Äitien kokemasta uupumuksesta

Hesarin pääkirjoituksessa (tämä pökäle on vapaasti luettavissa) tartuttiin tuoreeseen tutkimustulokseen, jonka mukaan äidit ovat ilmeisesti jotenkin "yllättäen" uupuneimpia tasa-arvoisimmissa maissa, kuten Suomessa. Tämä siis tarkoittaa sitä, että vaikka sukupuolten välinen tasa-arvo toteutuu hyvin monilla muilla yhteiskunnan osa-alueilla, se ei vieläkään näytä ulottuvan perhe-elämään ja vanhemmuuteen. Lyhyehkössä kirjoituksessa horistaan jotain outoa osa-aikatyöstä, perheverotuksesta, pään tuulettumisesta töissä ja verkostoista – lukekaa itse, jos sappirakko kestää.

Koska en ole vähään aikaan nähnyt näin älyllisesti vajaata kommentointia tärkeän aiheen ympäriltä kirjoitan oman.* Anteeksi jo etukäteen kiukkuinen sävy.

Itse en ole tuloksesta lainkaan yllättynyt. Toistan sen saman, minkä olen jo sanonut ensimmäisen kerran 2010-luvun alkupuolella: mitä perhe-elämään tulee Suomi on täysin näennäismoderni maa ja arvot ovat esihistorialliselta ajalta. Pääkirjoitus tuo tämän hienosti esiin: yhdessäkään kappaleessa ei mainita lapsen isää. Siis lapsen saamiseen vahvasti osallistunutta henkilöä, jonka vastuulla lapset olisivat ideaalitilanteessa 50%:sti ei mainita sanallakaan. En tiedä, onko tämä jossain määrin tarkoituksellista. 

Hyvä indeksi uupumukselle on myös suosikkikysymykseni, jota ilmeisesti esitetään edelleen kodin ulkopuolella ilman lasta vieraileville äideille:"kuka lastasi hoitaa?" 

Niin. Äitien kokemat paineet eivät johdu työelämästä (joka ei ole mitään "pään tuuletusta" vaikka se olisi mielekästäkin) vaan toimintaa ohjaavista epärealistisista odotuksista, normeista ja myyteistä, jotka aiheuttavat myös isyysvajetta.

Vanhempainvapaita on ohjattu äideille iät ja ajat, lasten myötä silmille ryöpsähtävät kotityöt hoitaa äiti, sairaat lapset hoitaa äiti, normit ja sosiaaliset paineet kohdistuvat edelleen äiteihin – äiti on projektipäällikkö, jota iskä auttelee. Uuvuttaahan se. Naiset omaksuvat nämä normit mukisematta, koska niin reippaat tytöt tekevät. Kukapa nyt uskaltaisi ääneen todeta, että kyllä tästä pikkulapsiarjesta voisi vaihtaa useammankin päivän pois. Lasuilmoitushan siitä tehdään. Lisäksi täytyy olla erityisen tikkuinen akka, että kehtaa vaatia lasten isältä osallistumista jo etukäteen.

Tasa-arvoisissa maissa naisilla on mahdollisuus toteuttaa itseään vapaasti. Tämä tarkoittaa, että niin naiset kuin miehetkin pitävät itsestäänselvänä, että valintaa perheen ja koulutuksen sekä perheen ja työn välillä ei tarvitse tehdä. Uskallan väittää, että suuri osa naisista käy töissä, koska työ on toimeentulon lähteen lisäksi myös kiinnostavaa, palkitsevaa ja merkityksellistä – ei siksi, että "pää tuulettuu" ja "kertyy eläkettä".  Myös perheverotuksen ajatus on tunnetusti heikko. Verohelpotus kahden vanhemman perheen hyvätuloiselle miehelle ei ole sellainen kannustin, jonka minä allekirjoitan. Sen sijaan elokuussa 2022 voimaantuleva perhevapaauudistus on toimi, jolta odotan paljon.

Minä haluan yhteiskunnan, jossa työn lisäksi naisilla on energiaa ja mahdollisuus käydä treenaamassa maastavetoa, ostaa koira, asettua kunnallisvaaliehdokkaaksi, kerätä vaatteita pakolaisille vapaaehtoistyönä, kirjoittaa kirjoja ja erota huonosta parisuhteesta ilman, että sitä pitäisi erityisesti pelätä tai perustella verottajalle, naapurille tai hallitukselle. 

Pääkkärin kirjoittajalle vielä sellaisia terveisiä, että aihetta voisi halutessaan ajatella myös suoran kontekstin ulkopuolelta. Näin vuoroviikkovanhempana mietin nimittäin itse sitä, miten epätasa-arvoisissa ja epätyydyttävissä parisuhteissa ihmiset sätkivät näiden typerien normien takia, miten konservatiivinen roolitus vaikuttaa eläkkeen lisäksi ylipäätään vanhuuteen ja millaisia seurauksia naisten omien tarpeiden jatkuvalla laiminlyönnillä on. Jos siis näkisi sen naisten uupumuksen aidosti tärkeäksi asiaksi.

*Ja kyllä, vituttaa että pitää kommentoida tätä samaa homeista aihetta vuosi toisensa jälkeen.

Lopu jo!

A-eeee, a-eee, a-eeee.

Kuulen ne aina paljon ennen kuin näen. Seison koiran kanssa pöpelikössä ja kun kohotan katseeni aamun vaaleanharmaata pilvikerrosta kohti, näen kuinka tuuli kannattelee niiden hopeanvalkoisia hahmoja korkeuksissa. Sydämeni hypähtää ilosta. Lokit! Ne ensimmäiset, jotka kaartelevat katsomaan voiko tänne jo tulla, ja palaavat kertomaan tuomionsa muillekin.

Se tulee aina juuri viimeisellä hetkellä. Antaa merkin juuri silloin, kun tuntuu, että pinnani katkeaa tällä sekunnilla ikuiseen pimeyteen, kylmyyteen ja liukkauteen. Kevät odottaa sitä hetkeä, jolloin olen tuhannennen kerran kiukusta kihisten solminut nastakenkiä jalkaani ja irvistäen suojannut kasvoni hupun alle pistävältä räntäsateelta, ja puhkunut mielessäni että LOPU JO! Olen purrut hammasta ja kestänyt jo aivan riittämiin, ei enää päivääkään tätä!

Silloin se iskee.

Saunan jälkeen terassilla ihoa silittelevä leppeä tuulenpuuska ei pakota sisälle.

Mustien goretex-housujen pinta lämpenee auringossa.

Lähden tennikseen ja horisontissa kajastaa vielä auringonlaskun hehku.

Kinokset sulavat valtaviksi lätäköiksi, joiden syvyyden aliarvioin joka kerta.

Pihan jääpeite irtoaa maasta ja ratisee kun sen päälle tallaa ja pian sitä voi lohkoa lapiolla palasiksi.

Mustarastas ei vielä laula, mutta ajaa jo kilpailijansa pois omenapuusta vihaisesti säksättäen.

Ja sitten jonain päivänä se laulaa, lurittaa virttään kuin viimeistä päivää. Pian ilmestyvät seinän viereen lumikellot ja niitylle räkätit, kohta lunta on enää säälittävissä tummanharmaissa kasoissa teiden varsilla, kohta pajukossa vihertää, kohta, kohta! 

On ihmistyyppi, jonka elämäntehtävä on odottaa kevättä. Minä olen sellainen. Aivan kohta istun takapihalla juomassa kahvini. Toppatakissa toki, mutta ulkona. Kahvi jäähtyy minuutissa, mutta silti pihalla. Kohta.

Naistenpäivänä 2022 mietin sotaa

En olisi vielä pari viikkoa sitten uskonut, että olen kirkastanut Nato-kantani yhdessä yössä, säikähtänyt talon yli lentävää lentokonetta ja lahjoittanut rahaa paitsi Unicefille humanitäärisen avun lähettämiseen myös Ukrainan keskuspankille aseiden ostoa varten. En olisi uskonut keskustelevani ystävieni kanssa joditableteista, käsiaseista ja kotivaran olemassaolosta. En olisi uskonut.

Toki olen aina pitänyt lajimme ison kuvan ymmärrystä huonona ja käytöstä arvaamattomana, mutta Putinin järjetön sotaretki herätti minut siihen todellisuuteen, josta olen aina aiemmin katsonut poispäin. Nyt sota on liian lähellä huomiotta jätettäväksi. Ihmiset seisovat tankkien edessä, taas.

Aseelliset selkkaukset, konfliktit, erikoisoperaatiot, taistelut ja sodat ovat aina olleet jokseenkin luotaantyöntävä ajatus. Kenellepä ei. Mutta: yleensä kun kohtaan epämiellyttävän asian, käännän ahdistukseni toiminnaksi ja pohdin mitä voin asialle tehdä. Ilmastonmuutoksen edessä olen ottanut käyttöön yksittäisen kuluttajan keinot – olen vähentänyt päästöjäni siirtymällä kasvisruokaan (ja raahannut koko perheen perässä), valitsemalla vähäpäästöisiä liikkumisen tapoja, vaikuttamalla niihin yhteisöihin, joihin voin, ja äänestämällä. Sotaa vastaan työkalupakissani ei ole oikein mitään. Miten sotia estetään? Miten sota lopetetaan? En ole käynyt armeijaa, joten minun on jopa vaikea seurata keskustelua ihan yleissivistyksen tasolla. En tiedä, mikä on termobaarinen pommi tai keskimatkan kantaman risteilyohjus enkä haluaisikaan tietää.

Niinpä aloin etsiä tietoa, mutta sitä löytyi yllättävän vähän. Olen doomscrollauksen ohella kuunnellut Maanpuolustuskorkeakoulun Sotataidon ytimessä -podcastia, jossa käydään seikkaperäisesti läpi sodan määritelmää, propagandaa, ydinaseita, kyperhyökkäyksiä, Natoa ja uskottavaa puolustusta. Suosittelen lämpimästi! En ole ennen tajunnut, kuinka monta maanpuolustuksellisesti sitovaa sopimusta Suomella on ja mikä on strategisen pidäkkeen merkitys rauhan säilyttämisessä. Mutta metahuomiona kymmenosaisesta sarjasta on sanottava, että vieraana on vain yksi nainen. Keskustelua sotataidosta vetää mies ja siihen osallistuvat pääsääntöisesti miehet. Sisäinen tuottajani viittasi monessa kohtaa, sillä minä olisin kysynyt haastateltavilta eri asioita. Ja tästä päästään naistenpäivän aasisiltaani.

Tämän vuoden naistenpäivän teemana on sukupuolten tasa-arvo ja kestävä tulevaisuus. Unwomenin sivuilla sanotaan näin:

"Sukupuolten tasa-arvon edistäminen ilmastokriisin ja katastrofiriskin vähentämisen yhteydessä on yksi 2000-luvun suurimmista globaaleista haasteista. Ilmastonmuutoksen ja kestävän kehityksen kysymyksillä on ollut, ja tulee aina olemaan, vakavia sekä pysyviä vaikutuksia ympäristöömme, taloudelliseen ja sosiaaliseen kehitykseemme. Haavoittuvimmat ja syrjäytyneimmät ihmiset ovat kaikista alttiimpia näille vaikutuksille. Naiset tunnustetaan yhä useammin miehiä alttiimmaksi ilmastonmuutoksen vaikutuksille, koska he muodostavat suurimman osan maailman vähävaraisimmista ihmisistä, ja ovat riippuvaisempia luonnonvaroista, joita ilmastonmuutos uhkaa eniten.

Samaan aikaan naiset ja tytöt ovat tehokkaita sekä vakuuttavia johtajia ja muutoksentekijöitä ilmastonmuutokseen liittyvissä asioissa. He ovat mukana kestävän kehityksen aloitteissa ympäri maailmaa, ja heidän osallistumisensa sekä johtajuutensa johtavat tehokkaampiin toimiin ilmaston suojelemiseksi. Naisten ja tyttöjen äänivallan sekä tasavertaisen toimijuuden lisääminen ilmastonmuutokseen ja kestävyyteen liittyvässä päätöksenteossa on olennaista kestävän kehityksen ja sukupuolten välisen tasa-arvon edistämiseksi. Ilman sukupuolten välistä tasa-arvoa, kestävää ja tasa-arvoista tulevaisuutta on mahdotonta saavuttaa."

Mitä jos tässä manifestissa ilmastonmuutoksen tilalle vaihdetaan sana "rauha"? Voisiko tässä olla analogian paikka? Eräs podcastin haastateltava totesi osuvasti, että rauha määritellään sodan kautta, "ajaksi ilman sotaa". Ja rauha taas on niin iso asia, ettei siitä voi kukaan jättäytyä pois. 

Miten siis naisten vaikutusvaltaa lisätään rauhan säilyttämiseksi? 

Voimme aloittaa puhumalla, kysymällä ja tietoa etsimällä. Keskusteluun osallistuminen eli minun tapauksessani tyhmien kysymysten kysyminen vaatii rohkeutta, erityisesti kun keskustelua johtavat miehet. Lisäksi minä olen oppinut, ettei sodasta puhuta. Se on epähienoa samalla tavalla kuin rahasta puhuminen. Silittelin pikkulikkana Pappani kranaatin silpomaa kättä, mutta ajastaan rintamalla hän ei koskaan kertonut mitään, ei edes aikuisten kesken. Edes evakkomatkasta ei kerrottu kuin päivämäärien ja matkaseuran kautta. 

Toiseksi väitän, että lisäämällä yhteiskunnallista tasa-arvoa, lisätään myös edellytyksiä rauhaan. Diktaattorit pelkäävät demokratiaa ja sananvapautta enemmän kuin ydinkärkiä. Mitä enemmän naiset ovat mukana julkisessa päätöksenteossa, sitä enemmän huomioidaan erilaisia näkökulmia. Ehkä juuri siksi naisten oikeuksien vastaista liikehdintää näkyy globaalisti, myös Euroopassa.

Kolmanneksi sotaa käydään monella tasolla, myös ruplilla ja kryptoilla. Venäjän hyökkäyksen vastaiskuna tehty kauppasaarto, jossa tilejä jäädytetään ja maksujärjestelmiä suljetaan on tehokas. Lisäksi yritykset jättävät Venäjän markkinat yksi toisensa jälkeen, kaivaen taloudellisia perustuksia sodankäynniltä yhä hatarammiksi. Ja yritykset ovat myös naisten käsissä, enenevissä määrin. 

No woman is an island. Ei muuta kuin soutamaan.

ADHD-aikuinen: Miksi en tajunnut tätä aikaisemmin?

Luin jokin aika sitten jutun siitä, millaista ajatuksia aikuisena saadusta ADHD-diagnoosista herää. Vaikka minulla ei ole diagnoosia (en ole edelleenkään saanut aikaiseksi varata lähetteellä määrättyä lääkäriaikaa, koska se oli liian monimutkaista ja aikaavievää, joten fuck that shit), ymmärrän näitä keloja todella hyvin. Kokemukselleni on tarjolla vertaistukea.

Olen hämmentynyt.

Kun jälkikäteen mietin asiaa, on ollut täysin selvää, että neuroepätyypillisyydestä johtuva käytös on määritellyt elämääni ja (nopeita) valintojani todella paljon. Miksi kukaan muu ei ole tajunnut? Ehkä siksi, että tämän diagnoosin stereotypiat ovat niin vahvat eikä minulla ole ollut selkeitä, päälle päin näkyviä vaikeuksia. Olen mestari esittämään normaalia. Olen sopeutunut, kompensoinut, piilotellut, selitellyt ja lopulta järjestänyt elämäni niin, etten joudu tilanteisiin, joissa en pärjää. 

Miksi en koskaan itse hakenut selitystä tälle ulkopuolisuuden tunteelle? Jos on aina tiennyt olevansa outo ja tulkitsevansa asioita eri tavalla kuin muut, sitä pitää status quona. Ja oppii niputtamaan kaiken omaksi tyhmyydekseen. 

Olen todella pahoillani.

Apua. Anteeksi kaikki, joiden elämästä olen vain selittelemättä häipynyt, kaikki, joille olen sanonut jotain tyhmää, kaikki, jotka olen keskeyttänyt tai joille olen ärsyyntynyt jostain minimaalisesta detaljista tai jättänyt kuuntelematta, kaikki, joille olen luvannut jotain ja unohtanut, odotuttanut, riidellyt, vaihtanut suunnitelmia lennosta ja sekoillut. Ystävät, lapset, duunikaverit, veljet, eksät. Ihan oikeasti: anteeksi. Ei ole ollut tarkoitus.

Olen helpottunut.

Yhtäkkiä koko elämäni saa selityksen. Se on saakelin outo fiilis, jonka haluaa ensin kyseenalaistaa. Ei tämä voi olla näin yksinkertaista. Ja kaikilla meillä on hei ADHD! Kaikki vaipuvat joskus ajatuksiinsa, eivät saa asioita maaliin ja tuskastuvat muiden hitauteen. 

Varmasti kaikki joskus irtisanoutuvat duuneistaan hetken mielijohteesta, deletoivat ihmissuhteita kertomatta heille syytä, vaihtavat huonekalujen paikkaa säännöllisesti, sekoittavat jatkuvasti oikean ja vasemman, unohtavat niiden ihmisten olemassaolon, joita eivät juuri sillä hetkellä näe eivätkä muista syödä tai juoda pariin päivään, jos on jotain kiinnostavaa työn alla. 

Ja tokihan kaikki tunnistavat tämän jatkuvan varpailla olon fiiliksen:

“You never know when something is going to go horribly wrong. There's every chance it will. If my boss calls me, I wonder what went wrong. If I get mail, I wonder if I'm going to jail. You assume and expect that at any moment you're going to get sideswiped by something, and it's something you did or forgot to do that is going to have severe repercussions.”

Olen tottunut kyselemään ystäviltäni, että eihän kukaan ole suuttunut minulle jostain. 

Kaikkihan näin tekevät! 

Vai onko tosiaan niin, että ihan kaikilla ei ole seitsemää radiokanavaa auki päässä yhtä aikaa (ja voit surffailla niiden välillä vapaasti, mikä toki aiheuttaa keskustelukumppanissa epäselvyyttä, että mistä hitosta puhuimmekan) ja ne sammuttaa vain itsensä piiputtaminen fyysisesti? 

Ai. No ei sitten.

Olen toivoton.

Opin joka viikko lisää. Että ADHD on jaettavissa kolmeen tyyppiin. Että dopamiinin annostelussani on ongelmia (tämänkin olen tiennyt aina), miten estrogeenin heilahtelut vaikuttavat keskittymiskykyyn ja aivosumuun, miksi suhtaudun jyrkästi unirytmin tarpeettomaan sotkemiseen saatanan kesäajalla ja miksi en uskalla ajaa autoa. Tietoa on liikaa enkä ehdi lukea kaikkea. Ja tiedän myös etten parane tästä ikinä, mitkään "ryhtiliikkeet" eivät auta.

Olen toiveikas.

Mitä enemmän opin itsestäni, sitä todellisemmaksi maailma muuttuu ja sitä paremmin osaan varautua huonoihin päiviin. Olen opetellut pelaamaan mobiilipeliä (Woodoku), jonka avulla sekä kehitän keskittymiskykyä että testaan päivän "kunnon" enkä tingi urheilusta enää kenenkään takia.  Neuroepätyypillisyys – kuten melkein kaikki ihmisen bugit ja featuret – ei ole mustavalkoinen asetus, joka joko on päällä tai ei ole. Pääni on ehkä vyyhti, mutta langanpää on löytynyt.  

Eron jälkeinen yksinäisyys

Tulipa mahtipontinen otsikko, mutta juuri siitä tästä tekstissä on kyse: sinkkuelämän eri vivahteista. Kun katselin ystävänpäivän somekuvavirtaa, jossa onnelliset pariskunnat halailevat toisiaan, kävin läpi monta eri tunnetta: haikeutta, kateutta, surua. Koko feedi oikein alleviivasi kaikkea sitä, mistä erossa luovutaan. Useinhan pitkäaikainen kumppani on myös hyvä ystävä.

Ottaen huomioon, etten yleisesti kadehdi ihmisiä tavaroiden, ominaisuuksien tai saavutusten vuoksi (koirat, teräksiset syvät vatsalihakset ja ruoanlaittotaito ovat poikkeus), olin hieman yllättynyt tästä sentimentaalisuuden yllätyshyökkäyksestä. Jälkikäteen pohdiskelin, mistä se oikein kumpusi. Ehkä siitä etten tiedä, onko minulla tuota enää koskaan.

En ole helposti parisuhteutuvaa tyyppiä. Vaikka aivokemiani ei kaipaa pikapalkintoja yksittäisistä suhteista, olen naiseksi sen verran outo, että kiinnostavan miehen löytäminen on ylipäätään vaikeaa. Ja toisaalta ne jotka ovat kiinnostavia, eivät kiinnostu minusta. Ei muutosta tässä yläasteajoista. Lisäksi minut täytyy pakottaa pysähtymään kuten eksä teki. Tinder-maailmassa kaikki on löyhää ja uusia tulee aina. Orgaanisesti häiriöherkälle ihmiselle se ei tarjoa erityisen hyvää pohjaa tutustumiseen.

Lisäksi jonkinlainen erakkojakso on eron jälkeen henkisesti tarpeen jo ihan itsetutkiskelun vuoksi. En tarvitse ketään kannattelemaan minua ihmisenä ja toisaalta haluan olla raahaamatta edellisen suhteen odotuksia ja ongelmia uuteen. Suhteesta toiseen ryysiminen (mikä on ilmeisen yleistä) ei ole ylipäätään minun juttuni sillä en halua suhdetta suhteen vuoksi. Mitään uusperhekuvioita en halua ehkä ikinä.

No, tämän tunnevyöryn voi kääntää toki positiiviseksikin: ainakin tiedän, etten haluaisi loppuelämääni olla yksin, vaikka se onkin ihan mahdollinen skenaario. Enkä kaipaa kertaluontoista seksiä saati kenenkään salarakkaaksi vaan juuri sitä mitä kuvissa näkyi: helppoa yhdessäoloa, iloa, lämpöä, hyväksyntää. 

Enkä tietenkään ole sitä mieltä, että muiden pitäisi tässä kohtaa jollain tavalla peitellä parisuhdeonneaan. Antakaa palaa, näyttäkää mitä parhaimmillaan kahden (tai useamman) ihmisen välillä voi olla. Minä kiitän muistutuksesta ja lesoilen ystävilläni. Minulla on aivan valtava etuoikeus olla osana seitsemän naisen ryhmää, joka on tuntenut toisensa 30 vuotta – he ovat pysyneet elämässäni niin kauan että alan uskoa heidän pysyvän jatkossakin. Ja se on niin paljon, etten tiedä kehtaanko muuta edes pyytää.