ADHD-aikuinen: Miksi en tajunnut tätä aikaisemmin?

Luin jokin aika sitten jutun siitä, millaista ajatuksia aikuisena saadusta ADHD-diagnoosista herää. Vaikka minulla ei ole diagnoosia (en ole edelleenkään saanut aikaiseksi varata lähetteellä määrättyä lääkäriaikaa, koska se oli liian monimutkaista ja aikaavievää, joten fuck that shit), ymmärrän näitä keloja todella hyvin. Kokemukselleni on tarjolla vertaistukea.

Olen hämmentynyt.

Kun jälkikäteen mietin asiaa, on ollut täysin selvää, että neuroepätyypillisyydestä johtuva käytös on määritellyt elämääni ja (nopeita) valintojani todella paljon. Miksi kukaan muu ei ole tajunnut? Ehkä siksi, että tämän diagnoosin stereotypiat ovat niin vahvat eikä minulla ole ollut selkeitä, päälle päin näkyviä vaikeuksia. Olen mestari esittämään normaalia. Olen sopeutunut, kompensoinut, piilotellut, selitellyt ja lopulta järjestänyt elämäni niin, etten joudu tilanteisiin, joissa en pärjää. 

Miksi en koskaan itse hakenut selitystä tälle ulkopuolisuuden tunteelle? Jos on aina tiennyt olevansa outo ja tulkitsevansa asioita eri tavalla kuin muut, sitä pitää status quona. Ja oppii niputtamaan kaiken omaksi tyhmyydekseen. 

Olen todella pahoillani.

Apua. Anteeksi kaikki, joiden elämästä olen vain selittelemättä häipynyt, kaikki, joille olen sanonut jotain tyhmää, kaikki, jotka olen keskeyttänyt tai joille olen ärsyyntynyt jostain minimaalisesta detaljista tai jättänyt kuuntelematta, kaikki, joille olen luvannut jotain ja unohtanut, odotuttanut, riidellyt, vaihtanut suunnitelmia lennosta ja sekoillut. Ystävät, lapset, duunikaverit, veljet, eksät. Ihan oikeasti: anteeksi. Ei ole ollut tarkoitus.

Olen helpottunut.

Yhtäkkiä koko elämäni saa selityksen. Se on saakelin outo fiilis, jonka haluaa ensin kyseenalaistaa. Ei tämä voi olla näin yksinkertaista. Ja kaikilla meillä on hei ADHD! Kaikki vaipuvat joskus ajatuksiinsa, eivät saa asioita maaliin ja tuskastuvat muiden hitauteen. 

Varmasti kaikki joskus irtisanoutuvat duuneistaan hetken mielijohteesta, deletoivat ihmissuhteita kertomatta heille syytä, vaihtavat huonekalujen paikkaa säännöllisesti, sekoittavat jatkuvasti oikean ja vasemman, unohtavat niiden ihmisten olemassaolon, joita eivät juuri sillä hetkellä näe eivätkä muista syödä tai juoda pariin päivään, jos on jotain kiinnostavaa työn alla. 

Ja tokihan kaikki tunnistavat tämän jatkuvan varpailla olon fiiliksen:

“You never know when something is going to go horribly wrong. There's every chance it will. If my boss calls me, I wonder what went wrong. If I get mail, I wonder if I'm going to jail. You assume and expect that at any moment you're going to get sideswiped by something, and it's something you did or forgot to do that is going to have severe repercussions.”

Olen tottunut kyselemään ystäviltäni, että eihän kukaan ole suuttunut minulle jostain. 

Kaikkihan näin tekevät! 

Vai onko tosiaan niin, että ihan kaikilla ei ole seitsemää radiokanavaa auki päässä yhtä aikaa (ja voit surffailla niiden välillä vapaasti, mikä toki aiheuttaa keskustelukumppanissa epäselvyyttä, että mistä hitosta puhuimmekan) ja ne sammuttaa vain itsensä piiputtaminen fyysisesti? 

Ai. No ei sitten.

Olen toivoton.

Opin joka viikko lisää. Että ADHD on jaettavissa kolmeen tyyppiin. Että dopamiinin annostelussani on ongelmia (tämänkin olen tiennyt aina), miten estrogeenin heilahtelut vaikuttavat keskittymiskykyyn ja aivosumuun, miksi suhtaudun jyrkästi unirytmin tarpeettomaan sotkemiseen saatanan kesäajalla ja miksi en uskalla ajaa autoa. Tietoa on liikaa enkä ehdi lukea kaikkea. Ja tiedän myös etten parane tästä ikinä, mitkään "ryhtiliikkeet" eivät auta.

Olen toiveikas.

Mitä enemmän opin itsestäni, sitä todellisemmaksi maailma muuttuu ja sitä paremmin osaan varautua huonoihin päiviin. Olen opetellut pelaamaan mobiilipeliä (Woodoku), jonka avulla sekä kehitän keskittymiskykyä että testaan päivän "kunnon" enkä tingi urheilusta enää kenenkään takia.  Neuroepätyypillisyys – kuten melkein kaikki ihmisen bugit ja featuret – ei ole mustavalkoinen asetus, joka joko on päällä tai ei ole. Pääni on ehkä vyyhti, mutta langanpää on löytynyt.  

Eron jälkeinen yksinäisyys

Tulipa mahtipontinen otsikko, mutta juuri siitä tästä tekstissä on kyse: sinkkuelämän eri vivahteista. Kun katselin ystävänpäivän somekuvavirtaa, jossa onnelliset pariskunnat halailevat toisiaan, kävin läpi monta eri tunnetta: haikeutta, kateutta, surua. Koko feedi oikein alleviivasi kaikkea sitä, mistä erossa luovutaan. Useinhan pitkäaikainen kumppani on myös hyvä ystävä.

Ottaen huomioon, etten yleisesti kadehdi ihmisiä tavaroiden, ominaisuuksien tai saavutusten vuoksi (koirat, teräksiset syvät vatsalihakset ja ruoanlaittotaito ovat poikkeus), olin hieman yllättynyt tästä sentimentaalisuuden yllätyshyökkäyksestä. Jälkikäteen pohdiskelin, mistä se oikein kumpusi. Ehkä siitä etten tiedä, onko minulla tuota enää koskaan.

En ole helposti parisuhteutuvaa tyyppiä. Vaikka aivokemiani ei kaipaa pikapalkintoja yksittäisistä suhteista, olen naiseksi sen verran outo, että kiinnostavan miehen löytäminen on ylipäätään vaikeaa. Ja toisaalta ne jotka ovat kiinnostavia, eivät kiinnostu minusta. Ei muutosta tässä yläasteajoista. Lisäksi minut täytyy pakottaa pysähtymään kuten eksä teki. Tinder-maailmassa kaikki on löyhää ja uusia tulee aina. Orgaanisesti häiriöherkälle ihmiselle se ei tarjoa erityisen hyvää pohjaa tutustumiseen.

Lisäksi jonkinlainen erakkojakso on eron jälkeen henkisesti tarpeen jo ihan itsetutkiskelun vuoksi. En tarvitse ketään kannattelemaan minua ihmisenä ja toisaalta haluan olla raahaamatta edellisen suhteen odotuksia ja ongelmia uuteen. Suhteesta toiseen ryysiminen (mikä on ilmeisen yleistä) ei ole ylipäätään minun juttuni sillä en halua suhdetta suhteen vuoksi. Mitään uusperhekuvioita en halua ehkä ikinä.

No, tämän tunnevyöryn voi kääntää toki positiiviseksikin: ainakin tiedän, etten haluaisi loppuelämääni olla yksin, vaikka se onkin ihan mahdollinen skenaario. Enkä kaipaa kertaluontoista seksiä saati kenenkään salarakkaaksi vaan juuri sitä mitä kuvissa näkyi: helppoa yhdessäoloa, iloa, lämpöä, hyväksyntää. 

Enkä tietenkään ole sitä mieltä, että muiden pitäisi tässä kohtaa jollain tavalla peitellä parisuhdeonneaan. Antakaa palaa, näyttäkää mitä parhaimmillaan kahden (tai useamman) ihmisen välillä voi olla. Minä kiitän muistutuksesta ja lesoilen ystävilläni. Minulla on aivan valtava etuoikeus olla osana seitsemän naisen ryhmää, joka on tuntenut toisensa 30 vuotta – he ovat pysyneet elämässäni niin kauan että alan uskoa heidän pysyvän jatkossakin. Ja se on niin paljon, etten tiedä kehtaanko muuta edes pyytää.

Lumityöt x 10

Australialainen ystäväni rakastaa lunta. Hän ei tiedä mitään parempaa kuin katsella lumisadetta ja lusitelevia ihmisiä. Hän kysyi hieman kadehtien, mitä minä ajattelen lumesta. 

Noh.

Ajattelen, että in Finland we have this thing called lumityöt, jotka hieman vievät hohtoa hangista. Lumitöiltä ei nimittäin välty juuri kukaan. Omakotitaloasujilla on parhaimmillaan aarikaupalla kolattavaa. Rivitaloissa riittää yleensä oman pihatien selvittäminen, mutta lumen varastointitilaa on niin vähän että keittiön ikkunan eteen kasvava Mount Lumirest sulaa vasta toukokuussa. Kerrostaloasujat taas tietävät sen suloäänen, kun aura-auto käy jyräämässä pihaa puhtaaksi paljon ennen herätyskellon soittoa. 

Lumityöt voidaan jakaa useampaan alalajiin:

VÄLILUMITYÖT ovat varsinaisten lumitöiden valmisteleva vaihe. Välilumityöt on tehtävä pikaisesti kriittisille alueille järkyttävässä lumimyräkässä, kun ulko-ovi vielä aukeaa. Jotta ulko-ovi vielä aukeaa.

RAIVOLUMITYÖT ovat toiseksi raskain lumityölaji, jota esiintyy pakkasen ja suojan vaihdellessa. Työhön tarvitaan kolan ja lumilapion lisäksi rautakanki, hakku, hiustenkuivaaja ja kuumaa vettä poistamaan rappusille yön aikana spawnannut hengenvaarallinen teräsjää. Tästä operaatiosta seuraa koko lopputalven vaivaava tenniskyynärpää. 

VÄLILEVYLUMITYÖT (aka sirdalud- tai sydärilumityöt) hoitaa talouden hyväkuntoisin, sillä kaikki eivät tästä selviä. Yksi lapiollinen märkää nuoskalunta painaa 500 kiloa ja kiertoliike käy ikävästi alaselkään. Kola jumahtaa puolen metrin työnnön jälkeen kuin betoniseinään. Joudut ehkä lapioimaan kolaa tyhjemmäksi, jotta voit jatkaa. Puolessa tunnissa noin 800 kalorin suoritus.

NÄKYMÄTTÖMÄT LUMITYÖT kysyvät enemmän hermoja kuin fysiikkaa. Lapioit omasta mielestäsi pöllyävää pakkaslunta aivan apinana pihalta pois, mutta mitään ei näytä tapahtuvan. Eikä tapahdukaan, sillä seuraava puuska levittää kaiken lumen kinokseksi juuri siihen kohtaan, jonka äsken putsasit.

KINDER-LUMITYÖT alkavat aina etsinnöillä: missä auto on? Sitten huomataan, että Essolta ostettu viiden euron harja-skraba ei missään tapauksessa riitä lumikerroksen poistoon, mutta lapiollakaan ei uskalla, ettei maali naarmutu. Ainoa tapa on kahmia lunta pois kokovartalotekniikalla, jolloin lunta menee hihoista ja kauluksesta sisään ja rukkaset kastuvat läpimäriksi. Lumen alta paljastuu vielä sentin paksuinen jääkuorrutus, jonka sulattelussa kestää lounaaseen asti.

KOIRALUMITYÖT seuraavat sisälle asti. Vartin kusilenkin jälkeen hihnan päässä raahautuu paakkuinen jääkarhu, joka tarvitsee puolen tunnin spa-tuokion sulaakseen.

HERMOLUMITÖIHIN lähdetään, kun muut samassa taloudessa asuvat ihmiset ottavat siinä määrin päähän, että sitä lapioi mieluummin pihaa tyhjäksi kuin kuuntelee heidän ajatuksiaan elämästä. Tämä on sukua PAKOLUMITÖILLE, jotka kutsuvat siinä vaiheessa, kun halutaan välttää vielä ikävämmät kotityöt kuten ruoanlaitto.

KESÄ HOITAA -LUMITYÖT ovat ehdottomasti tämän setin lunkein malli, jossa tampataan tasan omien jalkapohjien levyinen polku postilaatikolle. Kaikki muu on turhaa ja hoituu itsestään viimeistään kesäkuussa.

FLEKSAUSLUMITYÖT ovat mahdollisia erityisesti taloyhtiömuotoisessa asumisessa, jolloin reipas aamuihminen hoitaa kaikkien huoneistojen edustat täydellisen puhtaiksi omalla lumilingollaan, koska "sehän on vähän kuin salilla kävisi". (Huom. Tämän lumityömuodon kohdentaminen taloyhtiön vanhimpien asukkaiden pihoihin on jopa suositeltavaa.)

ÄÄNIOHJATUT LUMITYÖT hoidetaan sisältä käsin. Perheen nuorisolle annetaan päteviä ohjeita oven raosta tai ikkunasta, että mihin ne lumikasat kuuluu koota ja onko se nyt riittävän hyvä. (Ei ole)

Yleensä lumityöt ovat kuitenkin edellisten yhdistelmä, jossa ensin tehdään kahdet välilumityöt, sitten Kinder-lumityöt, jatketaan välelevylumitöillä ja päädytään Kesä hoitaa -lumitöihin.

Että juu, jos minä näen lunta niin kesää minä lähinnä ajattelen.

(Kiitos ihanille IG-seuraajilleni, jotka auttoivat alkuperäisen listan täydentämisessä!)

Mitäs nyt, Spotify?

Välillä maailman meno hämmästyttää. Näin kävi viime viikolla, kun kuulin, että Spotify todella mieluummin poistaa klassikkoartistin kuin jotain huuhaaskeidaa syytävän juontaja-näyttelijä-podcastaajan. Päätöksestä ei oikein näyttänyt olevan edes epäselvyyttä, niin nopeasti se tehtiin. Tai sitten en vain huomannut keskustelua. Aikamoista joka tapauksessa.

Nyt kun Neil Youngin seuraan on ilmoittanut liittyvänsä pari muutakin artistia, kuluttajat lopettavat asiakkuuksiaan, #deletespotify trendaa ja kurssi sukeltaa, päätös on tuulettimessa. Yhdistettynä aikaisempiin korvauskohuihin firman maine on tietenkin pilalla lopullisesti. 

Ups?

Toisaalta olen ilahtunut. Näitä rajanvetoja tarvitaan, mutta minä en voi niitä yksin vaatia. Spotifyta oli jo samasta syystä lähestynyt vetoomuksella satojen lääketieteen ammattilaisten joukko, mutta sekään ei ollut ruotsalaisfirmaa kiinnostanut. Ihailen suuresti niitä taiteilijoita, joilla vielä on jotain sanottavaa ja kanttia tällaisiin vaatimuksiin. Samalla päästään käymään (jälleen kerran) sananvapauskeskustelua: mitä se tarkoittaa? Mitä se ei tarkoita? Mikä on sallittua? Mikä on rikos? Ja mikä on moraalisesti täysin väärin?

Samalla vituttaa. Kuluttajalle jää aina se sama outo sivustaseuraajan rooli. Kohu on erityisen työläs, sillä musiikkisovellus on monelle kiinteä osa arkipäivää ja yhdistetty joka hemmetin laitteeseen. Mikä on korvaava tuote? Onko toista reilumpaa ja vastuullisempaa palvelua? Vai siirrynkö vain takaisin korvalappustereoihin? Miten saan kopioitua vaivalla keräämäni biisilistat? Ystävä taas pohtii, miten linkki auton musiikkilaitteen kanssa puretaan, kun sovellusintegraatio on tehty jo tehtaalla. Lisäksi pännii, että minäkin olen rahoittanut tällaista sontaa monta vuotta ja luullut että rahani menevät artisteille. 

Hälyn olisi tietysti voinut nostaa jo aikaisemminkin. Ei tämä mikään vahinko ollut. Spotify on aivan täydessä ymmäryksessä ja isolla rahalla ostanut kyseisen podcastin. Roganin tapauksessa kyseessä ei siis ole mikään hiljalleen kajahtanut kokemusasiantuntija vaan yrityksen tulokseen vaikuttanut bisnespäätös. Yhtä lailla Roganille olisi voinut sanoa, että lopeta paskanjauhanta, koska tuo ei ole vastuullista toimintaa.

Mainostulojen optimointiin Asiakaskokemuksen räätälöintiin upotetaan tähtitieteellisiä summia rahaa mutta heti kun pitäisi kantaa vastuuta ydinbisneksestä eli alustan tarjoilemasta sisällöstä (= palkata porukkaa karsimaan disinformaatiota, vihapuhetta tai huuhaata), kaikki ylevät visiot, missiot, inkluusiot ja purposet lentävät ikkunasta ulos. Asiakaspalvelu suljetaan. Nothing to see here. Rahaa tässä ollaan tekemässä ja dataa keräämässä, ei täällä mitään arvoja oikeasti ole. 

Tällä hetkellä Spotifyn vastuullisuusraportti on aivan järjettömän kiusallista luettavaa. Onnea vaan jatkoon.

Agenttijärjestö goes työelämä

Snadi tuli aamulla viereen pötköttämään. Hän ei höpissyt omaan iloiseen tapaansa vaan huokaisi syvään. Kysyin tietenkin, että mikäs nyt on.

– Agenttijärjestössämme on kapina.
– Ahaa. Mistä kapina on saanut alkunsa?

Kuuntelin puolisen tuntia monimutkaista tapahtumavyyhteä, joka oli alkanut siitä, että 10-vuotiaista koostuvan agenttijärjestön pääjohtajan tekemä sisäinen ylennys oli johtanut ei-toivottuun käytökseen ylennetyn henkilön osalta: hänelle oli valta kihahtanut tupsupipoon ja henkilö oli alkanut käyttäytyä aika ikävästi muita jäseniä ja myös järjestön perustajaa kohtaan ja alensi mm. pääjohtajan. Mikä tietenkin oli virhe, koska pääjohtaja ei katsellut hyvällä tätä käytöstä vaan alensi hänet takaisin aloittelijatasolle, mistä vallanhimoinen agentti vastasuivaantui ja aikoo nyt perustaa oman järjestön. 

Huh. Aikamoista valtapeliä. Koska Snadi oli ylennetty järjestön varajohtajaksi (ilmeisesti sitouttamissyistä), hän koki asemansa raskaaksi. 

– Onko työelämä tällaista, hän ähki.

No, hyvin pitkälle. 

On pomoja, jotka saattavat joskus toimia hölmösti ja jättää sotkun varajohtajan hoidettavaksi.

On vaikeita tyyppejä, joista ei pääse eroon. 

On sitouttamisyrityksiä, jotka menevät poskelleen. 

On naurettavia valtapelejä, jotka vain karkottavat työntekijät.

Yhtä kaikki ongelma on sama: tilanne täytyy ratkaista jollain tavalla. Sillä jos ei ole itse ratkaisemassa sitä, asia ratkeaa muulla tavoin, hallitsemattomasti. Nostin esiin myös uhkan, jossa tämä kapinallinen liittyy kilpailevaan agenttijärjestöön ja paljastaa kaikki heidän strategiset kilpailuetunsa vastapuolelle. Snadi kalpeni ja sanoi, että hänen täytyy heti ilmoittaa pääjohtajalle tästä skenaariosta. Sanoin, ettei todennäköisesti ole kiire, koska kapinallisagentti ei selvästikään ole ajatellut tehdä vallallaan muuta kuin sekoilla. Jos hän olisi ajatellut rationaalisesti, hän olisi ymmärtänyt, että toiminnallaan vain karkottaa muut, jolloin hän olisi lopulta vain ns. king of ashes.

Pohdiskelimme vaihtoehtoja. 

Kapinallisagentin hillitsemiseksi pitäisi tietää, mikä muu häntä motivoisi kuin valta, jota hän ei selvästikään osaa käyttää. Raha? Snadi mietti, että hän ja agenttitoverinsa voisivat piirtää seteleitä, joilla kapinallinen lahjotaan takaisin ruotuun. Nostin esiin ongelman terroristien kanssa neuvottelemisesta. Lisäksi täytyy miettiä johtajuutta: voiko tällaisen loose cannon -käytöksen jättää huomiotta ja mitä jos kapinallinen villiintyy uudelleen? Vaikea tilanne. Kepin ja porkkanan annostelu on aina ollut haastavaa. Snadi ei pitänyt keppiajatuksesta lainkaan, joten päädyimme etsimään muita keinoja.

Ulkopuolisen konsultin roolissa ehdotin, että tarkastelisimme rakenteita. Jospa järjestön (kaikella kunnioituksella pääjohtajaa kohtaan) sattumanvaraisen, vesiputousmallisen ja konflikteja aiheuttavan valtahierarkian voisi purkaa tai ainakin jossain määrin selkeyttää ja demokratisoida yhteisten sääntöjen avulla. Lisäksi järjestön hiukan sotaisan mission voisi suunnata vaikkapa rauhanturvaamiseen tai muuhun vähemmän triggeröivään toimintaan – toki tällöin tietysti pitäisi pystyä osoittamaan ulkopuolinen uhka tai purpose, joka saisi omat rivit tiivistymään. 

– Mutta kuka tuohon pystyy?

– Kaikki alkaa johdon sitouttamisesta. Jospa varajohtaja uskaltaisi käyttää ääntään ja ehdottaa uutta strategiaa pääjohtajalle?

Neuvottelut ovat nyt käynnissä. 

Työelämä best.