Ennen kuin muutun paahtoleiväksi

Kaupallinen yhteistyö Suomen Blogimedia ja Vegyu

Palkkatyössä on muutamia loistavia puolia. Kaipaan yrittäjänä erityisesti kolmea asiaa
- hyvää esimiestä (ai että kun saisi vain keskittyä niihin oikeisiin töihin)
- pikkujouluja (voin toki lähteä yksin glögille, mutta ei se ihan sama ole) ja
- työpaikkaruokailua.

Näistä tuo viimeinen palelee tällä hetkellä kaikkein pahiten. Lounas on perinteisesti ollut minulle se päivän tärkein ruokailu: ateria, jolloin olen aina syönyt a) kasvista b) eniten ja c) salaattia. En ole koskaan tehnyt eväitä duuniin, koska hyviä lounasravintoloita on ollut työpaikkojeni ympäristössä pilvin pimein. Mutta nyt homma on muuttunut.

Kotitoimistolla edut ovat huomattavasti huonommat. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun Koti-insinööri on kotiin tullessaan kysynyt, mitä olen syönyt lounaaksi, enkä ole osannut heti vastata. Useimmiten vastaan, että en mitään tai sitäsuntätä. 

Tämä pahan kierre kumpuaa siitä, etten ole kovin ruokaorientoitunut ihminen, siis sellainen henkeen ja vereen kulinaristi, jonka päivä menee pilalle ylikeitetystä pastasta. Olen viime keväänä elvyttänyt uudestaan ruoanlaittotaitoani, mutta ei se mikään intohimolaji ole.

Syöminen kyllä sujuu, mutta ei samalla tavalla kuin suurimmalla osalla jengistä. Nälkähälytykseni on viritetty huomauttamaan vasta, kun olen ollut kuusi tuntia syömättä ja juomatta, kun joillain ihmisillä tämä suht kiukkuinen hälytys iskee kolmen tunnin välein.

Kolmanneksi pystyn keskittymään kirjoittamiseen niin, etten oikeastaan huomaa maailmaa ympärilläni enkä ajan kulua. Saatan iltapäivällä havahtua vasta siihen, kun koululaiset tulevat kotiin. Tästä aiheutuu se, että päädyn etsimään kaapista paniikkiratkaisuja. Ne harvemmin ovat ruokaympyrää nähneetkään. En yhtään ihmettele, että keripukki tekee paluuta nykyihmisen terveysongelmiin.

Kahden kotitoimistoihmisen kohtaaminen: keitä siinä riisit, minä tuon kastikkeen! 

Voisin tietenkin laittaa puhelimeen lounasherätyksen ja lähteä syömään lähistön lounasravintoloihin, mutta ilman lounareita se on suht kallista. Näin yksinyrittäjänä syön siis kotona sitä mitä kaapista löydän. Mutta jos ihminen on sitä mitä syö, muutun pikakahviksi ja paahtoleiväksi ihan näillä hetkillä!

Koska en voi tässä suhteessa muuttaa itseäni, olen yrittänyt löytää terveellisempiä paniikkiratkaisuja ja hamstrata viikon lounaat etukäteen jääkaappiin.

Kun tutustuin Atrian uuteen Vegyu-tuotesarjaan, tiesin heti, että meistä tulee kaverit. Karjalanpiirakan ja pinaattikeiton seuraksi muuttivat pysyvästi Vegyun kasviskastikkeet, kasvisbolognese, marokkolainen tagine ja intialainen kasviscurry (gluteenittomia ja vegaanisia). Kastikkeiden seuraksi voi keittää ihan mitä haluaa, couscousia, riisiä, pastaa tai mitä ikinä. Kastikkeissa on reilusti kasviksia ja jopa mausteita (sitäkin voi tuunata haluamaansa suuntaan) ja se on paljon esteettisempi kuin se bravuurini eli pannuasia, johon roiskitaan kaikkea mitä jääkaapista sattuu löytymään.

Lisäksi yhdestä vähän reilu kolmen euron purkista riittää kahteen lounaaseen, jolloin työpäivän kulurakennekin pysyy maltillisena. Yrittäjä ja suolistomikrobit arvostavat, kiitos!

Antti Holma, haluan selittää!

Tuli paha mieli tästä Antti Holman päivityksestä, jossa pohdittiin hyviä käytöstapoja. Numero kahdeksan kostealla kädellä kättelystä osui sieluuni kuin sote Sipilään. En oikeasti ole sellainen ihminen, joka mielellään koskettaisi peräaukolla kenenkään otsaa, mutta eilen kävi juuri niin.

Aloitin juuri uudessa projektissa, ja kokoustimme käytännössä koko päivän. Juoksin sessioiden välillä pikaisesti vessaan ja pesin kädet, mutta koska aikaa oli vain pari minuuttia jouduin hosumaan, en ehtinyt edes odottaa lämmintä vettä. Luonnollisesti sillä välin palaveriin oli ilmestynyt uusi tyyppi. Näin jo etukäteen, että olen ansassa: kättely on välttämätön. Yritin hätäisesti pyyhkiä oikeaa kättä vielä housuihin. Posket kuumottaen ojensin kylmännihkeän käteni. En voinut katsoa silmiin.

Eikä tämä ollut ensimmäinen kerta. Haluan selittää!

Ensinnäkin wc:ssä tulee käydä nopeasti, käytännössä noin minuutissa, muuten kaikki luulevat että sinulla oli kakkahätä ja se ajatus pilaa mukavan ilmapiirin. Kiire altistaa hutiloinnille.

Toiseksi vessoista on USEIN käsipaperi loppu, jolloin on pakko pyyhkiä kädet sormiin hajoavaan vessapaperiin tai paitaan. Silloin ei ehkä tule oltua niin huolellinen kuin pitäisi. Tarjolla oleva käsipyyhe voi myös olla huonoa, sellaista kummallista kuituliinaa, joka ei kuivaa kunnolla, siirtää vain kosteutta hieman eri paikkaan. Tai jos käsipyyhe on kangasta, se on sellaisessa sairaan kireässä rullapakassa, josta sitä saa otsasuoni tykyttäen raastaa esiin. Kun puhdasta pyyhettä saa näkyviin 10 senttiä, kangas kelautuu jo kolinalla takaisin rullaan ja joudut pyyhkimään kätesi pinkeään kangasseinään. Siinä jää väkisinkin sormien välit kosteiksi.

Pahimmassa tapauksessa vessassa on kuitenkin teknologinen riemuvoitto, helvetinkone, joka puhaltaa pöpöt kaikkien toiletissa olijoiden naamalle mutta kuivattaa vain sarveiskalvot. Bonuksena kuulostaa siltä kuin jumbojet laskeutuisi suoraan korvaasi. Silloin vessasta pitää vain paeta kuivaten kädet vastaantuleviin ihmisiin.

Anteeksi, en minä tahallani. Mutta kannan kyllä tästä lähtien mukanani pientä jumppapyyhettä, jolloin voin varmistaa, että käteni on aina mukavan kuiva ja lämmin. Se olkoon konsulttimaailmassa kilpailuetuni.