Kofeiini, ystäväni

Tosta väsymyksestä tuli mieleen kofeiini. Se on sitten mahtava aine! Mä väitän, että ilman kofeiinia ihmiskunnalla olis vielä höyrykoneet keksimättä.

Join ekan kahvikupilliseni vasta kaksvitosena kun olin duunipalaverissa, jossa ei ollut tarjolla teetä. En viitsinyt tehdä asiasta numeroa vaan join sen termoskannusta annostellun myrkyn kakomatta. Hämmästyin itsekin, kuinka paljon ja nopeasti pystyin puhumaan. En muista, saatiinko me se diili vai ei, mutta se on varma, että mä annoin itsestäni aika dynaamisen, tai jopa psykoottisen vaikutelman.

Muistan myös ikuisesti mun ensikohtaamisen hyvänmakuisen kahvin kanssa. Tuote oli Frezza Mocca, jonka ostin hätäpäissäni huoltoasemalta, kun piti pysyä hereillä auton ratissa. Koukku oli heti kitusissa: mulle tuli heti tunnin päästä voimakas tarve saada toinen. Silloin tajusin ekaa kertaa, miltä nikotiiniaddiktista tuntuu. Onneksi peruskahvi maistuu mun mielestä verrattain pahalle, muuten mä joisin sitä koko ajan.

Viimeisen vuoden aikana mun ja kahvin suhde on stabiloitunut. Mä juon sitä ehkä useammin kuin aikaisemmin (väsymys riittää erikoistilanteeksi) ja olen pikkuhiljaa alkanut pitää kahvin mausta. Nykyään maitoa ja sokeria tarvitaankin vähemmän kuin itse kahvia. Seitsemän jälkeen illalla en edelleenkään uskalla juoda - ellen sitten oo rimpsalla ja on pakko yrittää valvoa kymmenen uutisten yli. Onhan se myös vähän tyylikkäämpää hienon ravintolaillallisen jälkeen tilata espresso kuin kokis jäillä.

Mutta on mulla yksi kaverikin, joka vetää päiväpepsimaxit. Kuulostaa kieltämättä hauskalta, vaikka tarina ei kerro, nautitaanko kyseinen neste isoäidin ruusukupeista tassin kanssa.