Älä laiminlyö omia tarpeitasi

Päätin eräänä kesäisenä aamuna pitkästä aikaa hypätä vaa'alle. Kun näin lukeman, nousin pois, putsasin laitteen pohjasta pölyt ja nousin sen päälle uudelleen. Toistin prosessin vielä kerran. Tauluun ilmestyi sitkeästi sama kuutosella alkava lukema. Uskottava oli: painoni oli sama kuin 17 vuotta sitten. 

Uutinen tässä on se, etten ole aktiivisesti laihduttanut, lopetin ryhtiliikkeet ja kokeilut aika päiviä sitten. Olen syönyt kesällä pizzaa ja juonut viiniä, tuhoan karkkipussin aina silloin tällöin ja olen addiktoitunut cheddar-linssisnackseihin. Käyn toki jumpissa ja tenniksessä, mutten pidä fanaattisesti kiinni treenipäivistä. Jos ei tänään maistu, menen huomenna. Koira pitää huolen päivän askelmääristä.

No, miten tällainen temppu sitten tehdään? 

Vahingossa. Tämä ilmiö alkoi jo viime kesänä kun vietin ennätysmäärän aikaa yksin. Minä laihdun, kun
a) elän omien biorytmieni mukaisesti ja
b) olen onnellinen. Tai ainakin ei-surullinen.

Eron jälkeen vietän säännöllisin välein sellaista elämää, jossa määrittelen itse omat aikatauluni. Tämä johtaa mm. siihen, että syön sopivasti eli silloin kun on nälkä, liikun paljon enemmän ja nukun hyvin.

Olen tiennyt aina, että aineenvaihduntani ei toimi ravitsemussuositusten mukaan. En tunne nälkää tai nälkäkiukkua, en tarvitse välipaloja. Pätkäpaastoilen ihan vahingossa, jos teen jotain kiinnostavaa tai dopamiinitasot ovat korkealla (suosittelen lämpimästi myös seksielämää!), jolloin en edes muista syödä (tämä on myös add-jengille tyypillistä) mutten myöskään kompensoi syömättömyyttä seuraavana päivänä. Lisäksi saan syödä mitä sattuu. Minulle on aivan sama vedänkö paahtoleivän vai sushibuffan, pääasia, että verensokeri nousee. 

Voisin kuvitella, että tältä tuntuu keliaakikosta, joka vihdoin tajuaa jättää gluteenin pois. Sovin hirveän huonosti lapsiperhemuottiin, jossa on tarjoiltava säännöllisin väliajoin lämpimiä aterioita ja välipaloja. 

Oura komppaa. Minulla on sormukseni dataa siitä, että olen paremmassa kunnossa kuin koskaan. Leposykkeeni keskiarvo laski ensimmäistä kertaa alle 50 lyöntiin minuutissa ja sykevälivaihteluni on kuin parikymppisellä. Syvää unta tulee parhaimmillaan kolme tuntia yössä.

On tässä haittapuolensakin. Saan todennäköisesti aivan liian vähän nestettä, sillä en tunne myöskään janoa enkä osaa kantaa vesipulloa mukana. Toiseksi on selvää, että on päiviä, jolloin ruokavaliossani on pelkkiä tyhjiä kaloreita, mutta korjaan hivenainepuutoksia purkista, epäsäännöllisesti tietenkin. 

Ja sitten disclaimer: tämä minun metodini ei oikeastaan ole mikään metodi. Se toimii vain toiselle samalla tavalla viritetylle ihmiselle. Suurin osa ei pysty tällaiseen epämääräisyyteen ihan jo nälkäkiukun vuoksi. Sydänsurujen laihduttava vaikutus taas on henkisesti vähän turhan raskas suositeltavaksi. 

Mutta. Mikään ei estä oman vaatimustason nostoa. Älä laiminlyö omia tarpeitasi. Vaikka suhtaudun ylipäätään kaikkiin itsensä kuuntelemisen neuvoihin vähän hymähdellen, yleiseen tapojen, tottumusten ja luulojensa tutkiskeluun kannustan lämpimästi. Joskus se tarkoittaa sitä, että omasta hyvinvoinnista pitää nostaa järkyttävä meteli. Pidä kiinni omasta tilastasi ja ajastasi, treeneistäsi ja unirytmistäsi. Jos olet lopenkyllästynyt makaronilaatikkoon, tee hyvänen aika itsellesi jotain muuta. (Ei perheen tarvitse syödä samaa ruokaa). Kuuntele paitsi hyvää oloa myös pahaa oloa ja kas, tiedät yhtäkkiä mitä pitää tehdä.  

Ehkä kaikkein tyydyttävintä on ollut huomata, että "vika" ei ole minussa, ei ole koskaan ollut. Kroppani toimii aivan mainiosti kun vain lopetan iänikuisen omasta hyvinvoinnistani joustamisen – eivät ne minun tarpeeni ole virheitä vaan ominaisuuksia. 

Olen tosi onnellinen, ettei minun hyvinvointiini liity sellerismoothie.

Uusi alku Tampereelta

Kaupallinen yhteistyö: Visit Tampere

Olen ollut hieman elvytyksen tarpeessa helmikuusta 2020 lähtien. Kukapa ei? Kun Visit Tampereen Pirjo kysyi, millaista reissua olisin nyt syksyllä vailla, vastasin empimättä, että sellainen kahden koronaan ja elämään uuvahtaneen naisen sielunhoidollinen kulttuuriretriitti olisi aika jees. Koska loppujen lopuksi keski-ikäisen unelmaloma ei paljoa vaadi: jos reissu sisältää ystävän seuraa, kunnon yöunet hyvällä patjalla, hotelliaamiaisen ja ylipäätään jonkun muun laittamaa ruokaa, lasin viiniä siellä täällä ja matalan kynnyksen viihdettä kaupungilla, teatterissa tai galleriassa, ollaan hyvän elämän ytimessä. 

Sain juuri sitä mitä tilasin. Tampereen junaan hyppäsi kanssani hyvä ystäväni, kolmen pojan äiti, joka oli yhtä buuttauksen tarpeessa kuin minäkin.

Kun edellisen kerran kävin Tampereella, olin liikenteessä talvella ja lasten kanssa, jolloin painopiste oli koko perheelle sopivassa ohjelmassa. Nyt meillä oli mahdollisuus vetää läpi aikuisten setti – ja ilolla vedimmekin! Rakastan kävellä kaupungilla ja piipahdella hetken mielijohteesta erilaisiin liikkeisiin (mitä lapset eivät juuri rakasta), joten pistimme lenkkarit jalkaan ja hyppäsimme junaan. 

Yövyimme aivan Tampere-talon vieressä sijaitsevassa uudehkossa Marriot Courtyardissa, joka oli iloksemme aivan ratikkareitin varrella, joten pääsimme testaamaan myös upouutta kulkuvälinettä.

 

Alla siis jakoon Tampereen vinkit! Tehkää perässä tai muokatkaa oman maun mukaan: 

Kauppahalli

Ra-kas-tan kauppahalleja. Kaupungin pulssin voi käytännössä käydä mittaamassa kauppahallin käytäviltä: onko porukkaa, millaisia kauppiaita kojuista löytyy, tuoksuuko pulla, kahvi ja kukkakimput ja millaiset tuliaiset saan mukaan. Me tutustuimme Tampereen halliin Doerzista löytyvällä Aikamatka kauppahallin makuihin ja historiaan -kierroksella, jonka veti opas Pirjo Rantanen. Suosittelen lämpimästi! Tarinat 120-vuotiaan kauppahallin arkkitehtuurista, vaiheista (se oli menossa jopa purkuun!) ja kauppiaista kiinnittävät paikan kiinnostavalla tavalla kaupungin historiaan ja kulttuuriin. 

Kävimme syömässä Pyynikin munkkikahvilan munkkirinkilät, maistelemassa Tallipihaltakin löytyvän Suklaapuodin konvehteja ja ihastelemassa La Marée äyriäisbaarin shampanjavalikoimaa. Ja vegaanit: käykääpä tsekkaamassa ravintola Leon menu! Kierroksemme päättyi juustojen ja viinien makumaailmaan Juustosopen asiantuntijan johdatuksella. Nämä kaikki sopivat erityisen hyvin naisten reissun ytimeksi. 

Tampereen Työväen Teatteri

Parin vuoden kulttuurivajareiden täyttämiseksi kävimme tietenkin myös teatterissa. Kellariteatterin puolella menevä Nyotaimori pistää katsojan puntaroimaan erittäin ajankohtaista teemaa: modernin työelämän vastuullisuutta. Absurdeja käänteitä saava näytös naurattaa ja itkettää vuoron perään kun halpatyövoimalla ommelluille empowerment-rintaliiveille suunnitellaan mainoskampanjaa. 
Ps. Spoilaamatta juonta kerron, että tarina lava-autokilpailusta on tosi, googlasimme.

Sara Hildenin taidemuseo: Marcel Dzama / Tonight we dance

Tässä näyttelyssä verkkokalvot saavat kyytiä. Kanadalaisen taiteilijan värikkäissä ja surrealistissa teoksissa (piirustuksissa, tauluissa, videoissa ja installaatioissa) tanssivat iloisessa sekamelskassa konekiväärein varustellut ballerinat, eläinpukuiset ihmiset ja populaarikulttuurin satuhahmot, sanalla sanoen täyttä dadaa. Huh. Tästä näyttelystä poistuu aivokuori niin täynnä ajatuksia, että ystävättärelle ne upposivat ihan alitajuntaan ja uniin asti.

Milavida: Paluu 20-luvulle

Tampereen kosmopoliittien Nottbeckien elämästä kertova näyttely on saanut tänä vuonna seurakseen 20-luvun elämästä kertovan vaihtuvan näyttelyn, jossa kurkistetaan sadan vuoden takaiseen elämäntyyliin, viihteeseen, muotiin ja muotoiluun. Kierrokseen kannattaa varata kunnolla aikaa, sillä teemoitetuissa tiloissa ja vitriineissä jaetaan valtavasti tietoa niin tekstin kuin videonkin muodossa. 

Ravintola Villit ja viinit

Ravintola Kajon kylkeen avattu söpö pieni (toimii first come first served -periaatteella)) drinkkiravintolaksi itseään tituleeraava Villit ja viinit on ihastuttava yhdistelmä perinteistä kulinarismia ja luovaa hulluutta. Menu on lyhyt mutta sitäkin laadukkaampi ja annosten kylkeen kaadetaan lasiin luonteikkaita viinejä. Omalaatuisesta tunnelmasta mainittakoon se, että tässä paikassa on täysin sallittua hengata tiskillä drinkin kanssa tai vetää koko menu läpi, tarjoilut hoidetaan tarpeen mukaan.

Ravintola Henriks

Astetta fiinimpää tunnelmaa mutta silti konstailematonta sesonkiruokaa tarjoilee Henriks. Älä anna valkoisten pöytäliinojen hämätä, palvelu on sydämellistä ja ruoka rennon tyylikästä. Tämä keikka kannattaa yhdistää Tampereen Työväen Teatterin näytökseen, sillä ravintola sijaitsee aivan Hämeenpuiston kupeessa. Erityismaininta myös kasvismenusta, jonka starttaava sienikeitto oli lähes uskonnollinen kokemus. (Muista pöytävaraus, tupa oli lauantaina täynnä.)

Ravintola Periscope

Korkeita paikkoja ja kaupunkihorisonttia rakastavalle on Tampereella paljon viihtymisvaihtoehtoja. Me kävimme pitkän päivän jälkeen lepuuttamassa väsyneitä jalkojamme (askelia kertyi päivän mittaan 25K) ja nauttimassa lasilliset kuplivaa Ratinan katolla, ravintola Periscopen loungessa. Kun katselimme kaupungin valojen heijastuksia mustassa vedessä ja kuuntelimme taustalta ihmisten naurua ja puheensorinaa, ystävä totesi, että voisi itse asiassa asua Tampereella. Komppaan.  

Ravintola Muusa

Olympiakorttelissa sijaitseva brunssiravintola Muusan visiitti kannattaa ottaa aina ohjelmaan. Tämän parempaa brunssia, jossa palvellaan niin vegaanit, kasvis- kuin sekasyöjätkin, tuskin Suomesta löytyy. Kolme asiaa: Varaa pöytä. Mene nälkäisenä. Kieri hotellille.

Tampereen design-kortteli: Seele ja Palmroth

Jos kotiverkkareista kuoriutuminen taas toimistokelpoiseksi kuumottaa tai haluat vain nähdä millaisilla siivillä suomalainen muotoilu tällä hetkellä lentää, kannattaa piipahtaa Tampereen design-korttelin liikkeisiin. Tarkempaa infoa löytyy tästä kartasta.

Aivan Kauppahallin vierestä löytyy suomalaisen designin kivijalkaliike Seele, josta löytyy laadukkaita suomalaisten merkkien pukineita arkeen ja juhlaan, myös plussakoossa. Ystävä panosti neuleisiin, minä taas en sattuneesta syystä voinut ohittaa Kaikon puuma-kietaisuhametta, joka tuntui tukevan hot girl summer -teeman jatkamista joulukuulle. 

Samalla kadulla sijaitsee myös perinteikkään kenkäliike Palmrothin pieni showroom ja myymälä, joka on aina piipahtamisen arvoinen. Tällä hetkellä eniten pakataan matkaan kuulemma näitä ketjuloafereita.

Kotimatkalla junassa totesimme saman asian kuten aina: aika loppui kesken, taas. Viikonloppu on aivan liian lyhyt periodi kaupunkireissuun, oli kyseessä sitten Tampere tai Tukholma. Olisin mielelläni osallistunut ainakin tampereenkiäliselle kävelykierrokselle tai piipahtanut vakoilumuseossa! Ensi kerralla täytyy myös varata aikaa second hand -kierrokseen. Ja siihen äyriäisbaariin. Ja Pyynikin näköalatornille. Ja talviuintiin. Ja...

Ps. Jos syyslomasuunnitelmat ovat vielä auki, kehotan kurkistamaan Tampereen tarjontaa, jossa on niin karmivaa karnevaalia kuin valotaidettakin.  Ja tietenkin kestohitti pupukahvila. 

Tämä omituinen turboahdettu kesä

Elokuu rysähti syliin vähän samalla tavalla kuin kesäkuu, tuli vain jostain takavasemmalta ja kiilasi ohi ja kiihdytti niin, että yskin pölyä. Sitten akoivat koulut, eikä minun tarvinnut enää miettiä kaikkia päivän aterioita ja ohjelmanumeroita. Ja nyt, aivan yhtäkkiä on syyskuu. Mitä tässä välissä oli?

En oikein missään vaiheessa ehtinyt tämän turboahdetun kesän kyytiin. Ainoat selkeät (ilmeisesti proseccon kirkastamat) muistikuvani ovat Hangon regatasta ja merkittävimmät tapahtumat koskivat nilkan taittamista koiraa ulkoiluttaessa. Lopun aikaa oli vain aivot sulattava helle ja tietokone. Ikimuistoinen sinkkukesäni jäi suutariksi. 

Astuin kuoppaan ja olen käyttänyt koko kesän hirveää nilkkatukea.

Ensinnäkin oli helvetisti töitä. Ajattelin aluksi, ettei heinäkuussa tapahdu mitään, mutta kävi juuri päinvastoin: oli vilkkaampaa kuin koko keväänä ja kesälomani oli suoraan jostain yrittäjyyden pilapiirroksesta. Puhuin puhelimessa, tein tarjouksia, pidin etäpalavereita, kontaktoin kumppaneita ja suunnittelin tulevaa samalla kun hikoilin olohuoneessa hihattomassa t-paidassa ja pikkareissa ilman ilmalämpöpumppua.

Toiseksi, vuoroviikkovanhemmuudessa on opettelemista. Kirjoitan tästä vielä pitemmin, mutta käytännössä elän kaksoiselämää, joista toinen muistuttaa opiskeluvuosia. Olen koko ajan matkalla jonnekin, ostan ruokaa yhdelle, syön mitä sattuu. Eikä se toinenkaan elämä ole entisensä: pitää pystyä vaihtamaan sinkkuelämästä perheenäidiksi ja päinvastoin sen viiden minuutin aikana, joka kestää kävellä yksiöstä rivariin, tehdä ruokaa isoja satseja, muistaa mitä piti kommunikoida Wilmaan ja mitä WhatsAppin perheryhmään, ja pestä pyykkiä. Helmasyntini on aina aliarvioida siirtymiin, muutokseen ja tottumiseen menevä aika. Ei kehitystä tässä. 

Kolmanneksi ajankäytön suunnittelu on kertaluokkaa haastavampaa. Pitäisi oppia tekemään tuplasti suunnitelmia sekä itselleen että lasten kanssa, erityisesti lomilla, jos haluaa yhdistää ystäväperheen aikataulut. Tämähän sopii luonteelleni kuin otsatukka sialle. Valitettavasti mitään pillittämisen mahdollisuutta ei ole vaan tämä on otettava haltuun. 

Ja sitten tuli ilmastoraportti, maanjäristys, Taleban ja elokuun viimeinen päivä, ja nyt on vaikea päättää, mistä ahdistuisi eniten. "Hyvä".

Plussapuolelle laskettakoon, että sain toisen koronashotin lisäksi myös myös kirjoitusinspiraationi korkojen kera takaisin ja minulla on kerrankin tarjota kustantajalle suht valmista tekstiä epämääräisen himmelin sijaan.

Jotenkin tähän syksyyn lähteminen tuntuu vaikealta. Tarvitseeko sitä vielä aloittaa? Vai pitääkö haaveilla elämäni sinkkusyksystä?

Please advice.

Ero ja asumisjärjestelyt: millä eri tavoin asumisen voi järjestää?

Tämä yhteiselämän käytännön lopettaminen on massipäällikköjen hommaa. 

Kun pohdimme erilaisia vaihtoehtoja Oikotien, taskulaskimen ja pankin lainalaskurin kanssa, kävi hyvin nopeasti hyvin selväksi, että tarvitsemme jonkin luovan ratkaisun perinteisen sijaan. Yhtä isoa 4h perheasuntoa ei puoliteta näillä huudeilla kahdeksi pienemmäksi 4h perheasunnoksi ilman merkittävää lisävelkaa. Johon taas kummallakaan ei ole rahkeita, etenkään koronan aiheuttaman talousmoukaroinnin jälkeen.  

Vuoroviikkoasumisen malli, jossa lapset asuvat joka toisen viikon toisen vanhemman luona, on yhteishuoltajuuden toteuttamisessa suosituin vaihtoehto. Ero on usein rankka fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen prosessi, johon liittyy valtavasti erilaisia tunteita ja tarpeita, varsinkin jos välit ovat kireät. Tunnistan itsekin henkisen tarpeen pöydän putsaamiseen. Bonuksena tässä on se, että jos lapset ovat itsenäisesti kulkevassa iässä, toista vanhempaa (ja tämän mahdollista uutta kumppania) ei välttämättä tarvitse nähdä lainkaan. Poissa silmistä, poissa mielestä. 

Jos taas välit ovat hyvät, mahdollisuuksia on enemmän. Silti asumisneuvotteluissa vaaditaan joustoa tilanteessa, jossa ei enää tarvitsisi joustaa. Nyt kun kerrankin saisi päättää kaiken itse, neuvottelut ex-kumppanin kanssa voivat tuntua vähän... väkinäisiltä. 

Päätimme silti yrittää. Me erosimme ystävinä ja haluamme säilyäkin sellaisina ihan jo itseisarvollisesti, mutta toki myös vanhemmuuden näkökulmasta. Mutta millä ratkaisulla selviämme a) vähimmällä välppäämisellä ja b) pysymme budjetissa? Ja mitä muita vaihtoehtoja edes on? 

Käytännössä erilaisia komboja löytyi ihan jos tuttavapiiristä yllättävän paljon.

• Lapset asuvat arkisin enimmäkseen toisella vanhemmalla (yleensä jostain käytännön syystä kuten koulumatka) ja ovat enemmän toisen vanhemman kanssa lomilla.
• Vanhemmat asuvat aivan naapureina ja lapsi saa itse valita kumman luona viettää yön. 
• Lapset asuvat eri osoitteissa, toinen isällään, toinen äidillään.
• Kimppakämppä eronneen ystävän kanssa, jolla samanikäinen lapsi/lapsia.
• Lapset jatkavat samassa osoitteessa ja vanhemmat asuvat vuoroviikoin joko omassa tai yhteisessä pienemmässä asunnossa.

Ehkä olennaisinta oli huomata, että nämä ovat kaikki kompromisseja johonkin suuntaan, aivan kuin se parisuhdekin on. Kaikissa ratkaisuissa on mietittävä, kuka joustaa ja mistä, mikä on taloudellisesti mahdollista ja mikä ei, sekä mitä riskejä ratkaisuun sisältyy. Epämukavuusaluetta ei voi täysin välttää.

Kaikki pohtiminen kannattaa aloittaa neuvottelulla pankin kanssa, josta saa raamit liikkumavaralle. Me saimme järkkäiltyä lainojamme niin, että saamme vuokrattua aikuisten vuoroviikkoyksiön tästä lähimaastosta pienellä lisäkululla. Lapsetkin olivat tyytyväisiä, sillä aikuisten ramppaaminen on huomattavasti helpompaa kuin kersojen. Tämä on joka tapauksessa muutaman vuoden mittainen välivaihe, kunnes Teini irtoaa omalle kiertoradalleen. Sitten mietitään uudestaan.

Huh. Kylläpä vapautui kapasiteettia aivoista tämän harjoituksen jälkeen! Voitte odottaa tähän blogiin vähän enemmän elämää. 

Ps. Niin ja se vuoroviikkoasuntokin löytyi. Voin ensi viikolla pitää virtuaalikierroksen, jos kiinnostaa!

Otetaanko vielä kerran?

Olimme istuneet Snadin kanssa soittohuoneessa jo puolitoista tuntia. Uuvutti. Minä kuvasin, Snadi soitti kitaraa. Yritimme tallentaa kahta vaikeahkoa kappaletta, jotka piti lähettää seuraavana päivänä musiikkiopiston pääsykokeeseen. Ei sujunut. Kuvaaminen jännitti, näpit hikosivat ja aina meni jossain kohtaa väärin, mutta jostain syystä kumpikaan ei – täysin perusluonteensa vastaisesti – halunnut lyödä hanskoja tiskiin. 

– Otetaanko uudestaan? 

– Otetaan.

Oma suhteeni treenaamiseen ei ole mitenkään hyvä. Olen huithapeli. Harjoittelu on pääsääntöisesti tylsää. Perusasioiden kertaamista, toisteista, monotonista, hohhoijaata, saman asian jankuttamista, samassa asiassa epäonnistumista. Olinkin hyvin pitkään sitä mieltä, että jos en pärjää (=ole paras) jossain asiassa ilman treeniä, kyseessä ei ole minun lajini. En osallistu, kiitos ja kuulemiin.  

Vasta romaanin kirjoittaminen tuuppasi ensimmäistä kertaa eteeni sellaisen haasteen, jossa täyttyi kolme avainkohtaa: 

a) motivaatio oli hyvä jolloin halusin onnistua, 

b) päämäärä oli konkreettinen eli tiesin, mitä tavoittelen ja 

c) uskoin että pystyn siihen jolloin koin tavoitteen saavuttamisen olevan mahdollista. 

Prosessi kuljetti itseään. Mitä enemmän tein töitä, sen selkeämmäksi kävi päämäärä. Teksti parani kun sitä hioi ja aloin uskoa, että käsikirjoituksesta tulee jossain vaiheessa kirja. Ja vaikka en aina ollut varma, kirjoitinko mitään järkevää, kustannustoimittaja oli. Minulla oli apua. Ja jokainen muistaa oikea-aikaisen kannustuksen loppuikänsä.

Nämä avainkohdat olivat läsnä myös soittohuoneessa. Snadille kirkastui videoiden kautta, mitä yritimme tehdä. Me tunnistimme ongelmia ja korjasimme niitä. Kunnianhimo nousi sitä mukaa mitä pitemmälle biiseissä päästiin virheettömästi. Samalla myös iskettiin stoppi sille myrkylliselle ajatukselle, että minä olen huono enkä osaa. Tuo huonouden ajatus on nimittäin este yrittämiselle.

Et ole huono vaan alussa. Kehityt kun treenaat. Otetaan uudestaan.

Ja vaikka en osaa itse soittaa kitaraa (en tunne edes nuotteja), olin ihan vain seurana, sparraamassa. Kannustin, mutta myös totesin, että tuo oli liian iso moka tuohon kohtaan. Hövelin ihmisen on hyvin vaikea olla pikkutarkka ja siinä riittää haastetta edelleen: rima pitää pystyä joskus asettamaan korkeammalle kuin tällä luonteella jaksaisi. 

Saimme lopulta pari kelvollista versiota kappaleista purkkiin ja painuimme nukkumaan. Seuraavana aamuna Snadi kysyi, mennäänkö vielä videoimaan kertaalleen. Uni oli tehnyt tehtävänsä: saimme molemmista kappaleista talteen vähintäänkin ysin versiot.

Snadi totesi session jälkeen tyytyväisena, että ei haittaa, vaikka hän ei pääsisi sisälle, hän oli tehnyt parhaansa. Ja se piti paikkansa. Kai yksi määritelmä sille on, että tilanteessa on enemmän yritystä kuin on taitoa.

Lisäksi kokemuksena oman parhaansa tekeminen on tärkeä. Oma paras ei kovin usein – jos koskaan – tule ilmaiseksi, treenaamatta ja ilman vaivannäköä. Ja kun on kerran tehnyt parhaansa, tietää, mitä se vaatii. On aivan mahdollista olla omalla parhaallaan maalissa voittajana, jos ei nyt niin sitten myöhemmin.