Tietoa mainostajalle ›

29.8.2010

Joiden sisällä on uusia mummoja

Olen viettänyt eksistentiaalis-filosofisen viikonlopun maalla. Matildan isomummi täytti 95 vuotta ja koko suku oli koolla. Talo oli täynnä elämää, aikuisia ja lapsia, joita ei olisi ilman sitä yhtä vanhaa ihmistä.

Ihan friikkiä.

Toisen lapsen kriisini avasi silmänsä äidin kuoleman jälkeen. Se ei huuda, mutta tiedän, että se on hereillä. Olin jo aika sinut sen kanssa, että meidän perheessämme on kolme henkilöä, mutta nyt varmuus on poissa. Koska äitikin olisi halunnut. Koska elämä ei enää radikaalisti muuttuisi. Koska sukua varten jonkun on pakko tehdä lapsia.

En tiedä, ajatteliko kyseinen leskirouva siinä juhlaväen keskellä istuessaan, että tämä koko härdelli on hänen itsensä aikaansaama. Jos on elänyt melkein sata vuotta, ei varmaan jaksa enää ihmetellä, että on pari skidiä tullut joskus väännettyä. Nykyään on vaan niin muodikasta pohtia itsestäänselvyyksiä. (Ja tästä linkki tähän blogiin.)

27 kommenttia:

  1. Heh, mahtava otsikko!

    Mä oon tällä yhden lapsen valtavalla kokemuksella sitä mieltä, että paljon on kiinni spekseistä. Olin ennen äitiyslomaa sitä mieltä, että sen olisi sitten syytä olla sananmukaisesti lomaa - ja mä oon just se ärsyttävä tyyppi, jolla on ollut helppo, ihana lapsi ja tosi kiva äikkäri. Täytyy vaan sitten muistaa speksata tarkasti myös äitiysloman jälkeinen ajanjakso... -Iti

    VastaaPoista
  2. Aina kun mä kuulen jonkun kaverin vanhemman sairastuneen tai kuolleen, niin olen onnellinen että mulla on sisaruksia, joiden kanssa jakaa suru tai vastuu, kun sama tapahtuu omalla kohdalla.
    Olen iloinen myös siitä, että omilla lapsillani on sisaruksia.

    MUTTA silti uskon, että "järkisyillä" lapsia ei hankita eikä tarvitse hankkia. Lapsikuume tulee jos tulee :)

    t.Tiitu, jolla on "kaveri" joka lähettää linkkejä strerilisaatio sivuille tai joillekin "maailma tuhoutuu liikakansoituksen takia"-sivuille

    VastaaPoista
  3. Mun kahden lapsen olemuksessa ja kasvoissa häilyy koko suku - esikoisessa läpilyö vahvimmin isäni, kuopuksessa taas äitini sukupiirteet. On jotenkin hyvin lohdullista, että vaikka aika jostakin läheisestä jättäisi, tietynlainen varmuuskopio on olemassa omissa jälkeläisissäni.

    VastaaPoista
  4. Iti, kiitti. Hyvä tietää että toi speksaaminen on avain onneen. Jostain syystä mun lapsiprojektin kaikki toivotut featuret oli out of scope. ;)

    Tiitu, siisti kaveri.. Ylikansoitus tosiaan on ongelma mutta humanistimatikalla jokainen pariskunta joka vääntää kaksi lasta ei vielä tuhoa maailmaa.

    Dona, toi varmuuskopio oli uus perustelu! Ehkä siinä on perää. Mä olen kieltämättä jollain narsistisella tavalla iloinen, että kaikki väittää Madden olevan aivan samanannäköinen kun minä pienenä.

    VastaaPoista
  5. Moi!

    Juuri noistä pohdiskelemistasi, ja muutaman edeltävän kommentoijan esittämistä syistä mä itse toivoisin vielä toista lasta.

    Vaikka tiedänkin, että raskausajan huolet, huoli lapsen terveydestä ym. tulisivat taas ajankohtaisiksi. Kyse on mulla enemmän siitä, miten itse uskaltaisin taas uudestaan heittäytyä luonnon armoille: onko mahdollista, että kaikki sujuisivat vielä toisenkin kerran hienosti?

    Nämä pohdintasi ovat joka tapauksessa hyvästä: vaikka päätyisittekin lopulta tietoisesti yhden lapsen perheeksi, se olisi harkittua ja pohdinnan jälkeen osoittautunut juuri teille sopivaksi.

    Lisäpainetta aiheuttaa se, että vaikka yhden lapsen on saanutkin, ei ole sanottua, että toisen kanssa tärppäisi, heti tai ei ollenkaan. Siksi sitä pohdintaakaan ei valitettavasti tässä iässä voi loputtomiin jatkaa... :)

    VastaaPoista
  6. Sen oon näistä lapsijutuista oppinut että ketään ei voi kehoittaa tekemään niin tai näin, mutta voi kai jotenkin neuvoa omien kokemustensa perusteella... eli nyt kuuden viikon rautaisella kokemuksella voin sanoa, että elämä ei tosiaan enää radikaalisti muuttunut toisen lapsen myötä. Itse asiassa tämä pikkuvauva-aika tuntuu nyt paljon helpommalta, enkä ole yhtä väsynyt kuin esikoisen kanssa. Kolme vuotta ikäeroa tuntuu sopivalta, koska esikoista ei tartte koko ajan vahtia että se tekee vauvalle jotain pahaa (vahdin silti ;)) ja toisaalta tytöstä on jopa apua - hakee äidille kaikenlaista, kuten puuttuvan kaukosäätimen, kun äiti istuu sohvalla imettämässä. Olen nyt myös stressannut paljon vähemmän ja etenkin olen ollut ottamatta paineita siitä, että mies ei osallistu vauvan hoitoon niin paljon kuin itse olisin esikoisen kanssa halunnut. Nyt hyväksyn sen, että näin pieni vauva on hyvin pitkälle äidin projekti, ja miehelläkin on järkevää tekemistä esikoisen kanssa :)
    Kahden lapsen kanssa ulkoilukin käy ainakin toistaiseksi hienosti, kun pikkuinen nukkuu vaunussa ja äiti pääsee hyvin keinuttamaan esikoista.
    Ainoa asia, joka on radikaalisti muuttunut on se, että koska autossa on nyt kaksi lastenistuinta, emme voi ottaa ylimääräisiä matkustajia ;)

    VastaaPoista
  7. Musta kahdessa on ollut parasta se ettei ite tartte taipua kokoajan temppupelleksi. Siis tällainen puhdas mukavuustekijä vanhemmalle. On myös liikkistä kattella noita leikkimässä keskenään.

    Mulla on myös älyttömän iso ilo pikkusiskostani (4 v ikäeroa) nyt aikuisena. Siis todella iso.

    niin, enkä onnistuneesti imettänyt toisella(kaan) kierroksella. Byt who gives...

    Olin ekan jälkeen ihan varma että yks riittää. Sitten tuli fiilis että kaksi. Ja tässä tää nyt on eikä enempiä tarvita.

    VastaaPoista
  8. Ihan samat angstit täälläkin. Että onko lapselle väärin jäädä ainokaiseksi, mitä sitten kun me mieheni kanssa joskus kuollaan, tai mitä jos ainokaisemme kuolee ennen meitä tai... Ja kun saanut esikoisensa kolmevitosena, ei tosiaankaan ole mietintäaikaa liikaa.

    VastaaPoista
  9. en ole mikään supermutsi, pinna palaa kersojen (2) kanssa helposti ja antoisaa vauva-aikaa oli ehkä ekat 4kk eli pötkötysaika. silti halusin vielä kolmannen, koska niistä ikiliikkuja vauvoista ja uhmaikäisistä 3 v raivoajista kasvaa kuitenkin/tietenkin ihania teinejä ja mahtavia aikuisia. ikuisuusklisee lapsiajan lyhyydestä on niin totta, 6 vuotiaskin alkaa olla jo melko itsenäinen, oikein hirvittää. itse haluaisin ainakin arjen ja joulupöydän täyteen mahtavaa porukkaa -tuleehan musta luonnollisesti huippu mummi&anoppi, jonka kanssa halutaan aikaa viettää:)

    VastaaPoista
  10. Täällä myös yksi arpoja. Tosin nyt kallistunut sille kannalle, että jos osuu kohdalle ja on tullakseen tulkoon.
    Ekan vauva-aika äärettömän helppo - ikää neitokaisella nyt kolme vuotta.
    Nyt on puolisen vuotta eletty "erityislapsen" kanssa - eli perheessä onkin terveen ja helpon lapsen tilalla syöpälapsi, jonka kanssa kaikki/monet asiat paljon hankalampia kuin aiemmin osasi edes kuvitella. Silti juuri nyt on tullut se varmuus, että kyllä sen toisenkin jaksaa. Niin paljon tuota ensimmäistä rakastan. Kun ollaan konkreettisesti sen tosiasian edessä, että lapsesta ei välttämättä kasvakaan teini/aikuinen pitää ehkä sitten hakea jo ennalta turvaa toisesta lapsesta, jos se meille suodaan. Ennenkin kuvittelin, että elämässämme on arvot kohdallaan, mutta nyt pitää todeta, että oikeasti vasta nyt on hypätty ulos siitä tyypillisestä lapsiperheiden rumbasta ja nautitaan eri tavalla jokaisesta hyvästä hetkestä. Välillä tuntuu kornilta lohdutella lähipiirissä olevia lapsiperheitä, jotka kärvistelevät korvatulehduskierteessä tms.. Mutta kullakin on omat vaikeutensa. On huomannut mistä se aito ilo ja onnellisuus kumpuaa. Silti edelleen työkin on tärkeä henkireikä, mutta kuitenkin eri asteikolla. Vaikka nyt on kaikki hyvin, parin tunnin päästä välttämättä ei enää. Tämäkin on tullut koettua matkan varrella.
    Sekavassa mielentilassa sekava viesti.. ehkä siinä jokin lanka kuitenkin on löydettävissä.

    *Tavallisuus on taivaallista*

    VastaaPoista
  11. TAvallisuus on taivaallista,

    Itku täällä pääsee, mutta paljon samaa mun ajatuksissa ollut, ilman sairasta lastakin. Välillä kun on OIKEIN OIKEIN kamalaa, mä alan hokea "tää lapsi voi kuolla, tää lapsi voi kuolla", jotta saan taas hieman perspektiiviä "kamaluuteen".

    Mä olen monesta pikkulapsiarjen sekoilusta hengissä selvinnyt, mutta nyt kun kaksi on koulussa ja päälle harrastukset niin tekis mieli huutaa "miksei kukaan varoittanut" ? :)

    Ja kuitenkin... Tämä rakastaminen on ihanaa, ja musta on kiva kun on paljon sakkia ja ääntä (joskin etenkin se ääni hermostuttaa)

    Voimia!!!!

    Tiitu (jolla 3 omaa ja yksi kriisisijoitettu, vaihtuva)
    Jk. hauska kuulla ihmisten eri mielipiteitä näistä asioista

    VastaaPoista
  12. Tosiaan, sitä saattaa käydä niin, että se toinen ei tulekaan, vaikka toivoo. Sitten pitääkin alkaa pohtia, että onko yksi kuitenkin ihan kiva vai aletaanko sitä toista tekemään oikein pidemmän kaavan kautta.

    Ei ole helppoa tää lapsiasia.

    VastaaPoista
  13. Kiitos kommentoijille!

    Tavallisuus on taivaallista, olen erittäin pahoillani ja vähän sanaton. Saako kysyä, mikä on ennuste vai eikö sitä ole?

    Näin se on, ei tosiaan ole sanottua että tärppäisi ollenkaan. Luulen kuitenkin, että osaisin suhtautua siihen kohtalon sormen osoituksena. Pidempään kaavaan en usko lähteväni.

    Suurin syy tähän empimiseen on vauva-aikafobia, vaikka kyseinen ajanajakso on aika lyhyt. Kolmevuotias on jo huippuseuraa ja yllättävän itsenäinen. Sitäpaitsi tämä madonreikä johon selkeästi olen joutunut sylkäisee minut joka tapauksessa ulos viisikymppisenä, oli lapsia tai ei..

    Ps. Karina, onnittelut! Kiva kuulla että homma toimii. :)

    VastaaPoista
  14. Ja kun ei saa yhtäkään niin vaikeemmaks menee. Tahattomasti lapsettomasta toisen lapsen pohdinnat on aika outoja varsinkin jos siitä päätöksestä saa oikein kriisin kehitettyä mutta jokainen elää omaa juttuaan. Onnellista että joillain lapsen tekeminen on oma valinta. Olisi kiva jos onnekkaatkin silti muistaisi että yksi lapsi on "ihan kiva" joo eikä lasten tekoon mitään pitkää kaavaa välttämättä ole. Kertokaa se kaava jos löydätte, teen lapsia mielelläni sillä vaikka 3 enempää pohtimatta. :)

    VastaaPoista
  15. Viime aikoina on tullut mietiskeltyä kaikenlaista..
    Ymmärrän entistä paremmin viimeisen (lapsettomuudesta kärsivän) kirjoituksen sävyn. Vähän samaan tapaan itsestä tuntuu oudolta, kun valitetaan, että terveet lapset ovat flunssassa tms. Mutta niinpä se taitaa mennä, että
    - lapsettomuuden ymmärtää vain se, joka sen on kokenut
    - lapsen sairauden aiheuttaman hädän ja tuskan vain, jos lapsella todella on vakava sairaus
    - nälkäkuolemat vain jos on todella elänyt olosuhteissa, joissa se ravinnon puutteen vuoksi on mahdollista
    - sodan aiheuttaman tuhon vain se, joka on sodan todella kokenut ja elänyt sen läpi läheistensä kanssa/läheisensä menettäen

    Kuitenkin valituksen ja marinan määrä vaikuttaisi olevan vakio, eli jostakin pitää länsimaassa asuvien terveiden, "luonnollisella" keinolla alkunsa saaneiden lasten vanhempienkin valittaa. Jos ei muusta, niin elämisen sietämättömästä keveydestä.. =)
    Kuitenkin loppujen lopuksi kaikki on oikeasti hyvin ja marinan ja nurinan aiheet varsin pitkälti itse keksittyjä. Downshifting on nyt niin kovin muodikasta - mutta käytännön tasolla todellinen kohtuullistaminen ainakin oman kokemukseni pohjalta tapahtuu vasta, kun maailma tekee siitä pakon.

    Meillä ennuste on sinänsä hyvä. Kyseessä on tyypillisin lasten syöpäsairaus, eli leukemia (ALL), ja siitä hyväennusteinen muoto. Käytännössä 80 % paranee pysyvästi eka hoitokerralla ja 90% uusimisen jälkeen. Mutta ennusteet ja todennäköisyydet eivät tässä pelissä (elämässä yleensä) hirveän paljon paina yksilötasolla. Joka tapauksessa hoidot kestävät 2,5 vuotta, jonka ajan lääkärit ohjeistavat elämään eristyksissä. Käytännössä lapsisyöpäpotilaan tulee siis välttää kontakteja varsinkin toisiin lapsiin, ei saa käydä kaupassa, käyttää julkisia kulkuvälineitä tmv. Sytostaateilla tapetaan syöpäsoluja, ja siinä samalla tietysti niitä terveitäkin, eli elimistön kyky vastustaa pöpöjä on melko olematon. Ylimääräisiä infektioita pyritään siis viimeiseen asti välttämään. Tämän lisäksi hoidot ovat rankkoja (esim. kesällä tyttö käytännössä menetti kävelykykynsä, nyt mennä porhaltaa jo lähes entiseen malliin) Ennusteena hematologin mukaan on, että tytöstä tulee terve perheellinen työssäkäyvä aikuinen - toivottavasti kuitenkin vähintään pystyy välttämään normioravanpyörän. =)

    Kuitenkin tämä sairaus ylipäänsä toi aiempaa konkreettisemmin eteen sen, että aina voi suunnitella ja aikatauluttaa, mutta kun loppujen lopuksi elämä sanelee millä säännöillä mennään.

    Olen taka-alalla seuraillut Maman/Katjan kirjoituksia ja ajatuksia aina Helistimistä asti - aluksi tuntien aika vahvaakin samaistumista. Nyt kuitenkin tämän viimeisen puolen vuoden aikana olen huomannut, että monessa kohdassa maailmat eivät enää kohtaa. Jollain tasolla on tehnyt itselle hyvää huomata, että mikään ei ole itsestäänselvää. Ainakin niin, että uskallus ja aika yrittää toista lasta löytyi. En kyllä siltikään väitä, että se olisi kaikille hyvä "ratkaisu" tai että kaikkien muiden tulisi toimia samoin.
    Pirun epäreilultahan tämä edelleen tuntuu. "miksi juuri me" ja "miksi juuri meidän lapsi" - toisaalta en ole tähän mennessä Lastenklinikan K10 osastolla törmännyt yhteenkään perheeseen/lapseen, joka olisi kohtalonsa jollakin tapaa "ansainnut". Ennemminkin voi kysyä, "miksei me" tai "miksi ei juuri meidän lapsi". Ja loppujen lopuksi - meidän tautimuoto on hyväennusteinen ja hoito on olemassa. Valitettavasti kaikkien osalta ei ole näin.

    Kuten sanottu, jokaisella on oma elämä elettävänä - omat murhjeet ja omat ilot. Eipä taida kenelläkään lopulta olla varaa sanoa kenen murhe olisi suurempi tai pienempi kuin toisen. Syöpälapsia katsoessa sen oivaltaa - elämän idea on nauttia hyvistä hetkistä! =)

    * Tavallisuus on taivaallista*

    ps. jos kiinnostaa, tsekkaa
    http://www.kympinlapset.fi/
    http://www.osasto10tuki.fi/

    VastaaPoista
  16. Luin vielä oman tekstini läpi ja ah miten pateettista... =)

    The bottom line on oikeastaan se, että nyt kun ollan tilanteessa, mitä ei aiemmi osannut ajatellakaan ja jos ajatteli lähinnä surkutteli (ei voi sattua meille) - löytää ilon aiheita asioista, joita ei aiemmin huomammut.
    Kun olisi aihetta valittaa ja marista (ulkopuolisen silmin) ei tee sitä, vaan on positiivisempi kuin ne, joilla "kaikki on hyvin".
    Jokseenkin vääristynyttä...

    * Tavallisuus on taivaallista*

    VastaaPoista
  17. n varmasti pelottavaa, kun elämä menee täysin uusiksi lapsen sairauden myötä eikä tiedä mitä edessä on - hyvä että teillä on syytä toiveikkuuteen. Myös ystävistä huomaa, että elämäntilanne yhdistää tai erottaa enemmän kuin osaa arvata. Arvokasta vertaistukea saa vain vertaisilta ja tämä blogi tarjoaa vertaistukea niille, joilla on samoja ajatuksia kuin minulla. En siis aio laittaa jokaisen kirjoituksen jälkeen alleviivata, että omat ongelmani ovat hyvin pieniä, sillä tahattomasti lapsettomilla on varmasti vaikeampaa ja lapsettomiakin vaikeampaa on Pakistanissa. Kaikilla on omat ongelmansa, niiden painoarvo on täysin subjektiivinen ja maailma epäreilu.

    VastaaPoista
  18. Anonyymin lapsettoman tavoin toisen lapsen kriisi TUOSTA näkökulmasta tuntuu jokseenkin absurdilta, kun oma toisen lapsen kriisi tarkoittaa, että kolme vuotta aikaa ja pienen henkilöauton verran rahaa sijoitettuaan ei edelleenkään toista lasta saanut.

    Mutta as said above, kullakin on omat kriisinsä omista lähtökohdistaan. Eikä niitä siksi voi oikein dissatakaan, vaikkei samaistumaan pystykään.

    Sille ei kuitenkaan voi mitään, että tietyt kommentit tulkitsee niistä OMISTA lähtökohdistaan (ja siihenkin on oikeus!) eikä ne kaikki ole aina niin mieltäylentäviä.

    VastaaPoista
  19. Toki tekstejä saa lukea ihan niin puolueellisesta näkökulmasta kuin tahtoo. Ehkä kuitenkin kannattaa pitää mielessä että harvassa blogissa ihan TAHALLAAN halutaan pahoittaa kenenkään mieltä. Jos tuntuu että blogisti ei tajua mistään mitään, kannattaa siirtyä muihin blogeihin, as simple as that.

    VastaaPoista
  20. Sori, mutta nyt sä taisit lukea puolueellisesti. Blogistin kommenteista ei edes ollut kysymys, enkä ole muutenkaan väittänyt, että KUKAAN TAHALLAAN pahoittaa kenenkään mieltä. Se ei ollut minunkaan tarkoitukseni.

    Ja täähän on nyt vaan yksi aihe, vaikka tässä ei ajatusmaailma ihan kohtaakaan, niin ei sen takia kannata hyvästä blogista mihinkään siirtyä.

    VastaaPoista
  21. Voi hyvin olla, että tulkitsin väärin. Kirjoitin oman kehotukseni etsiä samanhenkistä seuraa muista blogeista nimenomaan bloggaajana, joka ei halua loukata ketään mutta ei myöskään pyydellä omia fiiliksiään anteeksi.

    VastaaPoista
  22. Mua kiinnostaa sen sijaan tämä vauva-aikafobia, joka on mulle uusi ja kiinnostava näkökulma. Siitä puhuminen on ihan rohkeaa. Onko Katja adoptio sulle tai miehellesi mahdoton ajatus? Sillä pääsisi raskaudesta ja vauva-ajasta. Suomi on muuttunut etelssä ainakin globaalimmaksi niin että joka koululuokalla näyttää olevan nykyään kaiken värisiä lapsia.

    Jos tekee toista lasta mieli mutta ei vauvaa niin miksi ei? Tunnen lapsettomia, jotka adoptoi turhien hoitojen jälkeen lopulta ja katuvat enää sitä etteivät adoptoineet aiemmin. Pitkä ja vaikea tie sekin on, mutta voisi olla sun kysymykseen yksi vaihtoehto? vai?

    VastaaPoista
  23. Adoptio on vaan tosi tosi hidas tie. Ja epävarma. Jonot on helposti viisi vuotta. JA sit on jo ne reilu 30v vanhemmat niin vanhoja :) ettei ehkä nappaa alusta aloittaa.

    Mun vinkki on sijaisvanhemmuus. Ihan pieniä sijaislapsia joutuu kanssa ootteleen pidempään, mutta jo 3-4v lapsia olisi odottamassa hyvää kotia. tässä vaihtoehdossa on sekin hyvä puoli, et siitä maksetaan :)

    Mulla itselläni on lyhytaikaisia sijaislapsia omieni lisäki, mutta ei ole poissuljettua ottaa yhtä pitkäaikaistakin. Mä en kanssa enää halua ihan alusta aloittaa...

    VastaaPoista
  24. Adoptiosta olisin kommentoinut saman kuin Tiitu. Mutta Tiitu, olisin kysynyt tuosta sijaisvanhemmuudesta, että eikö sellaisissa perheissä toisen vanhemman pidä olla kotona? Vai saako sijaislastakin varten vanhempainvapaata?

    Jos ei, silloinhan se ei oikein onnistu työssäkäyvälle perheelle.

    Mä olen joskus tuota pohtinut, mutta ehkä luonteeltani en siihen sopisi, ahdistuisin liikaa ajatuksesta, että voin tällaisen lapsen menettää milloin vain.

    VastaaPoista
  25. Johanna,
    jos ottaa sijaislapsen, niin puoli vuotta pitää olla kotona, mutta kuten sanottua, siitä saa palkkaa.(Mä en ole ollut mikään kauhean suuripalkkaisessa työssä, eli kun saan tämän palkan ja EI TARVISE laittaa omaa lasta päivähoitoon, niin mulle jää enemmän rahaa kuin ennen) Ja sitten kun lapsi menee päiväkotiin, niin sosiaalivirasto maksaa päivähoitomaksut.

    VastaaPoista
  26. Mama, kiitos hienosta blogistasi, kiitos siitä, että olet helpottanut valitsemistasi aiheista käytäviä keskusteluja. Nytkin on melkoinen määrä hienoja, viisaita kommentteja rohkeilta ihmisiltä.

    Ja tässä keskustelussa on tärkeää huomata ettei yksikään kommentoija ole omasta päätöksestään jäänyt yhden lapsen perheeksi. Heitäkin tietysti on, vaikka päätöksen takana usein on monia tiedostettuja ja tiedostamattomia syitä.

    Ole rohkea tässäkin asiassa!

    t. kolmatta miettivä

    VastaaPoista
  27. Eksyin tänne vasta nyt ja luin samantien kaikki vanhatkin jutut ja kommentit kakkosen pohdinnasta. Mahtava blogi ja hienoja mietteitä myös kommenttien puolella! Itse tässä iahn pian kakkosen saavana (laskettu aika huomenna) edelleenkin välillä pohtii onko sitä ihan hullu kun kaikki menee sen yhden kanssa nykyään sen verran helposti ja mukavasti... mutta luulen silti, että jälkeenpäin olisi kaduttanut jos ei toista olisi päätetty "tehdä". Ja kun kaveripiirissä on useita, jotka ei edes sitä ensimmäistä saa, niin tuntuu onnekkaalta että tässä iässä homma vielä onnistuikin.

    Silti vähän hirvittää, miten sitä jaksaa ne yövalvomiset ja kaikki, nyt kun se 3v ykkönen on jo kanssa jaloissa ja vaatii oman osansa... toivottavasti jonkun aiemman jättämä kommentti siitä, että isompi sisarus on avuksi, pitää paikkansa - epäilenpä kyllä :)

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...