiset pystyvät nykyisin paremmin toteuttamaan itseään. Minulta udellaan aika usein, onko meille lapsia tulossa (lähestyn kolmeakymppiä). Kerron avoimesti, että suunnitelmissa niitä ei ole ja mieheni kanssa meille tällä hetkellä riittää aivan hyvin veljiemme lapset, joiden kanssa saamme olla tekemisissä niin paljon kuin jaksamme ja ehdimme.

    Näillä näkymin elän elämäni vapaaehtoisesti lapsettomana, koska minulla on oikeus valita ja elää elämäni, kuten itse haluan :)

    Minä siis tulen olemaan se täti, joka käy niiden sukulaislasten kanssa riehumassa huvipuistoissa, kun alkaa liikaa lapsettaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä olen myös laajentuneesta roolista iloinen. Tosin sen eteen, että lapsettomuuden valinnutta pidettäisiin vastuullisena ihmisenä eikä itsekkäänä lusmuna, saa nähdäkseni vielä tehdä vähän töitä. :)

      Poista
  3. Mä olen tässä pikkulapsivaihetta eläessäni miettinyt, että pitäisi kirjoittaa itselle muistiin millaista tukea / apua toivoo / toivoisi isovanhemmilta. Voisi niitä sitten lueskella jos itse joskus olen isovanhempi.

    Nämä isovanhemmuuskuviot ovat kyllä välillä monella tapaa ongelmallisia. On välimatkaa, halua auttaa, mutta pelätään tuppautumista, kaiken maailman muita painolasteja, päihdeongelmia, anoppi-miniä -suhteita ym. (en siis tarkoita että meillä tällaista koko listaa, mutta ylipäätään). Ei se aina ole auvoista pelkkää harmoniaa ja innolla lastenlasten hoitamista. Varmaan aika harva esim. raskausaikana juttelee vanhempiensa / appivanhempiensa kanssa siitä minkälaista isovanhemmuutta puolin ja toisin toivotaan. Ei olisi välttämättä mikään huono idea.

    On ollut ihan mielenkiintoista seurata oman kaveripiirin isovanhemmuuskuvioita: joissakin tapauksissa ihmettelen miten paljon perhe voikaan nojautua isovanhempien (yli 200 km päässä asuvien) apuun kaikessa ja sitten on tapauksia, joissa isovanhempia ei juuri lastenlasten elämässä näy. Kyllä meillä ihan rehellisesti pohditaan vakavasti voiko esim. pk-seudulta löytyä niin hyvää työpaikkaa, että sen perässä kannattaisi muuttaa ja jättää isovanhempien muodostama tukiverkosto niin kauas, että siitä ei ole arjen hätätilanteissa auttamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Raskausaikana jutellaan melkein jokaisesta muusta detaljista paitsi avun hakemisesta, saamisesta ja pyytämisestä. Kuvaamasi isovanhemmuuskeksutelu voisi olla tosi antoisa puolin ja toisin.

      Poista
    2. En usko, minä ainakin olin esikoista odottaessa täysin tietämätön siitä, mitä on edessä. Ei mitään hajua, missä asioissa sitä apua tarvitsisi...

      Poista
    3. Joo, se on totta. Mutta keskusteluhan voi olla antoisa vaikka siinä vain juteltaisiin eri skenaarioista. Vanhemmilla voi olla kiinnostavia tarinoita kerrottavana.

      Poista
    4. Meillä kyllä neuvolassa keskusteltiin tukiverkostostosta, mutta kertoessani, että sukulaiset ja ystävät asuvat käytännössä kaikki eri paikkakunnalla, keskustelu ei johtanut mihinkään. No autolla pääsee ja henkistä tukea saa puhelimella, mutta kyllä tästä arjesta saa selvitä ihan itsekseen. Ihanat isovanhemmat meillä kyllä on.

      Poista
    5. Meillä mies pamautti neuvolassa just tossa keskustelussa, et ei meillä mitään tukiverkkoa ole!! No, ei olekaan. Kyllä se osattiin arvioida. Vaikka kaikki isovanhemmat ovat jo eläkkeellä, on ihan turha odottaa apua.

      Mutta tällä kommentilla mieheni aiheutti sen, että joka ainoa kerta minua katsottiin hieman karsastaen ja kyseltiin kierrellen ja kaarrellen miten jaksan, miten käyttäydyn kun väsyn ym ym. Teki mieleni jo sanoa, että kysy hyvä ihminen suoraan äläkä kaartele. Ja näyttääkö tuo lapsi siltä, että sitä lyödään tai jätetään hoitamatta...

      Ja siitä avusta, kyllähän moni tilanne olisi ollut helpompi, jos apua olisin saanut. Mutta kun oppii selviämään yksin, ei sitä apua enää edes tule mieleen pyydellä tai hakea. Automaattisesti vain supmlii ja miettii, et mitenkähän tästäkin nyt selvitään ihan omin voimin.

      Eikä sieltä neuvolastakaan ikinä mitään konkreettista apua tarjottu, kunhan tentattiin.

      Poista
  4. Mun mutsi ilmoitti aina kuuluvasti, että on ns. lastenhoitokiintiönsä täyttänyt ja sillä sipuli. Eipä siis käynyt mielessäkään, että vanhemmista olisi hoitoavuksi. Ja kun katselen vanhempieni taannoista menoa, ei siihen olisi mikään lapsi mahtunutkaan.

    No, sitten syntyi lapsemme ja kuinka ollakaan, mutsi löysi itsestään isoäidin, jonka ainoa tehtävä on varmistaa, että oma lapsi selviää pikkulapsiarjesta hengissä. Ja totuuden nimissä on myönnettävä, että en ole varma, olisinko selvinnyt ilman porukoiden apua. Se apu on konkreettista lapsenhoitoapua, mitään muuta emme tarvitsekaan. Jo vauvan uskalsi luovuttaa mummon hoitoon, koska tiesi sen olevan vähintään yhtä hyvissä käsissä (no okei, paljon paremmissa).

    Tässä oli kai pointtina se, että joskus voi käydä niinkin, että city-kiitäjästä kuoriutuukin supermummo, jos sen saa itse, ilman painostusta valita. Valinnanvapautta kai sekin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah, muistan samanlaisia kommentteja mun äidiltä (ei ole enää samaa mieltä) ja näin jälkeen päin miettien enpä ihmettele meidän kohdalta. Itse silloin toki vasta teini ja äiti varmaan sen ikäinen ettei osannut kuvitella itseään joskus mummoksi tai mitä lie. Ei välttämättä kaikilla mielipide muutu, mutta kummasti sitä huomaa että joidenkin asioiden osalta sitä vaan muuttuu, väkisinkin. Minusta ei itsestäni olisi esim. suuremman perheen äidiksi mutta isoäitinä olon kokisin niin, että se voisi olla aikas ihanaa kun siinä saa VALITA milloin ne lapset ottaa luokseen ;) ja koko hommassa on sellainen kiva idis, että ne lapset menee jossain vaiheessa omaan kotiin takaisin :)

      Poista
    2. Voi se onneksi mennä noinkin päin! Mun mutsi ei oikein ilmoittanut mitään, eikä asiasta keskusteltukaan. Kyllä se tuli hoitamaan kun pyysin, mutta se ei ollut kovin hyvä lasten kanssa (mikä yllätys että musta tuli tällainen).

      JOhki, aivan, mummiudessa saa ihan rusinat pullasta. Sitäpaitsi mä olen parantanut juoksuani tässä matkan varrella sen verran, että näen itseni ihan hyvänä mummina, jos vaan terveys kestää.

      Poista
    3. Täytyy sanoa, että mun mielestäni on ihmeellistä kuinka paljon ihmiset käyttävät omia vanhempiaan/appivanhempiaan hoitoapuna, lue: ilmaisina työntekijöinä. Suorastaan orjuuttavat eläkeläisiä hoitamaan omat ipanansa.

      Itse tiesin jo lasta suunniteltaessa että apua ei tule tippumaan ja näin on todellakin asiat menneet, ei tullut minkäänlaisena yllätyksenä. Ja hyvin olemme pärjännyt siitä huolimatta. Kun luen tuollaisia kommentteja että ei oltaisi pärjätty ilman apua, niin kieltämättä mieleeni tulee uusavuttomuus ja suunnittelun puute. Kyllä lasta suunniteltaessa pitäisi olla ihan selvää että lapsi vie sun kaiken ajan, oletko siitä valmis luopumaan. Jos et, älä hanki lasta.

      Ei isovanhemmat ole mitään ilmaisia kotiapulaisia, en itsekään sellainen haluaisi olla. Enkä ymmärrä yhtään sellaista, että hankitaan kolme lasta ja sitten ollaan sormi suussa, kun isovanhemmat eivät voikaan koko ajan hoitaa lapsenlapsia.

      Omasta kokemuksestani sanon, että apua tarjoaisin hyvin todennäköisesti itse enemmän omalle lapselleni ja hänen puolisolleen, mutta se nyt on vain oma luonteeni. Kenenkään kotiorjaksi en alkaisi. Toisaalta, jos sen näkee että toinen ei vaan pärjää, niin pakkohan se on astua avuksi.. Eivät kaikki omillaan ole oppineet tulemaan toimeen, toki.

      Poista
    4. Minua puolestaan ihmetyttää suuresti, jos joku isovanhempi kokee olevansa ilmainen työntekijä viettäessään aikaansa lapsenlapsen kanssa. Ihmetyttää, että eikö jotkut isovanhemmat tunne minkäänlaista rakkautta, tunnesidettä, yhteyttä lapsenlapseensa, niin että ihan HALUAISIVAT vapaaehtoisesti itse viettää aikaansa lasten kanssa.

      Poista
    5. Voihan sitä ihmetellä puoleen ja toiseen, mutta asetelmat ja asenteet vaihtelevat perheittäin. Tämän kirjoituksen tarkoitus oli tuoda esiin, että meidän vanhempamme ovat paitsi yksilöitä myös kasvaneet aivan erilaisessa maailmassa kuin me. Se, että on toteuttanut yhteiskunnan odotukset sovinnaisella tavalla ei tarkoita, että kyseinen yksilö olisi halunnut niin tehdä. On siis erilaisia tarpeita ja erilaisia isovanhempia - eikä mitään velvoitteita kumpaankaan suuntaan.

      Uusavuttomuus ei välttämättä liity perheenlisäyksen aiheuttamaan avuntarpeeseen millään tavalla. Itse en halunnut lähteä siitä (enkä halua edelleenkään), että lapsi on elämän ainoa sisältö, mutta en osannut kyllä kuvitella mitä perheenä eläminen oikeasti tarkoittaa.

      Poista
    6. Sehän se pointti just olikin, että oletettiin, ettei minkäänlaista apua heru ja ajateltiin, että pärjätään siitä huolimatta. No, ei ihan arvattu, mitä kaikkea tulisi olemaan edessä (puhun nyt tosiaan vähän normaalista poikkeavasta arjesta) ja jälkikäteen voin todeta, että ainakaan kauheen hyvillä arvosanoilla ei olisi ilman oman mutsin apua selvitty.

      Poista
    7. Meillä koko lailla sama kokemus, mitä Sikuriinalla. En odottanut saavani oikein mitään apua, mutta sain kyllä. Aina joskus, oikeastaan varsin usein, ihmettelen miten omat vanhempani selvisivät ilman mitään apua omilta vanhemmiltaan. Ehkäpä he juuri siksi ovat niin auliisti antamassa apua.

      Voittajia tässä kuviossa ovat minusta kuitenkin myös lapset. Jos vanhempani eivät olisi mukana kuvioissa, niin 1) heillä olisi pidemmät hoitopäivä, 2) heillä olisi lyhyemmät lomat ja 3) he joutuisivat tulemaan mukaan monille sellaisille asiointimatkoille, missä ei ole heille mitään kivaa - usein väsyneinä, väsyneiden ja äreiden vanhempien kanssa.

      Poista
    8. "Kun luen tuollaisia kommentteja että ei oltaisi pärjätty ilman apua, niin kieltämättä mieleeni tulee uusavuttomuus ja suunnittelun puute."

      Voi myös olla asennekysymys. Siis kun te olette alunperinkin tienneet, että apua ei tule, olette asennoituneet niin, ettei sitä tule ja selvittävä itse. Nämä jotka sanovat, etteivät olisi pärjänneet, olisivat luultavasti pärjänneet aivan hyvin itsekin, mutta koska apua oli saatavissa, sitä myös totta kai käytettiin. Jälkeenpäin on sitten ajateltu, että apu oli välttämätöntä.

      Pointti on siis se, että ihminen(kin) pystyy aika ihmeellisiin asioihin, kun on pakko. Tämä pätee erinäisiin elämäntilanteisiin. Eri porukka on ne, jotka eivät yksinkertaisesti selviä ilman apua.

      Poista
    9. Muistelen tässä sukulaistätiäni, joka sotavuosina ja vähän ennen ja jälkeen sai kymmenen lasta, viisi ensimmäistä vuoden välein ja sitten tahti rauhoittui, ja lapsia tuli vasta parin vuoden välein. Tässä ei ollut kyse mistään suunnittelusta, vaan siitä, että ei ollut ehkäisyä. Lapsista kahdeksan varttui aikuiseksi, kaksi hukkui mereen.

      Tässä olisi helppo sanoa, ettei itse kykenisi moiseen, mutta ihminen venyy vaikka mihin, jos ei yksinkertaisesti ole vaihtoehtoja. Eli siis... jos palataan tähän päivään... niin aivan varmasti saisimme nuo lapsemme aikuisiksi ilman subjektiivista päivähoito-oikeutta ja ilman isovanhempien. Ja luultavasti säilyttäisin vielä mielenterveytenikin. Mutta kun apua on tarjolla, niin miksei sitä käyttäisi. Se nostaa kaikkien osapuolten elämänlaatua.

      Poista
    10. Jos isovanhempi hoitaa ma-pe klo 8-15 lapsenlastaan ja siihen päälle ottaa vielä ilta- ja viikonloppuhoitoon, niin mistä on kyse ellei orjuutuksesta. Sitten käydään pesemässä lapsiperheen lattiat, saunat, ikkunat ja matot. Uusavuttomuutta/häikäilemätöntä hyväksikäyttöä jos mitä.

      Ja jos isovanhemmat kerran kieltäytyvät ottamasta lasta hoitoon, siitä seuraa armoton vihanpito..

      Sivusta olen tällaistakin seurannut ja vähän on vaikea niellä kun oman lapsen (saati kodin) eteen ei kukaan ole sormea nostamassa ja suoraan sanoen oma ylpeyteni kyllä estäisi moisen. Ei hoitoapua voi eikä saa pitää itsestäänselvyytenä.

      Poista
  5. Täytyy sanoa, että en ole ajatustakaan koskaan uhrannut sille millainen mummi olen/ehkä tulen olemaan. Ihan tarpeeksi on tässä nykyisyydessä jossa koittaa saada nuo kolme tytärtä täyspäisiksi aikuisiksi asti.Katsotaan asiaa silloin kun se ajankohtainen on ja miltä silloin tuntuu.

    Oma äitini ja isäni on auttaneet aikanaan paljon, nyt apua tarvitaan toiseen suuntaan, kun äitini on jo lähes 90 v. Musta on luonnolista, että se auttaa joka pystyy ja silloin kun on tarvis. Näin luulen, myös vanhempieni ajatelleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä olen miettinyt lähinnä sitä, että kun olen lapseni saanut vasta reippaasti päälle parikymppisenä, niin kannattaa nauttia lapsista nyt. Sitten joskus voi jo olla liian vanha ja raihnas niihin juttuihin, mitä omat muksuni isovanhempiensa kanssa tekevät.

      Poista
    2. En tiedä voiko omista lapsista ja lastenlapsista "nauttimista" vertailla. Itse en juurikaan nauti pikkulapsiajasta, mutta silloin tällöin jeesailu ei kuulosta ollenkaan hullummalta. :)

      Poista
    3. Tarkoitan tässä nauttimisella sitä, että tekee itsekin lasten kanssa kivoja juttuja. Meidän perheessämme se tarkoittaa esimerkiksi käymistä sellaisissa lastentapahtumissa, mistä sekä lapset että vanhemmat nauttivat (tässä esimerkki). Se arki on se, mistä minä en nauti enkä halua antaa kaikkia kivoja kokemuksia isovanhemmille.

      Poista
  6. Minäkin haaveilen lähteväni miehen kanssa isoon maailmaan, kun lapsi muuttaa omilleen. Itselläni kävi lapsenlapsihomma mielessä, varsinkin kun 5-vuotiaani jännittää, saako hän 5 vai 7 lasta! Ajattelin kuitenkin olevani siinä vaiheessa jo sen verran varoissani, että voin ostaa lapseni perheelle lentolippuja meitä tapaamaan. ;)

    Nytkin asumme ulkomailla, vaikkakin aivan lähellä. Olen ehkä outo, mutta minusta on oikeastaan aika hyvä pitää vähän välimatkaa lähisukuun. Pärjäämme onneksi hyvin arjessa ominkin voimin. Lähinnä kahdenkeskisiin viihdemenoihin tarvitsisi lapsenvahtia, mutta hommaan sen mieluummin muualta kun olen vähän avunannosta vaivautuvaa tyyppiä. Jotenkin vain tuntuu ärsyttävältä ja nöyryyttävältäkin olla selittelemässä omista menoistaan ja nykyajan hömpötyksistä eli parisuhdeajasta, kun eihän sitä ennenkään semmosia tarvittu. Olenko ainut, jonka mielestä lähisukulaisten hoitoapu on vaivaannuttavaa?

    Minusta olisi jotenkin tosi omituista, jos perheemme selviytyminen olisi suvun varassa. Tätä viimeistä kysymystä en tarkoita millään pahalla, mutta joskus mietin, että miten joidenkin tosi osallistuvat isovanhemmat siihen arkeen siis osallistuvat? Siis kun joku sanoo, että ilman ei selviäisi.

    -Kaisla

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä isovanhemmat asuvat kauempana, ja ajelevat muutaman kerran vuodessa lapsia hoitamaan, jos meillä miehen kanssa on menoa.
      Tuttavapiirissä on useampikin perhe, joilla isovanhemmat ovat lähes päivittäin arjessa mukana. Vievät ja hakevat lapsia hoidosta, kuskaavat harrastuksiin, ostavat vaatteita jne. Tämä mahdollistaa sen, että molemmat vanhemmat voivat tehdä uraa, eli olla tarvittaessa pitkää päivää töissä tai työmatkoilla. Tai käydä kahdestaan leffassa lähes aina kun huvittaa. Kyllä käy kateeksi, eikä olis ollenkaan vaivaannuttavaa ottaa apua vastaan, jos joku sitä niin mielellään tarjoaisi!

      Poista
    2. Kun olin kotona lapsen kanssa, tuli mutsini kerran viikossa koko päiväksi meille. Sinä aikana lähinnä nukuin, yleensä enemmän kuin koko viikon aikana sitä ennen. Jos olin vähän paremmassa hapessa, kävin satunnaisesti jossain, esim. lenkillä. En voi tietää, miten olisi pärjätty ilman apua, mutta nyt tuntuu, että mielenterveys säilyi pitkälti avun ansiosta. Mielestäni on vastuuntuntoista ottaa kaikki omaa elämää helpottava apu vastaan ja myöntää se tosiasia, että kaikkea ei välttämättä jaksa itse, jos tilanne on paha.

      Poista
  7. Mä vaan mietin sellaista että eikö isovanhemmalla ole mitään tunnesidettä lapseen jos ei halua olla sen kanssa tekemisissä. Mun isovanhemmat ovat aina halunneet olla lastenlasten kanssa ja samoin mun äiti tekee nyt omalleni. Mut ehkä mä sit kuulun vähemmistöön. Muistan vaan nuorina aikuisina kun ystävän vanhemmat myi talon ja lähti karibialle asumaan, että kyllä siinä oli aika kriisi menossa juuri pesästä irronneilla lapsilla ja se kyllä näkyi aika sekoiluna. En mä sitä sano etteikö saa mennä ja perheet on erilaisia. Mutta tässä tapauksessa aikuset lapset sai kyllä aikalailla silmilleni. Ehkä ihmettele. Vaikka muutin kotoa itsekin 19v, ei se tarve vanhempien olemassaoloon ja tukeen lopu siihen. Sekin on tärkeää että omasasta kodista voi mennä aina välillä äidin hoiviin tai tietää että on joku joka välittää jos itsellä on hätä. Sitäkin puolta on hyvä miettiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Komppaan vahvasti sun ajatuksia ja toivon ettet kuulu vahemmistöön.

      Poista
    2. Samoin täältä tulee syvää komppausta edellisille.

      Itse en todellakaa ole mikään luontainen äiti-tyyppi vaikka äiti olenkin mutta olen aina, ennen lastakin ollut vakuuttunut siitä että olisin Maailman Paras Mummo. Jos rehellisiä ollaan, tulen olemaan todennäköisesti parempi mummona kuin äitinä. Itsellä on isovanhemmat aina olleet vahvasti läsnä arjessa, samoin omat vanhempani oman lapseni kanssa. Ehkä minulla ei muuta mallia olekaan?

      Vaikka vahvasti olen sitä mieltä että jokaisellä pitää olla vapaus tehdä mitä haluaa, tunnen loppujen lopuksi että vanhemmuus ei lopu kun lapsi täyttää 18v ja kyllä, minusta on todella kummallinen ajatus isovanhemmista jotka eivät halua viettää aikaa lastenlapsiensa kanssa. Siis nimenomaan puhun tahdosta, ei kyvystä.

      Mun pää ei vain taivu ymmärtämään ettei omien lastenlastensa kanssa halua viettää aikaa tai omia lapsiaan auttaa arjen pyörittämisessä, jos näkee että heillä avun tarve on.

      Velvollisuudesta en edes ala puhumaan, miten rakastaminen ja välittäminen voi tuntua velvollisuudelta? Sitä rakkautta saa omaankin suuntaan.

      Poista
  8. Omat vanhempani eivät ole koskaan halunneet antaa apua ihan siihen konkreettiseen lastenhoitoon. Välimatkaa on reilut 200 km, joten eipä heistä arjen avuksi juuri olisi ollutkaan. Lahjoja kyllä ostavat lapsenlapsille ja mielellään veisivät kerran kesässä vaikka Lintsille, mutta se on juuri sellaista lyhytkestoista, harvoin tapahtuvaa yhdessäoloa lastenlasten kanssa. Sen muutaman tunnin jaksavat panostaa, hemmottelevat lapsia ja lässyttävät rakkautta.

    Silloinkin kun on käyty heillä vierailulla, niin on tehty selväksi, ettei vierailu saa olla liian pitkä. Kun lapset olivat vauvoja, oli edes vierailuilla turha toivoa, että he vaihtaisivat vaipan tms. Vaivalla ehkä pitivät vauvaa sen ajan kun kävin vaikka suihkussa tai söin itse, ja siitäkin tuli joskus kommenttia, jos se kesti liian pitkään. (Voitte arvata, että kilahdin muutaman kerran näistä kommenteista...)

    Kyse on kuitenkin vielä työikäisistä ja kohtuullisen hyväkuntoisista ihmisistä, jotka halutessaan voisivat auttaa lastenhoidossa, mutta he eivät halua. Ovat huomanneet, että lapsista on vaivaa ja lasten kanssa oleminen on raskasta :)

    Silloin kun vauva-aikana joskus valitin väsymystä äidilleni, niin hän ei pystynyt ottamaan sitä vastaan, vaan alkoi haukkua mua ja sanoi, ettei halua kuulla jatkuvaa valitusta! Olivat myös jossain vaiheessa kovia arvostelemaan meidän tekemisiä, vaikka hyvin olemme lapsemme hoitaneet.

    Sitä en oikein ymmärrä, miksi ovat valinneet tuon linjan?

    VastaaPoista
  9. Me olemme kokeneet kaksi aivan täysin erilaista isovanhemmuutta, eikä ole epäilystäkään, millaisiksi itse haluamme tulla aikanaan. Haluamme auttaa missä vain suinkin itse kykenemme.

    http://heimeillavalvotaan.blogspot.fi/2013/03/lupaus-vuosikymmenien-paahan.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehkä tästä isovanhemmuudesta on tulossa jonkinlainen sukupolvikokemus. Itsekin näen auttamisen itseisarvollisesti tärkeänä, juuri siksi, että asenne leviäisi.

      Poista
  10. Munkin äiti joskus tokaisi ollessani teini, ettei sitten mun kakaroita ala hoitamaan. Aika hyvin se jäi takaraivoon vaikka näin jälkikäteen ajateltuna tarkoitti varmaan että älä nyt vielä pamauta itseäsi paksuksi ;-)

    Anoppi on meillä pyyteettömästi lastenhoitoapuna aina kun tarvitaan. Asuu kauempana ja on leski ja eläkkeellä, ja tulee mielellään aina muutamaksi päiväksi kerrallaan. Sen avun vastaanottaminen ei ole ollut mulle helppoa, aluksi närästi ihan hirveästi. Onneksi se on tyyppinä sellainen kiltti ja neutraali eikä ikinä sano pahasti. Se jaksaa oikeasti myös leikkiä lasten kanssa (mitä mä en jaksa). Mutta vaikka olen erittäin kiitollinen avusta, en ole ikinä kokenut olevani siitä velkaa - famo on tehnyt erittäin selväksi että hän nauttii saadessaan olla tarpeellinen ja rakastettu. Famo onkin lapsille tosi rakas. Se oli itse töissä töissä (ja mies matkatöissä) omien lasten ollessa pieniä, ehkä se kokee ottavansa sitä aikaa jotenkin takaisin?

    Omat vanhempani taas ovat kyllä niin kummia. Auttavat kun pyydetään (yleensä se plan B tai C) mutta jotenkin se on aina vähän hänkalaa. Tykkäävät kyllä lapsistani aidosti, mutta spennaavat niiden kanssa ihan sikana. Lapsetkin vaistoavat sen. Välillä äiti saattaa sanoa miksi emme pyytäneet apua kun kuulee että jompi kumpi ollut sairas. Mutta kun se on aina niin kamalan vaivaannuttavaa. Äitini on myös mestari huokailemaan kommentteja marttyyrityyliin 'jaa kai se nyt sitten on meidän vuoro kun se anoppi on ollut siellä viimeksi'. Ei helvetti ole jos ei huvita. Mutta joo, siis ymmärrän molempia näkökulmia, niitä jotka eivät ymmärrä miksi eivät hyödyntäisi isovanhempien apua 100 % ja niitä jotka kokevat sen olevan yksipuolista hyötymistä ja siksi hankalaa ja/tai itsekästä.

    Sessan

    VastaaPoista
  11. Mun mielestä tässä isovanhempien ja heidän lastenlastensa yhdessä viettämästä ajasta on kyse (tai pitäisi olla)myös muusta, kuin avunannosta lapsen vanhemmille. Kysymyksessä on myös ainutlaatuinen ihmissuhde. Meillä molemmat isovanhemmat on tiivisti mukana lasten elämässä ja toki moni asia mahdollistuu meille vanhemmille heidän avullaan. (Esim. nyt ensi viikolla starttaava 5:n päivän rakkausloma kahdestaan.)Ihaninta on kuitenkin se, että lapsilla on myös muunlaisia läheisiä aikuisia, turvallisia ihmisiä, joista kukin eri tavalla tärkeä. Omasta puolestani olen toki kiitollinen lasteni hyvästä hoidosta, mutta en silti koe olevani velkaa. Heillä on omat juttunsa, joten kaikki voittavat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin:kyseessä on ainutlaatuinen ihmissuhde,minunkin mielestäni.Omat lapseni ovat minulle edelleen yhtä rakkaita ja tärkeitä,kuin syntyessään.En halua puuttua heidän elämäänsä,mutta toivon,että saan olla rinnalla kulkemassa.Auttamassa silloin,kun tarvitaan kykyjeni ja voimieni mukaan,mutta ennen kaikkea iloitsen aidosti lasteni lapsista ja heidän kanssaan olemisesta.Mummona oleminen on minulle iso ilo.Pyrin myös kunnioittamaan lasteni kasvatusperiaatteita.

      Poista
  12. It takes a village to raise a child. Äitini muutti eläkkeelle jäädessään 700 km etelään meidän luoksemme ollakseen lastensa ja lastenlastensa elämässä mukana. Olen kiitollinen joka kerrasta kun hän tulee ovesta sisään, käyttää koirat ja vie esikon uimaan valvottuani koko yön. Äiti on ihana mummo ja sanoo usein kuinka rikasta elämä on kun saa kokea 2v kädet kaulansa ympärillä. En koe mitään huonoa olaa tuntoa siirä, että lasteni ympärillä on tärkeitä, läheisiä, vahvoja kiintymyssuhteita toisiin aikuisiin kuin meihin vanhempiin. Äifillä on oikeus myös viettää vapaa-aikaa, matkustella, tehdä omia juttuja ja mieheni kanssa pyrimme taloudellisesti osallistumaan äidin matkoihin ym. Jotta voisimme edes jotenkin korvata hänen suunnattoman tärkeän apunsa. Lisäksi olen itse saanut tutustua äitiini uudella tavalla, aikuisena. Mummot on siis parhaita! Paras palaute tulee 2v joka iltaisin kyselee, tuleehan mummo varmasti taas meille. :)

    VastaaPoista
  13. Kun aloin miettiä 1½-vuotiaalle pojallemme tarhapaikkaa, sanoi vaari "Minä hoidan pojan 3-vuotiaaksi". Kuusikymppinen vaari on eläkkeellä, vähän nuorempi mummi vielä ansiotyössä. Joka päivä viedessäni ja hakiessani lasta, olen niin mahdottoman onnellinen siitä että poika saa viettää päivänsä (ja välillä yönsäkin) lapsuudenkodissani maalla. Vaari ja mummi pystyvät näyttämään ja opettamaan pojalle lukemattomia sellaisia asioita ja taitoja joita kaupungissa on mahdotonta esitellä. On ulkosaunanlämmitystä, naapurin hevosia, tukkikasoja, risusavottaa, traktorin korjausta, tulien tekoa, lumitöitä, pikkulintujen ja oravien ruokintaa. Ja voi mitä kaikkea kesällä vastaan tuleekaan.
    Sekä minä että mieheni ollaa vuorotyössä, joten olisi huomattavasti hankalampaa handlata tarhareissuja, kiikuttaa väsynyttä lasta iltayöstä kotiin tai aamuyöstä tarhaan. Tarpeen vaatiessa vaarille voi jäädä yöksi, tai mummi voi tulla nukuttamaan pojan kotiin, omaan sänkyyn.
    Ihan luksusta!

    VastaaPoista
  14. Meillä molemmat isovanhemmat asuvat alle 30km säteellä meistä, mutta hätäapua on turha kysellä kummaltakaan suunnalta. Vaikka ovat terveitä ja pois työelämästä, niin omia kiireitä on paljon ja ne menevät kaiken muun ohi. Jos anoppi on päättänyt mennä lenkille klo 14.00, hän ei voi jättää sitä väliin edes lapsenlapsen syntymäpäivien takia. Huoh, voisin kirjoittaa vaikka romaanin aiheesta. Mutta yritä siinä sitten tukea isovanhempien ja lasten suhdetta, kun isovanhemmilta ei saa pyytää apua mutta he saavat syyllistää meitä vuorotyössä olevia vanhempia siitä, että yritämme vieraannuttaa lapset heistä, kun emme ehdi/jaksa kuskata lapsia heille heidän aikataulujensa mukaan...

    VastaaPoista
  15. Ajattelin ensin, etten taida sanoa tähän mitään kun en oikein tiedä miten sen muotoilisin, mutta Sessan kiteytti ihan loistavasti mun kokemukset. Mutsi oli onnesta soikeana kun oli ensimmäinen lapsenlapsi tulossa. "Minä hoidan sitten mielelläni" jne. Tätä jatkui niin kauan, kunnes lapsi syntyi. Sitten jossain vaiheessa pyysin jeesiä, eikä se ikinä sopinutkaan: "on niin paljon pakkasta, koirakin pitäis viedä ulos" jne. Lopetin. Joskus mutsi kysyy, miksen ole pyytänyt apua tietyssä tilanteessa. No en enää viitsi, koska se on aina niin hankalaa. Vaikka apua heltiäisikin, se on aina ihan tolkuttoman iso juttu. Vaivaannun, se on jotenkin alentavaa. Mutsi on eläkkeellä ja tykkää lapsista kyllä periaatteessa. Siis silloin, jos kärrään ne mutsin luo ja mutsi voi teekuppi kädessä katsoa, kun minä viipotan lasten perässä, syötän, pesen ja hoidan.

    Onneksi on vaari. Vaarille lastenlasten seura on tervetullutta eikä auttaminen ole koskaan big deal.

    VastaaPoista
  16. Mummit, 40-luvulla syntyneet ovat meidän tapauksessa olleet moderneja ja ns. vaihtoehtojen äärellä. Molemmat ovat olleet varsinaisia uranaisia ja saaneet lähipiirinsä hoitamaan 70-luvun alussa syntyneitä lapsosiaan osan aikaa tai kokoaikasesti, kun ovat itse käyneet työssä. Hienoa! Jaksuja riittää nyt silti tai sen takia lapsenlapsille. Toisen mummin äitikin oli työelämässä. Elikkäs Suomen naisilla on ollut vaihtoehtoja yhdistää perhe ja ura historiallisesta perspektiivistäkin katsottuna, mikä on hienoa. Tämä jälkijättöisenä kommenttina.

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...