Mitä mietin tänään

Kaupallinen yhteistyö Suomen Blogimedia ja UNICEF

Se oli lämmin iltapäivä kesällä 2003. Olin palaamassa kotiin juhannusreissulta, jolla olin tavannut Koti-insinöörin. Feissari pysäytti minut ratikkapysäkillä ja kysyi, haluaisinko liittyä UNICEFin kuukausilahjoittajaksi. Olin krapulassa enkä jaksanut käydä asiasta pitempää keskustelua. Jotenkin päädyin kahteen kymppiin kuussa ja pistin nimen paperiin. Miksipäs ei.

Enkä oikeastaan koskaan miettinyt asiaa sen enempää.

En koskaan miettinyt, onko kaksikymppiä paljon vai vähän. Kun oli vakituinen projektipäällikön työpaikka, ei 20 euroa kuussa ollut mikään iso juttu, ei ole yrittäjällekään. Summa lähtee edelleen tililtäni useimmiten niin etten huomaa sitä.

Enkä koskaan miettinyt, miten raha käytetään. On selvää, etten voi lähettää parikymppistä sattumanvaraiseen kylään vaan väliin tarvitaan asiantunteva taho, joka avun kohdentaa. Luotan siihen, että he osaavat sen paremmin kuin minä. Ja on selvää, että tuon tahon työntekijöille täytyy maksaa palkkaa.

En koskaan miettinyt edes sitä, olisiko rahoillani fiksumpaa ostaa maapähkinätahnaa vai lyijykyniä. Nehän menevät eri tarkoituksiin. Ensin on pakko pysyä hengissä, jotta pääsee kouluun. Ja tämä on joka tapauksessa paljon fiksumpaa rahankäyttöä kuin se 10-kerran jumppakortti, joka meni umpeen niin että 9 kertaa oli jäljellä.

Enkä ole koskaan miettinyt niitäkään asioita, joita rahallani ei ratkaista. Joku jää aina ilman. Joku kuolee maapähkinätahnasta huolimatta ja joku kaapataan lapsisotilaaksi, vaikka hän on oppinut lukemaan. Olen hyväksynyt, etten ratkaise kaikkia maailman ongelmia vaikka lahjoittaisin koko palkkani pois.

Mutta tänään havahduin miettimään sitä, mitä raha ratkaisee. Että se ratkaisee, hyvässä ja pahassa.

Muistan nolostuneeni, kun tilastotieteilijä Hans Rosling kerran sanoi, ettei ole olemassa kehitysmaata nimeltä Afrikka. Minulle on niin moneen otteeseen hoettu Afrikan lasten hätää, etten ollut sisäistänyt, että Afrikka on monta maata, monta kansaa, monta yhteiskuntaa ja monta perhettä. Silloin tajusin, ettei Afrikka aiheuta köyhyyttä ja nälänhätää, vaan epävakaat olot.

Rosling sanoi myös, että jokaisen, joka on huolissaan väestöräjähdyksestä, pitäisi katsoa tilastojen tarjoamia faktoja: lapsikuolleisuuden laskiessa väestönkasvu hidastuu. Se kuulostaa omituiselta, mutta niin todella tapahtuu, viipeellä toki. Miten lapsikuolleisuutta sitten vähennetään? Lasten terveydenhoidolla, puhtaalla vedellä, perhesuunnittelulla ja tyttöjen asemaa parantamalla koulutuksen ja työnteon kautta.

Juuri tähän minä kuukausilahjoittajana sijoitan: nimellisesti pieniin tekoihin, jotka löytyvät pitkän tapahtumaketjun alkupäästä. Minun rahoillani pidetään lapsia hengissä, mikä pienentää perheitä, mikä parantaa toimeentuloa. Minun kaksikymppiseni on pisara meressä, siinä missä minun veroeuroni ja ilmastotekonikin ovat. Mutta kun annan sen 16 vuoden ajan, kokonaissummasta tulee tuhansia euroja.

UNICEFille juuri säännöllisellä lahjoituksella on iso merkitys. Mitä ennustettavampia järjestön tulot ovat, sitä nopeammin projektit alkavat.

Tänään ajattelen siis pieniä asioita, joista kasvaa vuosien mittaan isoja. Ja tililtäni katoaa jatkossakin summa, jota en huomaa.

Millainen kesäleiripersoona teillä asuu?

Heräsimme kersojen kanssa eilen siihen tosiasiaan, että kesälomaan on kaksi kuukautta. Snadi on selvittänyt ekaluokan kunnialla ja Skidi oletettavasti siirretään alakoulun viimeiselle luokalle. Sehän tarkoittaa sitä, että on aika keskittyä kesän leirivalintoihin, mikäli me aikuiset haluamme keskittyä kesäkuussa duuneihin.

Ajattelin, että näin muutaman vuoden kokemuksella leirirutiinit olisivat hallinnassa. Olimme hereillä suosituimpien leirien ilmoittautumisten kanssa ja aloitimme keskustelut kesäkuun arkitekemisestä hyvissä ajoin. Mutta siinä toiveita kuunnellessa, tajusin että meillä asuu kaksi aivan erilaista kesäleiripersoonaa!

Skidi ei ole koskaan halunnut millekään leirille. Eikä kerhoon tai harrastukseen. Kaikki tekeminen on pitänyt markkinoida hänelle modernin tanssin keinoin. Toki hän on sitten hiljalleen alkanut tykätä musiikista ja urheilusta mutta nopeasti lämpeneväksi häntä ei voi kuvailla. Skidin suurin toive olikin ei-mitään viikko, jonka hän saa viettää täysin omilla ehdoillaan.

Snadilla sen sijaan on aina käsi pystyssä, kun eteen tulee mahdollisuus harrastaa jotain. Ja nyt kun hänen ei tarvitse enää happamoitua päiväkodissa, kun isosysteri lähtee uimarannalle, hän olisikin halunnut buukata koko kesänsä täyteen leirejä. Hän ilmoitti haluavansa ratsastusleirille, futisleirille, tanssileirille, näytelmäleirille ja jollekin koiriin liittyvälle leirille, sillä hänen mielestään kesällä on hyvä sauma testata kaikenlaista uutta. Ja hankkia koira.

Oli pakko toppuutella, etten aio ruveta myymään huonekaluja kesän 2019 leirimaksujen takia.

Tämän ei tietenkään olisi pitänyt yllättää. Lapset ovat erilaisia, jopa ne samasta vanhemmista periytyvät. On varmasti  lapsi, joka ei suostu lähtemään kuin korisleirille, lapsi, joka haluaa prikulleen samat leirit kuin paras kaveri (eikä ainakaan samalle leirille kuin pikkusisko) ja lapsi, joka haluaa vain nukkua aamulla pitkään. Sumpli siinä sitten kivaa vaihtoehtoa, joka käy kaikille, ja joka ei johda siihen, että puhelin soi kesäkuussa vartin välein.

Leirineuvottelut päättyivät tuloksellisesti ja hyvään konsensukseen. Skidi saakoon viikkonsa, jolloin hän saa vanua kotona ja lukea kirjaston fantasia-hyllyn tyhjäksi. Ja Snadi ilmoitettiin toiselle viikolle taideimprohörhöleirille, jossa hän yrittää saada ilmaisutaidon kiintiönsä täyteen (tuskin).

Yhdestä asiasta molemmat olivat sentään täydellisen yhtä mieltä: parasta on kolmannella viikolla järjestettävä lellipentuleiri mökillä, mikä pitää sisällään leipomista, nikkarointia, soutelua, saunomista, askartelua ja kanankakan levittämistä marjapensaille. Ilman isovanhempia ei mistään tulisi mitään.