Ihan puhki, hyvällä tavalla

Jösses, mikä joulukuu. Kun tänä aamuna katsoin peilikuvaani vakiojumpassa, jonne en ole ehtinyt pariin viikkoon, tajusin, että olen vissiin vähän puhki.

Ja hyvästä syystä: kun kirja saapui marraskuun lopussa, alkoi varsinainen hullunmylly. Tilausmäärät yllättivät minut täysin. Ajattelin, että hiljalleen myyn kirjaa ensi vuoden aikana, mutta tilauksia rysähtikin sisään niin, että painoksesta on mennyt ennen joulua melkein puolet.

Tämä tietysti aiheutti pienen vapaa-ajan kriisin. Olen siis selvittänyt eränäisiä postimaksuja (tähän meni valehtelematta kolme päivää), hankkinut postituspusseja, roudannut postiin 70 kirjaa, päättänyt siirtää myynnin oikeaan verkkokauppaan, raahannut metrossa kirjoja ympäri Helsinkiä, päivystänyt start-up -messuilla, kirjoittanut kahta blogia, järkännyt itsenäisyysjuhlat ja kirjanjulkkarit sen lisäksi että olen käynyt päivätöissä.

Nyt vähän päässä humisee, naama kukkii ja silmäpussit kyselevät, joko on pian joulu.

Minulla harvoin on takki näin tyhjä, mutta ihme kyllä, en ole mitenkään erityisen stressaantunut. Olen hyvällä tavalla puhki, varmaankin vähän kuin maratonin jälkeen. Olen tykännyt tästä härdellistä! Huonolla tavalla puhki olen silloin kun en saa mitään aikaan, nyt sentään on tullut aika paljon tehtyä kaikenlaista, vaikka 60% siitä onkin sähläystä. Stressaantumista aiheuttavat vain vastenmieliset työt ei niinkään koheltaminen.

En tiedä onko tämä valuvika vai opittu tapa, mutta en kuormitu kovin helposti vaikka joskus olisi syytäkin. Koska olen (aina ollut) huono suunnittelemaan ja ennakoimaan mitään, olen kehittynyt semihyväksi improvisoijaksi. Jos ratkaisut karistaa hihasta kriisi kerrallaan, välttyy murehtimasta etukäteen yhtään. Joku sitten stressaantuu siitä, että ei ole suunnitelmia.

Tai sitten olen vain oppinut priorisoimaan, karsimaan ja suhteuttamaan. Galaxit eivät loppujen lopuksi räjähdä kovin helposti ja moni deadline on korkeintaan minorinjuryline. Hoen aina kersoille että kaikki järjestyy, joten ehkä siihen kannattaa uskoa itsekin. Suorituksen optimointia voi sitten yrittää seuraavalla kerralla. Jos ehtii.

Sitäpaitsi Valeäidin kanssa juuri eilen puhuimme, että perhe-elämä on opettanut viittaamaan kiireelle kintaalla. Hoppu ja hätä menee ohi kun vähän odottaa. Sitten ei ole enää kiire. Problem solved.

Ketäpä ei väsyttäisi koko ajan

Palelee pelkkä kuvan katsominen.

Muistatteko, kun taannoin pohdiskelin tätä kilpirauhasen oirelistaa? Ihmettelin, että onpa kummaa, kun tässä on lista, josta voin ympyröidä melkein kaikki oireet. No, sain keväällä kutsun työhöntulotarkastukseen, jonka yhteydessä otetaan muutenkin verikoe. Muistin sivulauseessa pyytää, josko siinä samalla voisi katsoa kilpirauhasarvot, etenkin kun on syytä epäillä että suvussa löytyy jotain kilpirauhasongelmaa, vaikka en muista mitä.

Tänään sitten terveydenhoitaja vahvisti, että arvot olivat sieltä normaaliasteikon reunalta. Ei mitään radikaalia, mutta ihan selvästi rajamailla.

Oliko oireita ollut? No oli.

Nukun villasukat jalassa enkä käytä t-paitaa mikäli lämpömittarissa on alle 30 astetta.
Pythonin aineenvaihdunta.
Pölisevä iho ja kantapäät, jotka hajottaa kaikki alle 60 denierin sukkikset.
Hiusten tuuheus on ollut toisen raskauden jälkeen yksivuotiaan tasolla.

Mutta kelläpä tässä maassa ei olisi kuiva iho, lohkeilevat kynnet ja jatkuvasti kylmä? Kelläpä perheellisellä ei puhe joskus jumittaisi tai olisi muistihäiriöitä ja väsymystä? Kelläpä keski-ikäisellä ei olisi hiustenlähtöä ja painonnousua?

Miten pitkään oireita oli ollut? En muista.

Mikä on sairaus ja mikä vain ominaisuus? Mikä on se taso, jonka kanssa voi elää? En tunne itseäni sairaaksi. Olen ehkä ollut tällainen aina.

En ole erityisen hyvä seurailemaan tuntemuksiani ja lääkäriin menen vain pää kainalossa. Olen vihannut talvea aina, mutta kahvin juonti vakioitui vasta kun palasin duuniin toisen raskauden jälkeen, koska väsytti kokoa ajan. Hiukset lyhensin nykyiseen mittaan kolme vuotta sitten kun ponnari oli ohentunut säälittäväksi ruikuksi.

Otettiin kuitenkin uusi aika, jossa pohditaan lääkärin kanssa, mitä tehdään vai tarvitseeko tehdä mitään. Nimittäin täsmälleen samat oireet voivat liittyä myös raudan tai D-vitamiinin puutteeseen. Onneksi tsekattiin samalla se D-vitamiinitasokin: se oli selvästi alle viitearvon vaikka syön 50 mikrogramman annosta aina kun muistan.

Voi olla, että olen vain superhuono huomaamaan mitään muutoksia itsessäni, varsinkin jos ne ovat aika hienovaraisia, toisin kuin esim kipu, eikä kovin helposti monitoroitavissa, kuten esim. kuukautiset. Mutta ehkä sitä voisi jonkunlaisen vuotuisen miltä nyt tuntuu -kirjeen itselleen kirjoittaa ja kysyä vähän siltä kumppaniltakin, että onko hän huomannut jotain erityistä tai poikkeavaa siinä määrin, että se olisi mainitsemisen arvoista.

Ja kyllä siellä verikokeessa tosiaan kannattaa käydä, vaikka ei millään jaksaisi.