Otetaanko vielä kerran?

Olimme istuneet Snadin kanssa soittohuoneessa jo puolitoista tuntia. Uuvutti. Minä kuvasin, Snadi soitti kitaraa. Yritimme tallentaa kahta vaikeahkoa kappaletta, jotka piti lähettää seuraavana päivänä musiikkiopiston pääsykokeeseen. Ei sujunut. Kuvaaminen jännitti, näpit hikosivat ja aina meni jossain kohtaa väärin, mutta jostain syystä kumpikaan ei – täysin perusluonteensa vastaisesti – halunnut lyödä hanskoja tiskiin. 

– Otetaanko uudestaan? 

– Otetaan.

Oma suhteeni treenaamiseen ei ole mitenkään hyvä. Olen huithapeli. Harjoittelu on pääsääntöisesti tylsää. Perusasioiden kertaamista, toisteista, monotonista, hohhoijaata, saman asian jankuttamista, samassa asiassa epäonnistumista. Olinkin hyvin pitkään sitä mieltä, että jos en pärjää (=ole paras) jossain asiassa ilman treeniä, kyseessä ei ole minun lajini. En osallistu, kiitos ja kuulemiin.  

Vasta romaanin kirjoittaminen tuuppasi ensimmäistä kertaa eteeni sellaisen haasteen, jossa täyttyi kolme avainkohtaa: 

a) motivaatio oli hyvä jolloin halusin onnistua, 

b) päämäärä oli konkreettinen eli tiesin, mitä tavoittelen ja 

c) uskoin että pystyn siihen jolloin koin tavoitteen saavuttamisen olevan mahdollista. 

Prosessi kuljetti itseään. Mitä enemmän tein töitä, sen selkeämmäksi kävi päämäärä. Teksti parani kun sitä hioi ja aloin uskoa, että käsikirjoituksesta tulee jossain vaiheessa kirja. Ja vaikka en aina ollut varma, kirjoitinko mitään järkevää, kustannustoimittaja oli. Minulla oli apua. Ja jokainen muistaa oikea-aikaisen kannustuksen loppuikänsä.

Nämä avainkohdat olivat läsnä myös soittohuoneessa. Snadille kirkastui videoiden kautta, mitä yritimme tehdä. Me tunnistimme ongelmia ja korjasimme niitä. Kunnianhimo nousi sitä mukaa mitä pitemmälle biiseissä päästiin virheettömästi. Samalla myös iskettiin stoppi sille myrkylliselle ajatukselle, että minä olen huono enkä osaa. Tuo huonouden ajatus on nimittäin este yrittämiselle.

Et ole huono vaan alussa. Kehityt kun treenaat. Otetaan uudestaan.

Ja vaikka en osaa itse soittaa kitaraa (en tunne edes nuotteja), olin ihan vain seurana, sparraamassa. Kannustin, mutta myös totesin, että tuo oli liian iso moka tuohon kohtaan. Hövelin ihmisen on hyvin vaikea olla pikkutarkka ja siinä riittää haastetta edelleen: rima pitää pystyä joskus asettamaan korkeammalle kuin tällä luonteella jaksaisi. 

Saimme lopulta pari kelvollista versiota kappaleista purkkiin ja painuimme nukkumaan. Seuraavana aamuna Snadi kysyi, mennäänkö vielä videoimaan kertaalleen. Uni oli tehnyt tehtävänsä: saimme molemmista kappaleista talteen vähintäänkin ysin versiot.

Snadi totesi session jälkeen tyytyväisena, että ei haittaa, vaikka hän ei pääsisi sisälle, hän oli tehnyt parhaansa. Ja se piti paikkansa. Kai yksi määritelmä sille on, että tilanteessa on enemmän yritystä kuin on taitoa.

Lisäksi kokemuksena oman parhaansa tekeminen on tärkeä. Oma paras ei kovin usein – jos koskaan – tule ilmaiseksi, treenaamatta ja ilman vaivannäköä. Ja kun on kerran tehnyt parhaansa, tietää, mitä se vaatii. On aivan mahdollista olla omalla parhaallaan maalissa voittajana, jos ei nyt niin sitten myöhemmin.

ADD-nainen äitinä eli kuinka en hurahtanut vauvoihin

Kaikenlaista näpertelyä rakastava Teini ent. Skidi on koronavuoden aikana kehittynyt taitavaksi leipuriksi ja nauttii siitä. Omena putoaa joskus hyvin kauas ja niin on tarkoituskin.

Muistan ikuisesti erään äitiyskeskustelun. Eräs kanssaäiti totesi, että äitiys on hänen mielestään ihanaa, koska hän on antanut itsensä hurahtaa äitiyteen. Tämä hurahdus näkyi vauvahuumana, johon liittyi soseuttamista, loruttelua ja vaatteiden ompelemista. Tulkitsin, että hänen mielestään omat vaikeuteni äiti-identiteetin kanssa johtuivat nimenomaan tästä hurahtamiskyvyttömyydestä, jonka tunnistin itsekin. En saanut hoivaamisesta iloa.

En silloin tiennyt, että minulla oli äitiyteen poikkeuksellisen huonot eväät jo neurotasolla. Tai tiesinhän minä, tavallaan. Olin jo pitkään ajatellut, etten halua lapsia lainkaan, sillä mikään siinä ei erityisemmin vedonnut minuun. Tiesin, että kyllästyn helposti, en nauti rutiineista vaan spontaaniudesta, ajantajuni katoilee aivan eri skaalassa kuin muilla, minun on vaikea tulkita toisten ihmisten ajatuksia ja teen mielelläni montaa asiaa yhtäaikaa. Persoonani ei jotenkin sopinut ollenkaan yhteen lapsiperhemielikuvieni kanssa, jossa keskiössä oli valtava määrä itselleni vieraita ja jopa tylsiä asioita.

Näin jälkikäteen on hämmästyttävää, miten täsmällinen epämääräinen ajatukseni oli. Munasarjani eivät hurahtaneet äitiyteen sen enempää kuin minäkään, joten koin olevani vauvan kanssa aivan väärässä paikassa ja ympäröity ihmisillä, joilla selvästi oli menossa aivan erilainen elämänvaihe kuin minulla. Näiden pätevien, energisten ja neuvokkaiden naisten maailma ei räjähtänyt unen ja liikunnan puutteesta ja jatkuvista keskeytyksistä, he kukoistivat. Minä näin painajaisia, että olin raskaana. Edelleen yksi ahdistavimmista painajaisistani koskee sitä, että huollettavanani on vieras lapsi. Toisen työ, toisen painajainen, heh.

Olen tämän blogin olemassaolon ajan toitottanut kahta kokemukseeni kiinteästi liittyvää asiaa. 

Lisääntyminen ei ole kansalaisvelvollisuus eikä huoltosuhde ole naisten vastuulla. Ei äitiys välttämättä tuo mitään onnen tai naiseuden täyttymistä, vaan voi käydä aivan päinvastoin. Ja ei, et edes välttämättä kadu päätöstäsi. En tiedä, mistä itsekkyydellä syyllistäminen ja yksinäisellä elämällä pelottelu kumpuaa, mutta on selvää, että lapsettomuuden valinnut nainen voi elää aivan yhtä vajaata tai täyttä elämää kuin äitikin, erilaista toki. 

Äitiyskokemus ei ole universaali. Joillekin äitiys on luontaista ja helppoa, joillekin ei. Jotkut pystyvät myös tekemään veroilmoituksen ajoissa, täyttämään valtavia numeroexceleitä ja keskittymään itse uutiseen, vaikka kirjeenvaihtajan hiukset heiluisivat hassusti tuulessa. En pysty samaan vaikka haluaisin ja yrittäisin, sillä hurahtaminen ei ole valinta. Suosittelen hakeutumaan niiden ihmisten seuraan, jotka tunnistavat samoja haasteita, ja etsimään ratkaisuja niiden kanssa, jotka eivät lyttää kokemustasi, vaikka se tarkoittaisi, että et olisikaan parhaimmissa bileissä mukana. Tarkkaavaisuushäiriöinen nainen voi olla mainio äiti, mutta hän jos kuka tarvitsee tukirakenteita, neuvolaa, ystäviä, noutoruokaa, lastenvahteja ja kasvatuskumppaneita, mieluummin useampia, jotta hän voi keskittyä siihen, missä on parhaimmillaan. Lasten isän on syytä varautua ottamaan vastaan paljon perinteistä stereotypiaa laajempi rooli. 

Suhteeni äitiyteen on parantunut vuosi vuodelta. Rakastan isoja lapsiani, joista ei tarvitse huolehtia koko aikaa ja joiden vessahätää ei tarvitse arvailla. Päinvastoin, he haluavat tietää, olenko muistanut syödä lounasta ja antaa Wilmassa luvan metsäretkeen, jota pyydettiin jo kolme päivää sitten. 

Huomaan, että tästä matkasta on jäänyt myös arpia. Ryhdyin äidiksi aivan liian takki auki, pohtimatta. Tunnen ajoittaista epäuskoa siihen, uskallanko yrittää mitään, mistä en ole sataprosenttisen varma. Minua vaivaa myös omituinen vastuunpakoilun tarve. En halua ottaa hoitaakseeni mitään, mitä en ymmärrä tai mikä ei ole pakollista, hyi. Puolustan raivoisasti oikeuttani omaan tilaan ja aikaan enkä tee kompromisseja harrastusteni kanssa. Ja vauvoja kavahdan varmasti ikuisesti. Olen kuitenkin oppinut toivottamaan muiden vauvoista onnea, koska useimmat äidit sitä tuntevat.

Sinulle neuropsykiatrinen kohtalotoverini haluan antaa virtuaalisen äitienpäivähalauksen jo nyt, koska sunnuntaina en kuitenkaan muista. Olet selvinnyt ihan sairaan vaikeasta setistä, todennäköisesti ihan hyvin. Olet ylittänyt itsesi satoja kertoja, oppinut pyytämään apua ja priorisoimaan, nyökkäillyt kaikille hyvää tarkoittaville neuvoille ja itkenyt vasta kotona. Sinä olet riittänyt puutteinesi ja vahvuuksinesi, vaikka polvet ovat puhki ja tukka hätäponnarilla.

Lapsi on kasvanut ilman hurahdusta, koska meitä äitejä on ollut maailman sivu aivan valtavan moneen junaan. 

Miltä ero tuntuu? Klikinsäästäjä: ihan kaikelta

"Ettehän te nyt voi erota!" 

Kun kerron erostamme, yleisin reaktio on tämä. Mitäpä siihen sanomaan. No, kyllä me voimme. 

Toinen yhtä vaikea kysymys on, milloin teimme päätöksen.

Vastaan yleensä, että joskus kesällä 2019. Otin sormukset pois jo monta vuotta sitten, en tarkalleen muista milloin. Eropaperit sentään muistan, sillä printtasin 15. hääpäivänä, joka näin jälkikäteen kuulostaa dramaattisemmalta kuin olikaan. Se vain sattui olemaan juuri se päivä, kun istuin taas yksin kotona ja mietin, pitäisikö tähän päivään kuulua jotain muitakin tunteita kuin jatkuvaa pettymystä ja epätietoisuutta siitä, olenko olemassa vai en. Tiedostin vain, että minun oli pakko poistaa itseni tästä yhtälöstä, mahdollistajan roolista, josta ei jäänyt käteen yhtään mitään.

Ei siis ollut mitään selkeää rajaa, mitään viimeistä pisaraa tai äkillistä muutosta, joka olisi tarjonnut selkeän lopun. Oli vain tavallista arkea flunssakierteineen, työpaineita, monelta taholta tulevaa kuormitusta ja jotain jotain jotain – sekä kaikissa väleissä myös onnellisia hetkiä, jolloin kaikki oli hyvin kunnes taas ei ollut. Silloin päätöstä on hirveän vaikea tehdä. Helppona vaihtoehtona on aina sinnitellä.

Joillekin auttaa terapia, jossa puretaan lapsuudesta opittuja käytösmalleja ja opetellaan laittamaan tunteita laatikoihin. Joillekin taas sopii avoin liitto, jossa molemmilla on muita kumppaneita niihin tarpeisiin, joissa kotona ei kohdata. Me emme tarvinneet kumpaakaan. Halusin miehen, joka olisi henkisesti paikalla. Sen miehen, jonka olin tavannut juhannuksena vuonna 2003. Hän ei ollut enää saatavilla. 

Tätä havaintoa seurannut tunnekimara on ollut uutta.

Muistan ajatelleeni, että harkinta-aika jollain tavoin kirkastaisi ajatuksiani, että se olisi selkeyden ajanjakso, jonka jälkeen ajatukset olisivat asettuneet oikeaan uomaan ja oikea päätös syntyisi kuin itsestään. Ei kirkastanut eikä syntynyt. Jälkikäteen tunnetila on ollut lähinnä epäuskoinen: miten tämä näin meni? 

Vaikka itse aivan tietoisena otin jokaisen askeleen, tuntui että mitään selkeää ja rationaalista tähän ei liittynyt. Silloin on helppo ruveta syyttelemään itseään. Minun olisi pitänyt antaa aikaa ja odottaa, muuttua, ymmärtää, sopeutua. Minä tapoin kipinän, minä olen ollut liian väsynyt, keskittynyt vääriin asioihin, vanhentunut, muuttunut epäkiinnostavaksi. Hyvänen aika, diagnoosi kaikkiin vaikeuksiin olen minä! 

Mutta onneksi minulla on fiksuja ystäviä, jotka jostain syystä jaksoivat kuunnella vuodatuksiani ja totesivat että ei, et se ole sinä. Ei se koskaan ole niin yksinkertaista. Ja johtopäätökseni oli lopulta oikea: yhteiselämä, oli sen sinettinä avioliitto tai ei, on tahtomista ja tahtominen on aktiivinen teko, ei lillumista epämääräisyydessä. En olisi halunnut eroa, mutta muutakaan vaihtoehtoa ei ollut minun itseni takia.  Minä haluan joko elää yksin tai oikeassa parisuhteessa, en ikuisessa välitilassa.

Nyt on huhtikuu ja huomaan olevani usein onnellinen. Olen alkanut taas kirjoittaa enkä tiedä onko se onnellisuuden syy vai seuraus, ehkä molempia. Asiat kun eivät koskaan ole kovin yksinkertaisia. 

Ps. Jäin miettimään mitä tekevät ne, joilla ei ole empaattista, analyytistä ja kannustavaa juttuseuraa? Kaipaisiko tämä maailma jonkinlaista verkkokurssia eroamisen aiheuttamien tunteiden vertaistukeen? En ole terapeutti enkä sellaiseksi aio julistautua, mutta löysin konsultin työstäni muutamia hyviä työkaluja omien tunteiden työstämiseen ja tekisi mieleni jakaa kokemuksia tässäkin asiassa. Kerron tästä pian lisää instagram-tililläni, joten klikkaa itsesi mukaan jos kiinnostaa!

Paniikki pentujonossa eli mitä koira muuttaa?

Voileipää ei enää tarvitse syödä yksin.

Lukija laittoi postauspyyntöä koira-asioista. Hän oli pitkällisen koirapohdinnan jälkeen käynyt tapaamassa kasvattajaa ja päättänyt asettua pentujonoon, minkä jälkeen ratkaisu alkoi toden teolla konkretisoitua. Mikä muuttuu, kun pentu tulee taloon? Lukija oli ollut koiranomistaja ennenkin, mutta ei yhtäaikaa äiti ja koiranomistaja, joten hän pyysi, että kirjoittaisin odotuksistani ja todellisuudesta, mikä yllätti ja mikä meni juuri kuten arvelinkin. 

Ymmärrän tätä pähkäilyä hyvin. En minäkään ollut koiranomistajana noviisi, mutta silti arvoin. Saammeko me arjen toimimaan koiran kanssa? Lisäksi rotu oli uusi ja kasvatusosaamiseni vähän ruosteessa. Semikokeneena lasten kasvattajana osasin myös suhtautua riittävällä skeptisyydellä etukäteen tehtyihin ylitsevuotaviin koiranhoitolupauksiin.

Minkä suuruusluokan muutos on kyseessä? 

Riippuu täysin koirasta ja perheen lähtötilanteesta eikä lopputulosta koskaan voi tietää etukäteen. Hamsteriin verrattuna muutos on isompi, mutta vauvaan verrattuna pienempi: koiranpennun hoitaminen on mielestäni helpompaa ja hoitotoimenpiteitä voi tehdä jokainen perheenjäsen. Toki pennullakin on elämässään niitä kuuluisia vaiheita. Pennut nukkuvat alkuun rauhattomasti, järsivät kaikenlaista, pissivät minne sattuu ja naskalit aiheuttavat reikiä niin ihmisnahkaan kuin vaatteisiin. Puoli vuotta muuttaa kuitenkin paljon. Nyt yhdeksän kuukauden ikäisenä dogsteri osaa ottaa sisällä lungisti ja vetelee sikeitä minun vieressäni ketarat taivasta kohti aamukahdeksaan asti, vaikka muu perhe olisi hereillä. 

Tämä ei tarkoita, että kaikissa perheissä metamorfoosi menisi yhtä kivuttomasti. Vaikka osaisikin laskea resurssinsa oikein ja ymmärtäisi, ettei koira ole koriste-esine vaan perheenjäsen, saattaa eteen tulla kaikenlaista yllättävää. Minä ajattelen, että valitessaan itselleen sopivaa koiraa pitää valita myös kasvattaja, johon luottaa. Kokeneelle ja mukavalle tyypille uskaltaa kertoa vaikeuksista ja pyytää niihin apua.  

Mikä minut yllätti?

No juuri se asia, mitä kuvittelin miettineeni tarkkaan: koiran koko! Kyllä, kävin tutustumassa rotuun etukäteen, mutta en täysin tajunnut, mitä terrierinarttuani kolme kertaa painavampi koira käytännössä tarkoittaa. Lisäksi Eddiestä kasvoi pentueensa isoin, joten turri on rotumääritelmänsäkin mukaan iso poika. 

Pointti on tämä: me asumme kaupungissa ja kohtaamme valtavan määrän ihmisiä ja koiria päivittäin, joten koiralta kuin koiralta vaaditaan yhteiskuntakelpoisuutta. Alle kymmenkiloisen pikkukoiran kanssa pärjää aina massaylivoimalla, jos se yllättäen riehaantuu. Näin iso ja painava koira (20kg) taas vie innostuessaan helposti vielä alakoululaisenkin mennessään ja hypätessään esimerkiksi pikkulasta vasten, lapsi kaatuu satavarmasti. Vasta Eddieä kaksi kertaa painavampi teini pystyy pitämään jalansijansa, vaikka se sattuisikin hepuloimaan, kuten sen tapoihin aina välillä kuuluu. 

Vaikka Eddie on lauhkea, se on ollut pakko kouluttaa kunnolla tottelemaan kaikkia kävelyttäjiä Snadista Mummiin – ja tämä on ollut haastavaa. Se ei saa vetää tai tempoa ja sen on pyynnöstä käveltävä sivulla ja ohitettava muut koirat, lenkkeilijät, fillarit, autot ja pulkat ilman mayhemiä. (Mikä on tosi haasteellista, jos koiraa ei kiinnosta namit, mutta se on toisen postauksen aihe).

Toiseksi kokoon liittyy myös ulottuvuus. Tämä ylettyy paikkoihin, joihin en ollut tottunut koirien ylettyvän. Toisaalta se on massansa takia myös vähän kömpelö: parketti luistaa tassujen alla joten se ei pysty esimerkiksi hyppäämään keittiön pöydälle vaikka haluaisi.

Myös ihmiset arastelevat isolta vaikuttavaa mustanaamaista karvaturria paljon enemmän kuin pientä terrieriäni, vaikka jälkimmäinen oli huomattavasti ärhäkämpi. On siis otettava tarkemmin huomioon se, että jotkut ihan tosissaan pelkäävät koiria ja kunnioitettava tätä.

Mikä meni helpommin kuin odotin?

Sisäsiisteyskoulutus meni niin nappiin kuin voi mennä ja siitä pointsit kuuluvat koko perheelle, joka otti homman tosissaan. Yhtään vahinkoa ei ole tullut sisälle sen jälkeen kun tyyppi täytti neljä kuukautta.

Enkä osannut odottaa, että addiktoidun erityisesti aamulenkkeihin! Minulla on Eddien kanssa rauhallinen aamurutiini, josta kummatkin nauttivat. Ensin tyhjennetään kimpassa puurokattila ja sitten mennään lähimetsään, sitten niitylle, lopuksi kierretään vielä vallihautojen kautta kotiin. Palaan tunnin kävelyn jälkeen työpöydän ääreen virkistyneenä ja hereillä, vähintään puolet päivän kävelytavoitteesta tehtynä. Onneksi työelämä joustaa tähän.

Lisäksi Skidin koiranhoitotaidot ovat yllättäneet positiivisesti. Suht kokeneena lasten omistajana en laskenut kummankaan lapsen lupausten varaan mitään vaan lähdin siitä, että loppuviimeksi kyseessä on minun koirani. En ole joutunut muistuttamaan lupauksista kuin pari kertaa alussa, jolloin koira välillä unohtui suunnitelmista. Skidi on yllättänyt olemalla erittäin jämpti, skarppi ja rohkea, ja uskallus on myös lisääntynyt ymmärryksen ja taitojen myötä. Snadista on myös kasvamassa aivan yhtä pätevä koiratyttö kunhan vain silmä kehittyy.

Mikä on mennyt suurin piirtein odotetusten mukaan?

Moni kysyy, onko schapendoesin turkinhoito työlästä. Ei oikeastaan. Takkuja on tullut jonkin verran (eikä ollenkaan niihin paikkoihin mihin kuvittelin), mutta perusteellinen harjaustuokio kerran viikossa on pitänyt karvat ojossa. Erityisesti pehmeän pentukarvan vaihtuessa aikuiseen, vuohimaiseen karvaan on tulossa työläämpi vaihe. 

Poikakoiran kanssa elämistä jännitin eniten, mutta toistaiseksi se on ollut lähinnä tottumiskysymys joka jumalan heinänkorren haisteluun. "Urostelu" ollut aika vähäistä ja rajoittunut satunnaisiin tuijotuskisoihin vastaantulijoiden kanssa.

Summa summarum: yritin miettiä, mistä olisimme joutuneet luopumaan, mutta en keksinyt mitään. Ihan samanlaista elämää me elämme kuin ennenkin, vain ulkoilutusvuorot pitää plänätä. Kysyin tätä varmuuden vuoksi teiniltäkin. Hän sanoi, että koulusta on joskus kiire iltapäivälenkille. 

Useimmiten ne omat uomat löytyvät niin lapsen kuin koirankin kanssa, kun motivaatio on hyvä. Maailma on myös muuttunut koiraystävällisemmäksi: koira saa tulla toimistolle ja jopa lähiravintoloihin, hyviä hoitopaikkoja on keskikaupungillakin ja meillä on lähellä hyvä koirapuisto. Eddie on integroitunut arkeemme ihan kuin se olisi aina ollut siinä. 

Jos siis haluat elämän, johon mahtuu koira, olet jo suurimman askeleen ottanut. Eipähän tarvitse voileipää enää yksin syödä ja se on just hyvä niin.

Ps. Eddien edesottamuksia voi seurata Instagramin puolella omalla Eddie-kanavalla!

Hyviä uutisia koronasta x 5

Vuosi. Siitä on oikeasti vuosi kun kirjoitin ensimmäisen koronapostauksen. Ja se on aika pitkä aika sinnitellä poikkeusoloissa. 

Koronavitutus on tullut aikaisemmin aalloissa, siis sillä tavalla, että väillä pännii enemmän ja sitten taas hiukan helpottaa. Nyt näitä helpotusjaksoja ei tunnu olevan enää juuri lainkaan. Kamelin selän katkaisi lopullisesti HS:n juttu keski-ikäisestä Vesasta, joka lähti perheineen huvikseen lomareissulle ja palasi kolmen lentokentän kautta sairaana kotiin. (Juttu oli vielä otsikoitu, että "näin valvonta pettää". Valvonta?! Miten olisi järki?! Itsekritiikki?!)

Joka tapauksessa. Olen yrittänyt Mieli ry:n suosituksesta keskittyä Vesan ja ulkonaliikkumiskiellon sijaan hyviin uutisiin. Jos sattuisitte olemaan samassa jamassa niin listasin ne tähän:

1. Koronatapaukset olivat laskusuunnassa maailmalla useamman viikon ennen pientä takapakkia. WHO arvelee, että suojautumistoimet, kuten turvavälit, hygienia ja maskit, näyttävät tehoavan, ja osa tutkijoista taas on sitä mieltä, että joissain maissa oltaisiin lähestymässä laumasuojaa.  Iloitsen myös siitä, että pitkään vapaamatkustajana laahustanut rakennusala näyttää näin kalkkiviivoilla havahtuneen siihen, että säännöt koskevat heitäkin, wow! (Perhana, lipsahti vähän negatiivisen puolelle tuo viimeinen lause, tsemppaan.)

2. Uusien rokotteiden määrä kasvaa ja perusterveiden työikäisten rokottaminen alkanee THL:n arvion mukaan kesäkuussa. Kesäkuu on 2,5 kk päästä, oikeasti. Erityisen kiinnostava on myös nenän kautta annosteltava suomalaisrokote, jossa käytetty menetelmä tehoaa muihinkin viruksiin. (Tietysti tässä ollaan otettu hiukan liian rauhallisesti kaupallistamisen kanssa, mutta pidetäänpä nyt kuitenkin tämä positiivisuus päällimmäisenä tunteena.)

3. Koronarokotepulloista saakin useamman annoksen kuin piti. Pfizerin ja Biontechin pullossa on nähtävästi tavaraa 60% enemmän kuin valmistaja lupaa. Hauskinta on, että tämä havainto tehtiin Suomessa – mitä sitä hyvää tavaraa hukkaan heittämään! On myös huomattavasti mukavampaa seurata rokotettujen kasvavaa määrää kuin maakuntien tartuntatilastoja. 

4. Rokotteet näyttäisivät olevan paitsi turvallisia myös tehokkaita. Jos et usko valmistajien testiprosentteihin, kannattaa tsekata Israelin tilanne:  "The rate of symptomatic Covid-19 -- meaning people who were infected with the coronavirus and felt sick -- decreased by 94% among people who received two doses of the vaccine, according to a press release from Clalit. The rate of serious illness decreased by 92%." Mielestäni juuri tuon vaikean tautimuodon estäminen on aivan olennaista terveydenhuollon kantokyvyn näkökulmasta ja Suomessakin on jo viitteitä siitä, että vaikka tartuntamäärät ovat nousseet, kuolemat ovat pysyneet samalla tasolla.

5. Koronatesti aka nenä-sielu -näyte saa pian varteenotettavan kilpailijan. Suomalainen firma on kehittänyt uuden nopean koronatestin, joka perustuu puhallukseen. Testituloksen saa minuutissa. Hyvä Suomi!

Niin ja bonuksena lapset ovat olleet todella terveitä: nuhaa, laattista tai influenssaa ei ole tänä vuonna vissiin ollut juuri kellään. Olemme välttyneet myös itse taudilta, vaikka koulussa on ollut altistumisia ja olen istunut kerran viikossa metrossa (jossa maskiprosentti on ollut pitkään ollut lähellä sataa). 

Onko lisää? Saa linkata!