Lapsiperheen trendit 2017

Vuodenvaihteessa on suosittua tehdä erilaisia trendilistoja: mikä on nousussa ja mikä laskussa. Lapsiperheessä trendien ennustaminen on hieman haastavaa, koska erilaisia villityksiä pulpahtelee vuoden mittaan myös pyytämättä ja yllätyksenä, mutta esitin nyt kuitenkin parhaan arvaukseni sekä ensi vuoden ikivihreistä suosikeista että kuumimmista nousijoista. Kas tässä, olkaa hyvät!

1. Univaje

Tämän raskausaikana alkavan, lähes kaikkia lapsiperheitä koskettavan megatrendin intensiteetti vaihtelee, mutta ei koskaan kokonaan poistu. Syyt vain vaihtuvat. Vuonna 2017 heräilyn syitä ovat varmasti mm. aina aamuyöllä alkava vatsatauti, sängystä putoaminen ja erilaiset kysymykset, joihin tulee saada heti vastaus ("Mistä merenneidot pissivät?"). Ja tietenkin liian pitkään valvominen, koska oma aika.

2. Viisastelu

Koska nuorempi kokee jo nyt osaavansa kaiken paitsi ninjaliikkeistä sivupotkun, vuonna 2017 kersoihin mahtuu oletettavasti kaikki maailman tieto. Auta armias, jos unohdat Let it gon tokan säkeistön tai minä päivänä ja mihin aikaan Pokémon-ohjelma tulee. Tai jos käytät väärää emojia WhatsAppissa. Oletettavasti myös vanhempien kanssa liikkumiseen liittyvä Et sitten... -alkuinen neuvominen räjähtää käsiin. 

3. Möykkä

Möykkä on lapsiperhetrendien kestosuosikki, joka vain muuttaa hieman muotoaan vuodesta toiseen. Möykän suosituimmat muodot tänä vuonna perheessämme lienevät kylpykiljuminen, armoton päällepuhuminen ja luuppaava laulaminen.

4. Sokeri

Syömisistä kävyt, hiekka ja multa ovat täysin pois muodista. Parasta juuri nyt ovat sokeripitoiset leipomistuotteet. Pistän pääni pantiksi, että myös ensi vuonna löytyy joku uusi glukoosifruktoosisiirapilla höystetty suosikki, veikkaan toffeeta, koska se on tänä vuonna alkaneen oikomishoidon aikana ollut kieltolistalla. Salmiakkihimoa saanemme odotella vielä hetken.

5. Paljonpuhuvat ilmeet

Monena vuonna trendannut sana ei on yllättäen laskussa. Sana on korvautunut erilaisilla ilmeillä (kulmakarvojen kohottelu, silmien pyöritys, irvistely) ja äänteillä (Kiinaan asti kuuluvat huokaukset ja yleistä ei-toivottuutta ilmaiseva kurkkuäninä).

6. Kylmäpussit

Kohtuullisen loukkaantumisaltis Snadi vaatii pyöräillä itse ja lisäksi hän haluaisi aloittaa yleisurheilun. Oletettavasti kylmäpakkaukset, liimasiteet ja perhoslaastarit käyvät kaupaksi lähiapteekistamme.

7. Lukutaito

Alkaa pahasti vaikuttaa siltä että perheessämme on neljä lukutaitoista ihmistä ensi vuonna. Oletan, että samalla alkaa myös sota lööppejä vastaan: "Äiti, mitä tarkoittaa kirvesmurhaaja?"

8. Uudet kymmenluvut.

Ensi vuonna vahvassa nousussa ovat tasakymmenluvut. Heinäkuussa tauluun tulee kymmenen vuotta äitiyttä ja lisäksi veikkaan, että rikottaviksi on tehty myös senttimäärät 120 ja 140, samoin ainakin 20 kg.

9. Koira

Oletan, että koiran nimestä, nukkumapaikasta, tarvikkeista ja ulkoilutusvuoroista voidaan erinomaisesti käydä keskustelua myös ensi vuonna ilman, että mitään lopullista hankintapäätöstä on edes tehty.

10. Lasten kasvaminen

Kasvaminen on trendeistä toivotuin ja sitä tapahtuu satavarmasti myös ensi vuonna. Koska onhan se nyt aivan sairaan siistä, että vuonna 2017 ei enää tarvitse pyyhkiä kenenkään pebaa! Jes!

Hauskaa ensi vuotta kaikille!

Pehmeitä paketteja ja muita ilonaiheita

Olipa kiva joulu! Vaikka lunta oli nähtävillä vain pakastimessa, tunnelma löytyi kuusen tuoksun myötä.

Lahjatkin osuivat nappiin. Kun katselin kersojen paketti-intoa, tajusin, että yksi asia on toisin kuin minun lapsuudessani. Nämä tykkäävät pehmeistä paketeista.

Molemmilla kersoilla on omat pakkomielteensä vaatteiden suhteen (mikä saattaa myös johtua siitä, että en oikein ehdi keskittyä vaatehuoltoon).

Kun Skidi etsiskeli joulun alla punaista vaatetta tonttukuoron esitykseen, hän löysi päälleen vaatekaapin sedimenteistä mekon, joka oli muuttunut lähinnä paidaksi. Hänen näkemyksensä oli, että sehän on ihan hyvä vielä.

En ole itsekään mikään tyyli-ikoni, mutta mikäli mahdollista, Skidi on täysin epäkiinnostunut vaatteista. Hän ei koskaan katso tarvitsevansa uusia vaatteita. Jos saan raahattua (muffinssilla lahjoen) hänet vaatekaupoille, tyyppi hän lähinnä haaveilee itsekseen ja kun yritän tivata mielipidettä vaihtoehdoista vastaus on, että kaikki käy.

Eikä tietenkään käy.

Snadi on nyt asunut Papun viitassa kolme päivää.

Hän käyttää muutamaa mukavuusvaatetta koko ajan. Etukäteen ei voi tietää, mistä tulee lempivaate ja mikä jää täysin käyttämättä. (Tällä hetkellä suosiossa ovat poolopaidat, joita hän ei elämänsä ensimmäisen 8 vuoden aikana ole suostunut käyttämään.)

Pikkusisko on sitten eri maata. Hän ra-kas-taa pukeutumista eikä "hillitty" kuulu sanavarastoon. Hän vaihtaisi asua kolme kertaa päivässä jos se suinkin sallittaisiin. Kuopuksena ei juurikaan ole uusia vaatteita, koska perintökaaressa tulevat niin lelut kuin kuteetkin - ja yleensä juuri sitä hieman paikattua unisex-kamaa. Hän ilahtuukin suunnattomasti, kun saa leggarit, jotka eivät ole polvesta paikattu tai mekon, josta ei ole lappuja leikattu pois.

Niinpä molemmat ilahtuvat aidosti, kun panostan jouluna pehmeisiin paketteihin. Skidille voi antaa ihan mitä tahansa käyttövaatetta pikkareista paitoihin, kunhan materiaali on pumpulia, ja Snadi taas diggailee erityisesti mekkoja ja sukkiksia. Ja minä saan olla luontaisen käytännöllinen oma itseni! Pelkkää voittoa.

Itse ilahduin kun sain lahjaksi palan ikimetsää. Sitä minulla ei vielä ollutkaan. Muita ilonaiheita olivat ihka ensimmäinen joululaatikkoni (punajuurilaatikko) ja mainiosti onnistunut kirsikkalikööri (se minttu oli superhyvä lisä). Hyvä joulu siis, onneksi tätä on vielä monta päivää jäljellä!

Mitäs pukki teille toi?

Myöhäinen lintu jouluostoksilla

Jouluostokset jäivät streptokokki-yllätysvieraan takia viime tippaan, joten lueskelin vasta tänään kersojen lahjatoiveita.

Skidi toivoi kirjoja kuten Guinnessin ennätyskirjan (!), vaatteita ja maalaustarvikkeita, Snadi palapelejä ja "Pokémon-jotain". Eli -kaikkea. Mitä tahansa. Hän on aivan rakastunut taistelevien taskuhirviöiden konseptiin, vaikka ei pelaakaan.

Kyllästyin lahjanihkeilyyn jo viime jouluna. Tajusin olevani juuri se krääsänvihaajamutsi, joka toteuttaa toivelistalta vain käytännölliset ja järkevät lahjat eli käytännössä annan kirjoittaa lahjatoiveita, mutta pistän pakettiin käpylehmiä. Kersat ovat jo tottuneet tekemään lyhyen listan, jossa on vain se mitä oikeasti halutaan, eikä jokaikistä mielitekoa, mitä planeetalta löytyy.

Tänä jouluna minun piti siis ottaa Pokémon-toive tosissani, mutta toisin kävi. Olin aivan liian myöhään liikenteessä. Kaikki - toistan kaikki - Pokémon-jotain -asiat olivat tietenkin loppuneet. Kun sitten mietin pääni puhki, miten tämän eioon nyt iloksi muutan, muistin Inan Pokémon-kirjavinkin. Selkeässä esittelykirjassa on kaikki mitä otuksista pitää tietää! Mikä parasta pääsen kirjan ansiosta ehkä itsekin kärryille, mistä taskuhirviöissä on kyse. Joululahjani on siis oikeastaan kirja plus mutsi, jonka kanssa voi käydä järkeviä keskusteluja Pokémoneista!

Nyt lähden survomaan kamat perkeleen paketteihin, koska myös kaikki lahjapussit olivat menneet. Mutta note to self, että varhaisen linnun ideologialla on paikkansa, ja se on jouluna.

Snadi ripusti kaikki pukit ylösalaisin, "koska niin on hauskempaa". O_o

Törkeän hyvää kuusijuhlaa teille kaikille! Sammuttakaa mobiililaitteet, laskekaa istuimen selkänoja taka-asentoon, ja antakaa joulun viedä. Tähän sydän.

Kiitos koko kasvatustiimille

Skidin koulussa jaettiin lukuvuoden lopuksi tunnustuksia. Jokaisen luokan oppilaat saivat keskuudestaan valita tyypin, joka  "uskaltaa puolustaa kiusattuja ja näin edesauttaa rauhallisen ja turvallisen oppimisympäristön saavuttamisessa."

Skidi voitti. Opettaja pisti vielä kiitokset kotiin hyvästä kasvatustyöstä.

Ystävä totesi, että tuon parempaa palkintoa ei vanhempana voi saada. Ei varmaan voikaan. Minulle on aivan sama, oppiiko lapsi ikinä derivoimaan (tai sitä oikeaa luistelupotkua...), mutta menestyksestä sosiaalisissa taidoissa olen aidosti ylpeä. Tässä maailmassa, jossa paskanpuhuminen, misogynia ja heikompien lyttääminen ovat keinoja päästä valtaan, tarvitaan niitä, jotka pystyvät empatiaan.

Mutta vanhempien piikkiin ei kaikki kiitos mene. Yhtä lailla kehut hyvästä kasvatustyöstä kuuluvat kaikille tärkeille aikuisille, jotka lapsiamme ovat kasvattaneet. He ovat olleet jo pienestä hoidossa Mummilla ja Vaarilla, serkkutytöillä, kummeilla, perhepäivähoidossa, päiväkodissa ja eskarissa -- ihanien ihmisten ympäröimänä.

Itse asiassa molempien kersojen elämään kuuluu melkoinen liuta tärkeitä aikuisia. Se näkyy mm. päiväkodin hoitosopimuksessa. Siinä on kohta, jossa määritellään, ketkä kaikki saavat tulla hakemaan lapsen hoidosta. Rivejä on kolme. Meidän tapauksessamme se riittää hikisesti puoliväliin.

Lisäksi kiitos kuuluu geeniperimälle. Työ ei ole ollut vaikeaa. Skidi on syntymäherkkä: rauhallinen, huomaavainen, oikeudentajuinen ja empaattinen - hän inhoaa konflikteja eikä koskaan lyö takaisin. Kasvatusmielessä olen lähinnä yrittänyt kannustaa Skidiä suuttumaan edes silloin kun siihen on aihetta. Itse olen oppinut häneltä lempeyttä.

Skidi itse oli voitosta hämillään. Hän piti voittoa (ja koko äänestystä) epäreiluna. Luokalla olisi kuulemma ollut monen monta tyyppiä, jotka olisivat ansainneet saman palkinnon. Kun kysyin, mistä hän arvelee hyvän ilmapiirin johtuvan, hän ei osannut analysoida. "Luokalla on vain tosi kivoja tyyppejä."

Se kyllä pitää paikkansa. Meillä iltapäivämajaansa pitävät luokkakaverit ovat olleet järjestään mukavia ja sanavalmiita. Silloinkin kun olen itse kaatunut kuolemanväsyneenä eteisen kynnykselle, nämä ovat tulleet tervehtimään ja kyselleet kuulumisia.

Mitä vanhemmaksi lapsi elää, sitä enemmän ympäristö alkaa kasvattaa, myös se ryhmä. Olisiko niin, että seura tekee kaltaisekseen myös hyvässä? Vaihto musiikkiluokalle oli oikea siirto, vaikka koulua käydään vielä vuoden päivät 11 kilsan päässä. Koulunkäynti maistuu, kavereita piisaa. Skidi on nyt selvästi oikeassa paikassa.

Tällä disclaimerilla totean saaneeni ihan parhaan joululahjan. Ripotellaan sitten sitä tuhkaa päälle kun on sen aika.

Näkemykseni lahjapaketoinnista (sisältää karkeaa kieltä)

Joulusiivoaminen on ihan hauskaa, pipareiden leipominen onnistuu koska valmistaikina ja lahjaostokset on hyvin suunniteltuna puoliksi tehty. Mutta sitten on tämä paketointi.

Minulla ei ole kuvia paketeistani sattuneesta syystä, joten tämä saa kelvata.

Paketoiminen on jouluhommista kusisin, väitän. Jos ei olisi, maailma olisi täynnä paketoinnista innostuneita valkoisia miehiä. Sen sijaan lähipiirissäni on muovikasseja ja jesaria käyttäviä miehiä useampi.

Joulu on paskan paketoijan painajainen. Pakkaustarvikelaatikkomme on täynnä erilaisia kiertolahjakasseja ja nauhoja, joita haukkana säästän synttäreiltä, mutta joulupaketointia ei oikein voi paeta. Sisäinen (ja ilmeisen estoinen) jouluihmiseni paheksuu, jos yritän työntää appiukon kirjaa pinkkiin Hello Kitty -kassiin.

Vietän siis joka vuosi yhden illan elämästäni rapsuttamalla teipistä leikkauskohtaa, kihartaen narua väärältä puolelta ja väärinarvioiden lahjapaperin kulutusta kaikkien mahdollisten ja mahdottomien pakkausmuotojen päälle.

Mikä hirveintä, paketteja pitäisi vielä koristella. Tiedätte. Kakkupaperit, ruusukkeet, kanelitangot. Niin ja voitteko kuvitella -- koristehavuja. HAVUJA? Miten estetään se skenaario, jossa lahjakassin pohjalla on paketeista irronneita neulasensa pudottaneita risuja? Jollekin tuhmalle lapselle sitten ne. Tirsk.

Paketointivaiva palkitaan samaan tapaan kuin vastatuuleen pissiminen.

Lopputulos on poikkeuksetta semihirveän näköinen tilataideteos. Lahjapaperi on revennyt kulmasta tai loppunut kesken, päätyjen taittelussa on todella monta tapaa epäonnistua ja nyhrätyissä teipinpätkissä on mustia sormenjälkiä ja toinen pää yleensä aika rispaantuneen näköinen. Ja kuka saa sen lahjanarun solmun ikinä kiristettyä?!

Mikä hienointa, tällä vaivannäöllä ei takuulla ole mitään merkitystä noin 99%:lle lahjansaajista. Yli kymmenvuotiaat viisveisaavat ja alle kymmenvuotiaat riipivät aikaansaannokseni paskaksi sekunnissa - paitsi ne, jotka alkavat kiljua, jos naru ei irtoa ilman saksia. Useimmiten naru on kuitenkin pakettikortin kanssa siellä lahjasäkin pohjalla. Mutta eipä sen niin väliä, käärön ulkomuoto paljastaa kyllä antajan.

Entä anteeksi jo etukäteen. Käytän niitä samoja viinipullolaatikoita, muropaketteja ja lahjakasseja kuin viime vuonnakin, mutta teen parhaani, että saan jotenkin teipattua piiloon edellisen vastaanottajan.

Kuten ystäväni sanoisi: it's the thought that stinks.

Pistä pukinkonttiin todellinen yllätyslahja

Kävin tirauttamassa pari kyyneltä Tukholmassa. Nuoruusvuosieni merkittävin bändi lopetti, joten varasimme liput vihonviimeiselle keikalle, kuten 38000 muutakin ihmistä.

Paluumatkalla mietin suhdettani taiteeseen yleensä. Lopputulema on aina sama: Minun pitäisi altistaa itseäni säännöllisesti muullekin kuin uutisille. Tapasin tämänkin bändin aivan sattumalta.

En harrasta musiikkia (ellei satunnaista karaokea lasketa). En käytä Spotifyta enkä juurikaan käy festareilla tai keikoilla. Innostun hirveän harvoista artisteista enkä raivofanita edes niitä, joiden musiikista pidän. En nähnyt nuorempana mitään syytä lähteä sifonkihuivi ranteessa kirkumaan sen enempää Dingon kuin minkään muunkaan bändin perään.

Tutustuinkin bändiin ihan vahingossa, kun uhmasin vihaani telttamajoitusta kohtaan ja lähdin Ruisrockiin 1996, koska kaveritkin lähtivät.

Kuuntelin keikan ja kiinnostuin. Olen hitaastilämpeävä. Ei se ollut rakkautta ensisilmäyksellä, mutta nimi jäi mieleen. Tunneside bändin musiikkiin syntyi pitkän ajan kuluessa. Näitä oman elämän mukanakulkijoita, bändejä, joiden biisit ovat soineet kaikissa merkityksellisissä tapahtumissa, ja joiden takia jaksan vaivautua Tukholmaan joulukuussa massaitkemään, ei ole kovin monta. 

Jos siis vielä mietitte, mitä sinne pukinkonttiin laitatte, niin harkitkaa yllätyslahjaa: performanssit, elämykset, kokemukset, tiede. Myös ja jopa erityisesti lapsille. Lapset ovat erittäin vastaanottavaisia ja avoimia kulttuurikokemuksille, jopa niille, joista ei itsekään tiedä, mitä tästä tulee. Saattaa se keski-ikäinenkin samalla liikuttua.

Tarjonnasta ei nimittäin enää jää kiinni. Minun nähdäkseni lasten kulttuuritarjonnassa on tapahtunut ketsuppipulloilmiö.

Musiikkitalossa järjestetään säännöllisesti lastenkonsertteja, Oopperatalossa on aina koko perheen näytöksiä ja teattereilla on järjestään lapsille suunnattuja esityksiä (ja lastenteattereissa viihtyvät ne pienimmätkin). On Talvisirkusta, taidenäyttelyiden työpajoja, Heurekaa ja Luonnontieteellistä museota, joka on lapsen näkökulmasta aina vähän erilainen.

Näissä yllätyslahjoissa on parasta se, että ikinä ei voi ikinä tietää, millaisen vaikutuksen ne tekevät tai muistijäljen jättävät. (Ja että paketoiminen on helppoa.) Vahingossa voi osua kohdalle elämänmittainen ystävyys, joka tarjoaa sekä inspiraatiota että lohdutusta. Mitä nyt sattuu tarvitsemaan.

Nyt ei kyllä joulurauhoituta enää yhtään

Meillä asuu nykyään jouluihmisiä.

Kysyin lapsilta, minkä seuraavista he jättäisivät pois, jos olisi pakko: joulun, synttärit vai lomareissut. Snadi ilmoitti heti jättävänsä pois joulun, mutta Skidi vastasi harkinnan jälkeen synttärit. Hän ei ole valmis luopumaan joulusta mistään hinnasta.

Skidille joulu edustaa vuoden kohokohtaa, vaikka joulupukki paljastettiin näytelmäksi jo viime vuonna. Hän on tunnelmaihminen: haluaa koristella, sytyttää kynttilöitä ja nauttii musaluokkalaisena joululaulukeikoista. Joulun odotus on koko homman pointti.

Toki Snadikin on jo pari viikkoa tiedustellut, tuleeko meille kuusta OLLENKAAN (koska sitä ei hankittu heti joulukuun alussa) ja tietääkö joulupukki VARMASTI aattoillan osoitteemme.  Lisäksi kertaalleen tyyppi on hiipinyt jättämään ulko-oven auki tontuille (tänä vuonna hän ei ole tunkenut kalenteriin vastalahjaksi sukkia). Että varsinaisesta välinpitänmättömyydestä ei voi puhua, mutta hänen innostuksensa on vielä lahjakeskeistä.

Huomasin jo viime vuonna, että jouluhöpsähdys on tarttuvaa. En ole koskaan ollut suuri jouluihminen (ja Koti-insinööri vielä vähemmän), mutta alan päästä nyt keski-ikäisenä vauhtiin. Vaikea sanoa miksi, mutta ehkä se johtuu tuosta Skidin sparrauksesta.

En muista, olinko itse pienenä ihan yhtä täpinöissäni joulusta. Minulle jouluun liittyi lapsena muita ilon aiheita: kävimme yleensä sukuloimassa ja tapasin serkkuani, mikä oli mahtavaa vaihtelua metsän keskellä elämiseen.

Koti-insinöörin suvun perinteinen jälkkäri o superyksinkertainenn luumuhillo-kermavaahtojutska. Tykkään.

Ehkä joulusta nauttiminen tapahtuu niiden omien rituaalien muodostumisen kautta. En oikeastaan yritä toistaa äitini jalanjäljissä lapsuuteni joulua (muuten kuin niiden vetisten herneiden osalta) vaan rakennan ihan omaa perinnettä.

Minulla ei ole suvun lanttulaatikkoreseptiä, perinteisiä jouluastioita, perintökoristeita eikä jouluverhoja, mutta käsikirjoitus alkaa jo olla: täytettävä joulukalenteri on toteutettu jo monena vuonna (ja siihen kuuluu olennaisena osana se että tonttu vähän sekoilee), toispuoleinen, meidän olkkariin sopiva kuusi pitää hakea koko perheen kanssa, aattoon kuuluu riisipuurolounas vähintään kymmenellä mantelilla ja Mummilaan lähdetään jo päivällä joulusaunaan. Ja Tapaninpäivänä onkin kalenterissa veljestapaaminen.

Toistaiseksi käymme aattona Mummilassa, mutta jossain vaiheessa tulee se hetki, kun minä olen jouluvastaava. Olisikohan siinä se viimeinen aikuisuuden virstanpylväs. Alan kyllä olla valmis.

Ei enää yhtä ainutta elämänmuutosta tai alan kirkua

Kävin vaa'alla, koska farkut antoivat ymmärtää, että jonkinlainen status check voisi olla paikallaan. Juu. Vittusaatanan talviklassikkolukemathan ne siellä.

Hihat kärysivät ihan totaalisesti. Päätin syyttää lukemista sekä vuodenaikaa (pyöräily muuttui epäsäännölliseksi ja väsyttää koko ajan) että perimääni. Itseäni en ajatellut syyttää enää yhtään.

On nimittäin alkanut hieman nyppiä tämä pysyvän elämänmuutoksen hokeminen. Hemmetti, olen tehnyt kolmessa vuodessa joku sata elämänmuutosta! Mutta kun se ei riitä. Mikään ei riitä!

Käyn lounaalla ruokalassa, jossa ruoka annostellaan valmiiksi lautaselle ja jälkiruokavaihtoehtona on banaani tai kahvi.
Syön soijajogurtin välipalaksi (vaikka ei tee mieli) ettei vaan tulisi otettua liian isoa annosta kotona.
En koskaan arkena santsaa.
Juon ruokajuomaksi vettä, enkä ikinä maitoa tai limuja.
Kotona ei saa olla karkkia (suklaasta en onneksi tykkää).
Illalla ei mussuteta enää mitään.

Että mitä ihmettä voisin vielä tehdä? Mistä pitäisi vielä luopua? Kaurapuuron voisilmästä ja tuoremehusta? Niistä kaikista kolmesta lasillisesta punaviiniä viikossa? No-fucking-way.

En ole oppinut yhteyttämään, joten pakko on jotain syödä ja joskus on kiva nautiskellakin. En aio enkä halua ruveta elämään sellerismoothieilla kuin joku joogaguru.

Toki ihan kaiken herkuttelun voisi jättää. Syön joulukuussa kerran viikossan joulutortun, mutta huomautan, että ne huhuilevat minulle vitriinistä ihan joka päivä. Suurimmaksi osaksi pystyn vastustamaan niitä, mutta joskus tulee päiviä, kun en halua vastustaa.

Olen normaali ihminen, jolle jo se, että ei liho, on onnistuminen. Ja mitä selkärankaan tulee, makealle persolle ihmiselle oli valtava saavutus olla vuoden ajan karkkilakossa. Ei, kieltäydyn uskomasta, että olen jotenkin henkisesti vajavainen. En ole.

Laihduttamisessa (ja saavutetun painon pitämisessä) onnistuu ylipäätään vain hyvin pieni osa ihmisistä. Kuulun siihen epäonnistuvaan enemmistöön. Näillä mennään.

Että kiitti mulle riitti, elämänmuutokset olivat nyt tässä. Olkoon vaan paheksuttavaa jojolaihduttamista, mutta vedän muutaman viikon viiskakkosta ja sitten annan painon taas pikkuhiljaa hilautua ylöspäin. Jossain vaiheessa maailmaan tulee taas värit, valot ja lämpö, joten voin mennä taas ulos, ehkä jopa lenkille. Taidanpa siis jäädä odottelemaan tätä muutaman kuukauden päässä luuraavaa elämänmuutosta glögilasi kädessä. Tiptap vaan.

Kaikki yhden puolesta eli ajatuksia päiväkotiryhmän merkityksestä

Ystävä sai masentavaa palautetta päiväkodista. Lapsi oli keskittynyt syksyn aikana lähinnä häröilyyn. Kattodiagnoosiksi löydettiin se, että häneltä puuttui paikka ryhmästä kun paras ystävä lähti syksyllä kouluun.

Yhtenä ratkaisuna mietittiin päiväkodin vaihtamista. Vaikka se kuulostaa radikaalilta ratkaisulta ja jopa rangaistukselta, se voi hyvinkin olla lapsen kannalta parempi juttu kuin jumittaminen epäsopivassa ryhmässä. Aina ei ole kyse lapsen huonosta luonteesta tai vanhempien puuttellisista kasvatustaidoista. Osa lapsen käytöksestä selittyy roolilla ryhmässä. Se, miten toiset käyttäytyvät, vaikuttaa omaan käytökseen.

Puhuimme Snadin vasukeskustelussa paljon ryhmästä ja ryhmäytymisestä. Viime syksynä Snadin saama palaute ei ollut aivan yhtä kiittävää kuin tällä kertaa.

Olen monta kertaa päiväkodin juttutuokioiden jälkeen jäänyt pohtimaan, mikä käytöksessä on kasvatuksen tulosta ja mikä on vain luonnetta (ja sen kehittymättömyyttä). Kotona ei näe, millainen lapsi on perheensä ulkopuolella. Jos joku kaatuu, meneekö hän auttamaan? Miten hän selvittää riidat?

Olen ollut Snadin kanssa kasvattajana paljon vähemmän kassalla kuin esikoisen kanssa ja keräillyt hiljalleen tiedon murusia sieltä täältä. Lisäksi minun on helppo lukea ja ennustaa Snadin käytöstä, koska olemme suht samanlaisista palikoista koottu. Mutta minulle konkretisoitui vasta tänä syksynä, että päiväkotiryhmässä ei ole kyse mistään luonnonvoimasta vaan ohjattavissa olevasta kehityksestä.

Snadin päiväkotiryhmä meni syksyllä melkein kokonaan uusiksi. Paras kaveri siirtyi eskariin ja tilalle tuli aimo annos pieniä. Pelkäsin, että muutoksia vihaava ipana jää yksinäiseksi ja alkaa sitten hakea huomiota kaikin mahdollisin keinoin. Mutta vaikka ikävä on välillä ollutkin kova, Snadi on puhjennut viskarina täyteen loistoonsa. Huomasin jo alkusyksystä, että oli löytänyt ryhmän vanhimpiin kuuluvana uuden, vastuullisen roolin. Se on perheen pikkusiskon rooliin tottuneelle (ja tämä rooli on edelleen kotona vallitseva) iso harppaus.



Tämä ei ole tapahtunut ihan vahingossa. Hoitajat ohjaavat leikkejä ja sekoittavat leikkikaveripakkaa, jotta kaikki voisivat kehittää jonkinlaisen suhteen uusiin tulokkaisiin. Myös omasta viskariryhmästä on tullut Snadille tärkeä joukko, joka erottuu muista. Yhdessä mutta kuitenkin yksilöinä.

Päiväkotien koosta puhutaan paljon, mutta ryhmähenki ja -koko on lapsen näkökulmasta merkityksellisempi asia kuin neliöt. Ryhmäytymistä on helppo pitää jonkinlaisena piirileikkinä, jossa lauletaan kumbayaata, mutta siinä on kyse niin työ-, koulu- kuin päiväkotipäivänkin mielekkyydestä. On ihan olennaista, että ryhmässä voi tuntea olonsa turvalliseksi ja itsensä tärkeäksi.

Jokainen ryhmä on oma uniikki kokonaisuutensa, johon ei välttämättä tepsi samat temput kuin toisessa ryhmässä. Aina loppuviimeksi palataan henkilökunnan ammattitaitoon.

Päiväkotitaivalta on jäljellä vielä puoli vuotta, sitten kutsuu eskari ja uusi, iso ryhmä. Minua jännittää enemmän kuin Snadia.

Tiedoksi kaikille nännibongareille

Yritin olla ottamatta osaa nännikeskusteluun. Mutta kun en voi!

Ihmisestä näkyy vaatteiden läpi kaikenlaista. Kuten jenkkakahvat, kainalohiki, liikavarpaat ja liian mataliksi leikatuista farkuista perse. Jostain syystä kuitenkin vain nännit aiheuttavat kohun, myös silloin kun ne ovat ihan siveellisesti katseilta piilossa. Sinänsä nännikohussa ei ole mitään uutta. Naisten odotetaan monissa kulttuureissa peittävän itsensä jotta kenenkään mielenrauha ei häiriintyisi.

Paheksunta koskeekin sitä, että naiset eivät käytä rintaliivejä.

Ajattelin hieman valaista nännien elämää, koska tuntuu, että muutama innokas nännibongari ei aivan ymmärrä mistä puhuu. Siis sen lisäksi että rintaliviit eivät ole jokaiselle yli 11-vuotiaalle lakisääteiset.

Tissithän ovat siis läskiä paitsi juuri nännin kohdalta, jossa sijaitsee ainoa lihas. Tämä lihas joutuu aikamoiseen koettelemukseen eräässä monen naisen elämään liittyvässä vaiheessa.

Annan vinkin: se äidin ja lapsen "herkkä" hetki.

Alkaako raksuttaa? Niin, se asia, mihin ne tissit on suunniteltu! Jälkikasvun imettäminen tarkoittaa sitä, että niitä perkeleen nännejä veivataan, jäystetään, venytetään ja purraan alkuun noin parikymmentä kertaa päivässä, lähes koko vauvan hereilläoloaika. Se tietenkin sattuu aivan saatanasti (eikä se kipu todellakaan lopu alle viikossa), sillä iho menee rikki, arpeutuu ja paksuuntuu.

Kun siis on imettänyt hampaat irvessä pari kersaa, eivät ne nännit ole kovin pehmeät ja siloiset. Ne ovat teräsbetonia. Ne näkyvät paitsi rintsikoiden, myös paitojen läpi.

Ainoa tapa piilottaa nännit on käyttää 5mm neopreenista valmistettua kuivapukua ja sen päällä löysää collegepaitaa. Tai frakkia. Miesten nännit eivät peltisen paidan ja sarkakankaan alta näy. 

Että jos näette naisihmisellä paidan läpi nännit niin suhtautukaa niihin kuin mihin tahansa sota-arpiin. Ei osoitella, ei paheksuta, eikä varsinkaan tehdä osoittelupaheksuntalööppejä. Naisen kroppa joutuu kestämään kaikenlaista, mutta urpoilua ei jaksaisi.

Kyllä sinä vielä mielesi muutat

Snadi viritteli eräänä aamuna keskustelua parisuhteesta.

Hän oli kuullut, että tyttöjen on mahdollista mennä myös tyttöjen kanssa naimisiin ja halusi tietää, pitikö tämä mullistava tieto todella paikkansa. Kun totesin, että kyllä se on mahdollista, hän riemastui.

- Loistavaa! Siinä tapauksessa aion mennä (ystävättären nimi) kanssa naimisiin!

Kun yritin vähän toppuutella, että näissä ihmissuhdeasioissa olisi hyvä, jos toista osapuolta olisi konsultoitu, Snadi totesi, että näin juuri on asianlaita.

- Olemme jo puhuneet tästä! Ja (ystävättären nimi) on täysin samaa mieltä.

Minua tietenkin hymyilytti. Suustani pääsi melkein vihaamani lause: kyllä sinä vielä mielesi muutat.

Ai että. Muistan, miten sairaan ärsyttävää, kiusallista ja noloa oli, kun aikuisväestö kyseli minulta teini-ikäisenä poikaystävistä (ja myöhemmin perhehaaveista). Kun totesin kylmästi, etten ole pätkääkään kiinnostunut xy-imbesilleistä vaan aion panostaa urheiluun, koiriin ja matkusteluun, vastauksena oli yleensä naureskelua ja se "kyllä sinä vielä mielesi muutat".

Olivathan he tavallaan oikeassa, mutta mikään loistava repliikki se ei keskustelun näkökulmasta ollut. En voinut sietää aikuisten besserwisseröintiä mielihalujeni suunnasta. Asia ei ollut pätkääkään ajankohtainen ja siihen mielen muuttamiseen meni parikymmentä vuotta.

Mikä ihmeen itsestäänselvyys se kumppanin tapaaminen edes on? En ole ihan varma, olisinko minkäänlaisessa parisuhteessa tai perheellinen, ellen olisi tavannut juuri Koti-insinööriä. Lapsetkaan eivät olleet itsestäänselvyys vaan siitä käytiin monta pitkää keskustelua.

Eikä erakkoluonteeni ole mihinkään kadonnut. Asuisin mieluiten yksin. Onneksi saan välillä tilaa olla ihan ilman ketään.

Snadi saa siis haaveilla mistä tahtoo. Naimisiinmenosta tai -menemättömyydestä. Sinkkuudesta tai suurperheestä. Tytöistä tai pojista. Hittoako minä sitä tässä alan naulaamaan, vänkäämään tai vähättelemään, mitä toinen saa tuntea ja mitä ei. Jos hän muuttaa mielensä niin se on sitten uusi keskustelu. Kyllä sitä toisiin ajatuksiin saa tulla.

Nielin siis masentavan kommenttini ja totesin Snadille, että hieno homma, mutta tässä olisi miettimisaikaa vielä reilut kymmenen vuotta, avioliitosta kun voi tehdä virallisia vasta aikuisena. Tämä oli tietenkin pettymys, mutta hän sanoi ymmärtävänsä. On hyvä osata siinä vaiheessa pyyhkiä itse kunnolla.

Totta.

Lapsiperhe Islannissa eli pulikointia jäätiköllä

Kotona ollaan! Olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että kaamosmatka Islantiin oli hämmentävän hieno ja vastakohtia täynnä. Kuuma. Kylmä. Värikäs. Pimeä. Rikas. Karu.

Meillä kaikilla oli reissulta omat toiveemme. Koti-insinööri halusi lenkkeillä, minä lojua kuumassa lähteessä ja Skidi ratsastaa issikalla. Snadi halusi lähinnä nähdä laavaa (!), siis sulaa sellaista. Onneksi tämä toive jäi täyttymättä. Noin kymmenen vuoden välein purkautuva Hekla saattaa päästellä paineita milloin tahansa ja se ei ole turistinähtävyys.

Geotermisessä energiassa on kyllä puolensa. Nimittäin uimiskokemus. Parasta ikinä -listalleni pääsi pulikointi 40-asteisessa vedessä. Aaaaah.

Islantilaisten suhde uimiseen onkin läheinen: se on pakollinen oppiaine koulussa ja suosittu ajanviettotapa. Paikallisen uimahallin vesi oli ns. kuntoilupuolellakin 30-asteista, mutta osa asiakkaista oli vain tullut lämmittämään jäseniään ja rupattelemaan kattilaosastolle.

Muutenkin kylpylöinti oli aika loppuun asti ajateltu kokemus: omia pesuaineita ei tarvinnut roudata mukana, sillä kaikissa suihkutiloissa oli vähintään shampoo ja kylpylän pukuhuoneen puolella oli jopa meikinpoistolappuja. Uima-asun sai muutamassa sekunnissa suht kuivaksi salaattilingon kaltaisella laitteella, mutta toki pyyhkeitä ja uikkareita sai vuokrata sopuhintaan. Paitsi lämmintä, myös helppoa!

Hemmetti. Olen melkein aina jäässä, joten en juuri koskaan käy uimahallissa uimassa. Kesällä, kun voisin ehkä tarjetakin, uimahallit ovat kiinni. Tekisipä mieleni perustaa aurinkoenergialla lämpenevä täyden palvelun kesäuimahalli kaikille uimahallipakkaamista inhoaville vilukissoille. Kävisittekö?

Mutta nyt kuvien kimppuun:

Islanninhevoset ovat ystävällinen ja rauhallinen pollerotu, joka sopii mainiosti vaellukseen. Ja paijaamiseen.

Jäätikön laidalla sijaitseva Gullfossin putous muodostuu oikeastaan kahdesta putouksesta. Pauhaavien
vesimassojen päällä on aina hieman sumua, johon syntyy aurinkoisella säällä sateenkaari.

Kersojen mielestä parasta oli musta hiekka. Voin kuvitella että islantilaismutsin mielestä tämä aines
on esim. eteisessä älyttömän kiva.

Þingvellir on kansallispuistoalue Islannin lounaisosassa. Siellä näkee konkreettisesti, miten
Euraasian ja Pohjois-Amerikan mannerlaatat erkaantuvat toisistaan.

Tämä Laugavatn-järvi on noin 9-asteinen paitsi silloin kun se on 99-asteinen. Järven rannalla sijaitsevan
Fontana-kylpylän kautta pääsee pulahtamaan. Kävimme, vaikka vähän jännitti!

Välillä maisemat ovat vain täysin epätodelliset. Kuka nuo talot tuohon fotoshoppasi?

Suðurlandin geotermisesti aktiivinen alue, jolla geysirit sijaitsevat, on aika maaginen paikka.
Kaikkialla höyryää ja pulputtaa. Kersat ilahtuivat kovasti pierun hajusta.

Strokkur purkautuu säännöllisesti noin 4-6 minuutin välein.

Purkaukset ovat kaikki erilaisia. Joskus isoa purkausta seuraa heti perään toinen.

Koska oikealle valasmatkalle ei olisi ollut aikaa, satamassa sijaitsevassa pienessä
valasnäyttelyssä voi perehtyä cetacean-jengin elämään.

En ole mikään suuri oluen ystävä, mutta tämä oli mainio tuttavuus. Jos en ryhdy kylpyläyrittäjäksi,
ryhdyn valmistamaan tätä Suomessa lisenssillä.

Kiitokset onnistuneesta matkasta kuuluu ehdottomasti natiivioppaalle Satulle! Neljä Islanti-fania tuli lisää listaan!

Kaamosmatkalla Islannissa

Olemme viettäneet tänä syksynä perheen yhteistä aikaa noin 7,5 minuuttia.

Aina silloin kun muusikko ei ole ollut keikoilla, hän on tehnyt yrittäjänä töitä kellon ympäri. Minulla vähän sama juttu: päivätyö on vienyt päivät ja vähän yli ja kirjoitushommat illat ja vähän yli.

Oli sellainen olo, että asialle pitäisi tehdä jotain. Kun mietimme kersojen kanssa isänpäivälahjaa, oli toivelistan ykköskohta selvä: yhteistä aikaa.

Päätin käyttää veronpalautukset reissuun - eikä kohde ollut vaikea valita. Islanti on ollut toivematkojeni listalla jo vuosia. Issikkareissua ei syksylle saatu järjestettyä, mutta mennään sitten ilman heppoja.

Kuvittelin, että matkustaisimme mukavasti sesongin ulkopuolella, mutta ei siltä vaikuttanut: sekä lento että hotelli olivat täyteenbuukattuja. Kun laskeuduimme kentälle, tuuli ja vesisade puhalsivat tukan silmille. Tänne ei todellakaan tulla ilmaston takia, vaan jonkun aivan muun. Täällä on sesonki aina.

Islanti saa turismista jo enemmän tuloja kuin perinteisestä kalataloudesta. Ja sen kyllä huomaa. Yleinen asenne on, että kaikki järjestyy. Välillä vähän säädetään mutta lopulta asiat sujuvat.

Pääsin testaamaan heti palveluasennetta: olin onnistunut varaamaan hotellihuoneen kahdelle aikuiselle. Kun kävin respassa kysymässä laitetaanko ipanat koisimaan ammeeseen, täyteenbuukatusta hotellista löytyi kovaäänisen islanniksi käydyn keskustelun jälkeen uusi huone.

Islantilaiset ovat onnistuneet ripottelemaan matkailuodotuksiin täydellisen sekoituksen mystiikkaa, hyggeä ja ekslusiivisuutta. Omaleimaisuus ei ikinä mene pois muodista. Vaikka joulukuussa päivä "valkenee" vasta kymmeneltä, tämä on silti paikka, jossa mannerlaatat loittonevat, uimahallissa on 42-asteinen ulkoallas, joka paikasta saa korianterilla maustettua bisseä ja kansallisiin jouluperinteisiin kuuluu lastensyönti.

Kunpa vastaava mainio outouscocktail löydettäisiin kotimaankin matkailuajattelussa. Jotenkin tuntuu, että Joulupukin ja Muumien varaan ei kannattaisi ihan kaikkea laskea vaan panostaa nimenomaan aina läsnä oleviin elementteihin: pohjoisuuteen, vuodenaikoihin, luontohurmokseen ja suomikulttuurin wtf-kokemuksien häpeämättömään esilletuontiin. Ainekset ovat olemassa.

Tarkempaa matkaraporttia pukkaa myöhemmin - mikäli Grýla ei syö meitä. Nyt iltaskyrille!

Riehukaa sisällä! 8 vinkkiä lasten liikunnan lisäämiseksi

Kun eräänä syysperjantaina tulin duunista kotiin, löysin olohuoneesta neljä tyttöä heittelemästä palloa. Matot olivat rullalla, lamput heiluivat ja kirjovehkasta oli jo yksi lehti lattialla.

Onnistuin kuulostamaan aivan Mutsiltani, kun hätistelin tyttöjoukon ulos. "Sisällä ei saa riehua, menkää ulos jos haluatte heitellä palloa!"

Kun katselin syksyiselle niitylle kirmaavaa laumaa, mietin että jotain pitäisi tehdä. Kohta koittaisi aika kun uloslähtö ei ole ihan näin helppoa. Jos lunta ei tule, talvi on ankeista ankeinta aikaa.

Tutkimusten mukaan lapset viettävät aikaa ruudun edessä enemmän kuin koskaan (liikkumattomuus näyttäisi korreloivan erityisesti poikien oppimistuloksiin) ja juttuun haastateltu vanhempi toteaa, että sää vaikuttaa ruutuajan pituuteen. Niin meilläkin!

Entäs jos Mutsi oli väärässä? Entäs jos sisällä pitäisikin saada riehua?

Tein pienen kartoituksen, miten saan olohuoneesta jumppasalin pienellä vaivalla. Tässäpä muutama vinkki erilaisiin tiloihin!

1. Kokoontaittuva jumppamatto on olennainen hankinta. Matto mahdollistaa sirkustemppu- ja akrobatiatreenit ja sen saa piiloon sohvan alle kun sitä ei tarvita. Päällä- ja käsilläseisontaa on huomattavasti mukavampi harjoitella, kun mätkähdys on pehmeä.

2. Voimavanteen pyöritys voi kuulostaa tylsältä, mutta siihenkin saa halutessaan vaikeusastetta suunnanvaihdoilla ja erilaisilla liikkeillä. Liike on joillekin täysin luonnollinen ja helppo ja toisille sitten vähemmän.

3. Perinteiset puolapuut vaativat hieman seinätilaa, mutta ovat aikuisellekin hyvä kapine roikkumiseen ja lihaskuntoharjoituksiin. Puolapuihin saa myös lisäosan, josta saa hyvin pienellekin lapselle jumppatangon.

4. Oven karmien väliin sijoitettavaa leuanvetotankoa voi käyttää myös lasten korkeudella, jolloin se toimii rekkinä. Kannakkeita voi tilata parikin kappaletta, jolloin aikuisille voi asentaa toiset ylemmäs.

5. Voimistelurenkaat / trapetsi kiinnitetään kattoon, joten näiden kanssa tarvitaan lähinnä ilmatilaa. Kukaan alle 65-vuotias ei pääse ohi ilman kokeilua. Nuo renkaat muuttivat meille elokuussa ja trapetsi tulee joululahjaksi. Snadi viettää niissä 50% valveillaoloajastaan. Typpi on tehnyt renkaista itselleen vapaa-ajan keskuksen, josta hän myös katsoo telkkaria ja lukee. Suosittelen mustia renkaita ja alle sitä jumppamattoa.

6. Kiipeilyseinä taas on ollut Satun pelastus. Projekti on loppujen lopuksi aika yksinkertainen kun kiipeilyotteet (joita saa mm. täältä) kiinnittää vaneriin ja pulttaa vanerin seinään. Värikäs seinä sopii lastenhuoneeseen kuin nakutettu.

7. Twist-naru sopii sisällekin. Hyppäsin itse twistiä käytännössä koko ala-asteen, mutta olin täysin unohtanut tämän jalkatreenin ennen kuin Skidi löysi lajin pari vuotta sitten. Hyppynary vaatii huonekorkeudelta usein liikaa, mutta kuminauhan voi virittää helposti huonekalujen ympärille. Hyppääjille tarvitaan sisätossut, jotta jalka ei lipeä.

8. Liikkumaan kannustavat pelit ja sovellukset. En ole itse konsolipeleistä koskaan innostunut, mutta kehitys kehittyy: kun huidoin taannoin virtuaalilasit silmillä ananaksia puoliksi ja piirsin kuvia kolmiulotteiseen tilaan niin hikihän siinä tuli. Twisterin ja Pokémon Go'n väliin mahtuu nykyään valtavasti pelejä. Sovellusten kautta lapsille voi opettaa joogaa, tanssimuuveja tai vetää jumpan (esim. Sworkit Kids on ilmainen lasten jumppasovellus).

Eivät nämä tietenkään pää punaisena niityllä juoksemista korvaa, mutta lihaskunto, tasapaino ja ketteryys ovat tärkeitä osasia liikkumisen mielekkyydessä. Ja tämähän pätee ihan kaiken kokoisiin perheenjäseniin. Mutta ole varovainen: kuperkeikka voi olla aikuiselle yhtä epämiellyttävä kokemus kuin liukumäki.

"Juuri mikään ei onnistu yksin"

Ajattelin tänä vuonna kasata joulupaketin perheelle, jolla ei ole varaa jouluun. Pyysin lapsiakin miettimään, mitkä lelut ja kirjat joutaisivat jo seuraavalle leikkijälle.

Skidi lähti heti hommiin sen kummemmin kyselemättä, mutta Snadi halusi tietää, keitä oikein pitää auttaa ja miksi. Niin, miksi?

Haluan auttaa niitä, joilla ei ole yhtä hyvin asiat kuin meillä. Niin ihmiset tekevät. Se on myös velvollisuus. Minä tunnen hyväosaisuudestani jopa syyllisyyttä, vaikka ei tarvitsisi. Se helpottaa edes vähän, kun tekee jotain vaikuttavaa ja konkreettista, vaikkakin pientä. Kun siis autan muita, autan mutkan kautta myös itseäni.

Auttaa pitää siksikin, että avun pyytäminen on vaikeaa. Eräs fiksu nainen totesi kerran, että juuri mikään ei onnistu yksin. Hän on oikeassa, tietenkin, mutta silti avun pyytämiseen liittyy häpeää. En tiedä, onko yhtään helpompi pyytää apua tutulta kuin tuntemattomalta.

Jokainen, joka kehtaa pyytää saippuaa ja leipää, ansaitsee autetuksi tulemisen tunteen. Siitä syntyy parhaimmassa tapauksessa toivoa. Ja väitän, että toivo on olennainen ainesosa hyvässä elämässä.

Jos joku teistä haluaisi tehdä samoin, alla muutama joukkoälyn tuottama vinkki.

• Jouluapua-projekti yhdistää perheitä karttapalvelun avulla. Voit etsiä perheen läheltäsi tai haluamastasi kaupungista. Ennen hakemusten julkaisua perheiden hakemukset on tarkistettu. Klikkaamaalla kartalla näkyvää perhettä, esiin avautuu yhteydenottolomake, jonka kautta saat suoran yhteyden perheeseen.
  
• Hope-yhdistys jakaa vähävaraisille ja kriisin kokeneille perheille konkreettisia tavaralahjoituksia, sekä lapsille ja nuorille harrastustukea ja vapaa-ajan elämyksiä. Sivustolla voi ilmoittautua avuntarvitsijaksi tai auttajaksi, jolloin voi antaa tavaraa, rahaa tai aikaa.

• Kaupunkikohtaisia Apua vähävaraisille -ryhmiä on Facebookissa useita. Apua tarvitsevien perheiden tilanne kerrotaan sivulla ja perheeseen saa yhteyden ylläpidon kautta.

• Hyvä joulumieli -keräys lahjoittaa ruokalahjakortteja vähävaraisille. Mannerheimin Lastensuojeluliiton ja Suomen Punaisen Ristin paikallisyhdistykset ja -osastot etsivät apua tarvitsevat perheet yhteistyössä paikallisen neuvolan, sosiaalitoimiston tai seurakunnan kanssa. Vuonna 2016 lahjakortilla voi ostaa ruokatarvikkeita kaikista S-ryhmän ruokakaupoista, Lidl-myymälöistä sekä K-ruokakaupoista.

• Brother Christmasin Joulupotin tavoitteena on tuoda oikea joulu vähintään 50:lle lapsiperheelle, jotka eivät sitä muuten pystyisi järjestämään ja samalla kantaa oma kortensa kekoon taistelussa lasten eriarvoisuutta vastaan. Brother Christmas on alkujaan yhden miehen hyväntekeväisyysprojekti, jonka tarkoituksena on auttaa hädässä olevia ja toteuttaa unelmia ympäri Suomen maata.

Jos näistä ei löydy sopivaa, Pelastusarmeijan joulupadat löytyvät täältä ja oman kunnan sosiaalitoimistostakin voi kysellä mahdollisia toiveita. Valinnanvaikeudessa taas hyvä kompromissi on ottaa monta.

Joulutorttutikkari on paras keksintö ikinä

Ensimmäisen adventin jälkeen on ihan turha pidätellä jouluhöyryjä enää hetkeäkään. Oli siis jo perinteeksi muodostuneen joulutorttuprojektin lähtölaukauksen aika!



 

Tausta: rakastan joulutorttuja, mutta muu perhe haraa vastaan. Myönnän, että joulutorttu vaatii tiettyä sitoutumista. Se on hyvin hankala leivonnainen: kuivat sakarat karisevat ensimmäisellä haukkauksella rinnuksille ja hilloklöntti keskellä on miljoona-asteinen. Kersojen näkökulmasta tortut ovat myös aika isoja ja hillopalkintoon on liian pitkä esityö.

Ryhdyin parantelemaan formaattia jo pari vuotta sitten.

Ensin tein korvapuustijoulutorttuja. Kokemus parani merkittävästi. Hillo oli nyt tasaisesti ympäri torttua, mutta paistaminen oli hankalaa (ne aukeavat sikahelposti) ja torttu oli silti aika iso.

Sitten tein superyksinkertaisia voileipäjoulutorttuja. Tämä oli paremman kokoinen, mutta sai kritiikkiä siitä, että hilloa oli liian vähän ja suutuntuma väärä.



No hyvä. Jäljellä oli enää yksi tapa: jos ne eivät muuten syö niin laita tikkuihin. Ja kas! Tapahtui Sotkamon ihmettä astetta kovempi ylläri: niistä tuli täydellisiä! Joulutorttutikkarit kävivät kaupaksi kuin ilmaiset ämpärit! Kersat kehuivat kosteutta, hilloisuutta ja pienuutta.

Minä kiitän tikkua, koska paljon vähemmän pyyhittiin rasvanäppejä housuihin.

Joulutorttutikkarit valmistuvat seuraavasti:

Otat (valmistaikina)levyn, levität hilloa (meillä oli luumun lisäksi myös aprikoosia, vadelmaa ja mustaherukkaa) koko leveydeltä, rullaat pitkältä sivulta tiukaksi pötköksi ja sen jälkeen leikkaat n. 2cm leveiksi kiekoiksi. Saumakohtaa kannattaa vähän nipistellä kiinni. Sitten vain kiekot uuniin ja valmiit cocktail-tikkuihin (auennneet omaan suuhun). Mikä parasta, koska kyseessä ovat tikkarit, näihin voi tomusokerin lisäksi täysin epäortodoksisesti pursottaa myös kuorrutetta.

Kyllä on kersan tehdasasetukset pielessä, jos ei maistu!

Yksi vika tässä on. Suupalan kokoisia kiekkoja on helppo syödä kymmenen. Plus ne auenneet. Kaksi pellillistä torttuja ei ole ikinä kadonnut näin nopeasti.

Nyt on hieman ristiriitainen olo sen suhteen, että jätin tämän takia jumpan väliin. Mutta sentään ruokakultturin puolesta tämä uhraus. Hyvää adventtia!