Raivokävelystä hyvän kierteeseen

Katselin tänään Oura-dataani. Viikon aktiviteettimääräni oli noussut uuteen ennätykseen – kuussa, jolloin normaalisti askelmääräni jää hyvin vaatimattomaksi, sillä välttelen ulkoilua. Olen käynyt keskivartalotreenissä tiistaina, tenniksessä keskiviikkona, kiertoharjoittelussa perjantaina, hiihtämässä lauantaina ja hikijumpassa sunnuntaina. Lisäksi vedän tietenkin vähintään yhden tunnin lenkin koiran kanssa joka päivä, yleensä kaksi. En ole ollut näin hyvässä kunnossa 20 vuoteen.

Olen itsekin vähän hämmästynyt, mistä ihmeestä tämä liikuntamotivaatio on löytynyt. Olen kokeillut vuosien mittaan ihan kaikkea: PT:tä, kotijumppaa ja juoksukoulua, mutta pandemia oli toki jäänyt kokematta (enkä todellakaan tarvitse tätä enää toiste). Pohjimmaisena alkusysäyksenä toimi viime vuoden liikuntarutiinien purkautuminen keväällä. Hermokiristyksen löysentämiseksi piti löytää uudet keinot. Tenniksen aloittaminen muistutti minua siitä, että on olemassa lajeja, joista pidän hulluna, ja raivokävelyt taas kohottivat kuntoa huomaamatta. Kun kunto nousi, nälkä kasvoi. Tai toivo. Tai hyvän kierre. Tai joku. En ole koskaan ollut erityisen tavoitteellinen liikkuja (eikä minua voi ainakaan vielä motivoida tuloksilla), mutta aloin saada jonkinlaisia kiksejä hyvästä olosta. Olen vahingossa laihtunutkin.

Koiralle on myös pakko antaa propsit: sen minkä työmatkapyöräilyssä menetin, sain koiran kanssa takaisin korkojen kera. Karvapehva pakottaa ulos säässä kuin säässä ja aamulenkki herättää.

Alkuvuodesta tein myös minun mittareillani ison liikkeen: liityin hyvän tarjouksen innoittamana kuntokeskuksen jäseneksi. Yllätyin tästä itsekin. Sitoutumiskammoni rannekkeisiin on ollut käytännöllisyyden sanelemaa, sillä muistan edelleen sen talven, jolloin 10 kerran kortistani jäi yhdeksän kertaa käyttämättä. On täyttä rahan tuhlausta panostaa kalliiseen kuukausiveloitukseen, kun ikinä ei tiedä, mitä esteitä eteen tulee. 

Nyt uskalsin. Se vaati tiettyjä henkisiä perustuksia, joita ei aikaisemmin ole ollut, eikä ainakaan tarpeeksi.

1) Uskoa. Minä ehdin, minä jaksan, minä haluan. Nukun hyvin, kroppani reagoi treenaamiseen, jaksan olla aktiivinen koko päivän, elämäntilanteeni joustaa ja nykyään voin irrota treenaamaan hyvinkin spontaanisti, ihan kuin joskus silloin ennen vanhaan. En ole kovin suunnitelmallinen ihminen, joten ainoat toimivat treenimetodit ovat ad hoc ja kiinteä valmennusryhmä, josta poisjääminen on ryhmäpaineessa noloa. Olen ollut myös terveempi kuin koskaan, kiitos elämärajoitusten, maskien ja käsipesun. 

2) Kärsivällisyyttä. Ja tämä on ehdottomasti luonnevika: olen aina ollut auttamattoman lyhytjännitteinen. Kehittyminen tapahtuu kiduttavan hitaasti. Keskivartalon kunnostaminen vinoihin linkkareihin vei vuoden, saman verran (tai enemmän) meni juoksukunnon saavuttamiseen. Ei auta, että käyn huhkimassa salilla itseni jumiin vain silloin tällöin, minun pitää pitää sinnikkäämmin kiinni treenivuoroistani. Mistä päästään tärkeimpään.

3) Itsekkyyttä. Tämä on ollut yksi suurimmista havainnoista, mutta oman elämänsä puolustaminen ruuhkavuosilta vaatii yliluonnollista jämäkkyyttä. Olen todennut jo kauan aikaa sitten, että palvelutiskini on kiinni yöaikaan, mutta minun on pitänyt opetella pitämään kiinni myös treenivuoroistani. Vuosi 2020 pakotti minut laittamaan oman hyvinvointini etusijalle ja vaatimaan, että minun toiveitani kunnioitetaan. Minun täytyy saada voida treenata omilla ehdoillani, omia lajejani eikä tyytyä sianpieremänvuoroihin salilla. En voi olla aina se, joka tekee kompromissin. Jos galaksit räjähtävät sen tunnin aikana, jonka vietän tennishallilla, sitten se on niin – nyt on mietittävä, mitä minä haluan.

Ostin alesta kahdet uudet lycraleggarit, koska halusin. Toistaiseksi en vielä halua proteiinismoothieohjeita ja six packiä, mutta eihän sitä koskaan tiedä.

Millaista on olla ADD-aikuinen?

Olen ekaluokkalainen ja konttaan pulpettien alla, koska en jaksa kuunnella opettajan monotonista ääntä. Huolellisuusnumeroni on kahdeksan, kun se kaikilla muilla tytöillä on kymmenen. En ymmärrä mitä teen eri tavalla ja tunnen ensimmäistä kertaa epäselvää ulkopuolisuutta.

Olen 9-vuotias ja oppinut vihdoin lukemaan. Havahdun siihen, että äitini sanoo jollekin jossain kaukana, että "se lukee, ei se silloin kuule eikä näe mitään". Hän tarkoittaa minua. Luen tuntikaupalla putkeen, Uppo-Nallet, Tiina-kirjat, Neiti Etsivät ja lopulta luen Spectrumin tietosanakirjasarjan, koska se ei lopu kesken. Heitän maitopurkin seinään, koska se ei aukea. 

Olen 15-vuotias ja koputan koulun tyhjällä käytävällä luokan oveen. Olen kroonisesti myöhässä, koska olen valtavan aamu-uninen ja unohdun usein ajatuksiini. On vaikea selittää, miksi niin tapahtuu, sepitän opettajalle jotain koirasta, bussista tai avaimista, ihan sama, huomiseksi täytyy keksiä uusi selitys.

Olen viiden laudaturin abiturientti ja saanut roskiksessa asuvan puliukon elämästä kertovasta ylioppilasaineestani pistettä vaille täydet. Opettaja tulee sanomaan, että olen ikäisekseni lahjakas kirjoittaja. En usko häntä, kuka tahansahan tuollaisen saisi aikaan, ei se mitään vaatinut. 

Olen 23-vuotias ja meinaan jäädä auton alle, koska en huomaa liikennevaloja. Ystäväni ihmettelee, miten kukaan voi olla huomaamatta liikennevaloja ja ensimmäistä kertaa tajuan, että minun ei pitäisi ajaa autoa. Mietin, ovatko kaikkien muidenkin reidet yhtä mustelmilla kaikesta huonekaluihin törmäilemisestä. 

Olen 33-vuotias ja eksynyt harmaaseen sumuun. Elämästä on tullut loputtomien uusien vaatimusten labyrintti, täynnä rutiineja, ohjeita ja sääntöjä, joita en muista. Olen vihainen itselleni, sillä en ymmärrä, miksi kuvittelin selviäväni lapsesta – miksi en vain seurannut intuitiotani, joka sanoi että ei, ei, ei. Elämäni oli hyvässä balanssissa ja nyt kaikki on pilalla. 

Niin. 

Olen aina tiennyt olevani vähän omituinen – epänaisellisen impulsiivinen, fyysinen, sähläävä, väärällä tavalla kulmikas ja lyhytpinnainen – ja olen yrittänyt pitää salaisuutena sen, että aivoni selvästi toimivat eri tavalla kuin muiden. Olen pienestä pitäen hämmästellyt, miten sujuvasti ihmiset ymmärtävät käyttöliittymiä, liikennemerkkejä ja muita ihmisiä, kun tulkintatapoja on satoja. Minä joudun selvästi ponnistelemaan asioissa, jotka muilta näyttävät sujuvan itsestään. Mutta ei tehdä tästä mitään numeroa, ajattelin. Olen vain aika laiska ja mukavuudenhaluinen ja muut vain paljon pätevämpiä. Ja lisäksi olen olosuhteiden uhri, veljien kanssa kasvanut, vaille varhaiskasvatusta jäänyt. 

Ja sitten yhtäkkiä viime keväänä luin etäkoulukoomassa artikkelin, josta tunnistan aivan liian hyvin itseni. Tein testin. Tein toisenkin. 

Unohdin hetkeksi hengittää. On omituinen tunne, kun kaikki epäselvät palaset yhtäkkiä piirtyvät esiin kuin tieteiselokuvassa ja loksahtavat paikoilleen. Minä olen ollut tällainen lapsesta asti. 

Olen tietenkin kuullut tarkkaavaisuushäiriöstä jo kauan sitten. Sana nousi esiin mm. Snadin legendaarisessa vasukeskustelussa, josta kirjoitin tämän tekstin, mutta en sen kummemmin jäänyt sitä miettimään. Ne ADHDthan ovat niitä järjettömästi riehuvia poikia ja joskus tyttöjä, ei Snadi ole sellainen. Hän nyt vain on mikä on, vähän hömelö ja lapsi. Ihan niin kuin minäkin, paitsi että olen aikuinen.

En tarvitse diagnoosia, en ole sairas. Olen 46-vuotias ja oppinut olemaan tällainen. Tiedän erittäin hyvin mitä osaan ja mitä en. Osaan kokemuksesta varoa impulssiostoksia, vääriin asioihin keskittymistä ja turhaa riskienottoa. Tiedän, että minun on turha yrittää värittää aikuisten värityskirjoja, pelata minigolfia tai hoitaa reskontraa. Mutta kun pystyn keskittymään työhöni, olen erittäin nopea enkä todellakaan lopeta ennen kuin olen valmis. Viihdyn hyvin yksin (satojen tulessa olevien rautojeni kanssa). Aivoni yhdistelevät mitä omituisempia asioita, joten olen luova ja pystyn konseptoimaan lennosta. Avokonttorit eivät ole ongelma, koska muun maailman saa pois päältä ihan vain päättämällä. Olen huoleton huithapeli ja innostun spontaanisti kaikenlaisista ideoista, mutten voi keskustella kuin yhden ihmisen kanssa kerrallaan ja silloinkin puhun päälle. 

On tavattoman lohdullista, että selittämätön vanhemmuuden vaikeuskin sai otsikon.

"Lahjakkailla naisilla kompensointikyky piilottaa usein oireet, jolloin kuormituksen lisääntyminen syystä tai toisesta paljastaa vasta ongelmat ympäristölle. AD/HD -nainen kyllä on koko ajan tiennyt, että jotain on vialla ja ponnistellut suoriutuakseen muiden lailla."

Tämä on sinulle, joka olet minun laillani miettinyt, voiko ihminen tulla hulluksi niin, ettei vain koskaan enää palaa ajatuksistaan takaisin reaalimaailmaan. En tiedä, mutta hulluksi tulee ainakin niin, että yrittää olla jotain muuta kuin on. 

Hyvä on hiihtäjän hiihdellä

Hiihtolenkki on konsepti, joka perheessämme ilahduttaa jo melkein kaikkia. Vain Snadi ei ole lajille vielä syttynyt. Sainkin houkuteltua eilen kuopuksen lähiniittyä kiertämään lupaamalla jälkikäteen kuumaa kaakaota ja pullaa, sillä hän olisi halunnut mieluummin siivota vaikka huoneensa kuin lähteä kanssani ladulle. Ymmärrän. Aloin itsekin pitää hiihtämisestä vasta reilu parikymppisenä. En ole koskaan ollut talvi- tai lumi-ihminen, joten riemu piti löytää rauhasta, maisemista ja valosta. Hiihtoon kuuluukin samanlainen meditatiivinen hiljaisuus kuin saunomiseen. Nykyään nivelet arvostavat jo tehokasta kuntoilupuolta.

Hiihtämiseen oli lapsena hirveän vaikea motivoitua. On vaikeaa pitää lajista, jota ei osaa – varsinkin kun sitä vielä mitattiin hiihtokilpailujen kautta. Sen lisäksi, että Snadi on vauhti-ihminen ja pitää enemmän laskettelusta, taidot ovat hatarat. Murtomaahiihtoon on eteläranikolla hyvät edellytykset vain muutamana päivän ajan vuodessa, jos sitäkään – ellei halua sutia jonossa 5000 muun kanssa jollain tykkilumetetulla muutaman sadan metrin pätkällä. Minä en todellakaan halua. 

Mutta – ja tämä on kaikkien kaltaisteni jumittajien ongelma – jos ei ikinä kokeile, ei huomaa, että onkin itse asiassa kehittynyt, vähän itsestään. 

Monojen nauhat menevät rusetille vaivattomasti ja siteet napsahtavat kiinni ilman vanhemman apua. Vain sauvojen kanssa piti auttaa, sillä rannelenkki ei meinannut mahtua paksujen hanskojen läpi.

Sivakoimisen perustekniikka on jäänyt selkäytimeen edellisiltä talvilta ja kunto kasvanut muiden lajien myötä. Hiihtäminen ei ollutkaan enää yhtä hengästyttävää ja raskasta kuin aikaisemmin, ei edes ylämäissä. 

Snadi on oppinut kaatumaan ja punenrtamaan itsensä ylös. Minua ei tarvittu enää nostamaan hangessa sätkivää tappia. Henkistä kehitystäkin on tapahtunut: pötkähdyksistä ei tule kilareita eikä murjotusta. 

Kun lamput syttyivät valaisemaan lämpimästi hämärtyvää talvimaisemaa, Snadi myönsi vastahakoisesti että onhan täällä ihan kaunista. Ja kun vastaan tuli vielä hänen hyvä ystävänsä, päätettiin yksissä tuumin että hiihdetään vielä yksi lenkki. Loppumatkasta takaani kuuluikin iloinen pälätys.

Lopulta vedimme lenkin neljään kertaan ympäri. Kun kerroin Snadille, että hiihdimme melkein kahdeksan kilometriä, hän hämmästyi. Oliko se näin vähän? Oli se. Hiihtäminen alkaa kun hiihtämisen ajattelun lopettaa. 

Ja kun ylittää itsensä vahingossa tulee hassu olo. Mihinköhän kaikkeen muuhun sitä pystyisi, jos vain yrittäisi uudelleen? Kolmeen kuppiin kaakaota ja kahteen pullaan, tietty.

Menkat näyttävät tältä

Menin eräänä sunnuntaina jumppaan, vaikka ei olisi pitänyt. Ärtynyt mielentila ja väsymys olivat kaikki syitä skipata, mutta oli pakko tehdä jotain eikä ulos voinut mennä. Kun päätin kokeilla vielä tunnin loppuvaiheessa kunnon sykkeennostoa, vasemmassa pohkeessa napsahti. Jatkoin tietenkin loppuun, kuka hullu nyt väliin jättäisi, mutta kun linkutin kotiin mietiskelin kaikenlaista oman kehon kuuntelemisesta.

Se oli väärä treeni sille päivälle. Olisi pitänyt ottaa rauhallisemmin (tai hyväksyä että rauhallisesti ottaminen ei ole oikeastaan koskaan ollut vahvuuteni) ja mennä kävelylle äänikirjan kanssa, keleistä viis. 

Miksi ihmeessä päätin painaa kaasun pohjaan?
Ja miten ihmeessä kroppa ei kestä enää ollenkaan samaa kuin joskus?

Ja sitten näin artikkelin, jossa puhuttiin siitä, miten jalkapalloilijoiden kuukautiskierto vaikuttaa mm. eturistisidevammoihin. Huoh, jo mielentilasta olisi pitänyt tietenkin tajuta, että biorytmit olivat epäsuotuisat ja PMS:ssä mikä tahansa liikkuminen auttaa. 

Laitan toivoni siihen, että tytöstä polvi paranee. Kolmen naishenkilön perheessä aiheeseen törmätään jo nyt säännöllisesti ja haluan, että kynnys puhua kanssani kuukautisista on mahdollisimman matala. Olen alkanut puhua menkoista ja niihin liittyvistä lieveilmiöistä korostetun avoimesti. 

Itse sain kuukautiset 16-vuotissyntymäpäivälahjaksi enkä tajunnut ollenkaan, miksi kärsin järkyttävistä vatsakivuista. Ei koulussa tällaisesta puhuttu! Olisin varmaan soittanut itselleni ambulanssin ellei Mutsi olisi tuonut vaivihkaa paketillista siteitä ja vahvaa kipulääkettä huoneeseeni. Esittelyosuus oli siinä, mutta tehtäväkseni jäi päätellä että hänkin on kärsinyt menkkakivuista ja jopa niihin liittyvistä migreeneistä. 

Vaikka koulu ja ystävät hoitavat valistusprosessista oman osansa, minun roolini on toimia käytännön menkkatukena ja jakaa perimätietoa. Pidinkin ensimmäisen esitelmän likoille menkkastashini diplomaattisesta koskemattomuudesta jo muutama vuosi sitten, kun kävin hakemassa kuukuppini barbileikeistä, jossa se toimi pipona. Sittemmin olen jo esitellyt sisältöä yleisemminkin. Laatikosta löytyy niin kuppi kuin siteet, tamponit, kipulääkkeet ja sappisaippua. Minun menkkani näyttävät tältä, jollain muulla erilaiselta.

Olen oppinut kropastani vuosien mittaan paljon asioita, vaikka en signaaleja aina muistakaan kuunnella. Minulla on kokemusta runsaiden ja kipeiden menkkojen kanssa elämisestä muutamalta vuosikymmeneltä ja tulen sen verran vahvasta PMS-suvusta, että oireiden tunnistaminen auttaa ihan ihmissuhdetasollakin. Ovulaatioviikko taas kannattaa hyödyntää täysimääräisesti, sillä silloin kaikki sujuu. Näin jälkikäteen olisi ollut hyödyllistä tietää vaikkapa miten suvussamme vaihdevuodet ovat edenneet. Ja että valkoisia pellavahousuja ei kertakaikkiaan kannata käyttää KP 1-5 – tai jos laitat, älä ainakaan aivasta.

Lisäksi kuukautiset ovat naiselle tärkeä terveysindikaattori, jota kannattaa seurata samaan tapaan kuin muitakin arvoja. Kropan kuuntelemista voikin opetella mm. sovellusten kautta (yksi tosi basic on Period Tracker). Seuraan itse menkkojani Bellabeatin sovelluksella, jossa se on sivutoimintona, mutta se on juuri riittävä ihmiselle, joka ei suunnittele lisääntyvänsä. Nykyään laitan datan myös Ouraan, joka näyttää, miten kuukautisten alkaminen siirtää ongelmat yläpäästä alapäähän: lämpötila laskee, unen laatu paranee, syke alenee, HRV kohoaa. Näin munasarjojen elämän ehtoopuolella tämä taso riittää. 

Trumpin oppitunnit

Kun ilmaisin marraskuussa 2016 järkytykseni Trumpin vaalivoitosta, sain kommenttikenttään vastauksen, että Trumpia äänestettiin, koska ihmiset kaipasivat muutosta. 

"Trumpia aanestivat tyoteliaat, normaalit ihmiset pienissa kaupungeissa, kuten mieheni ja mina. BTW, olemme molemmat korkeasti koulutettuja ja hyvapalkkaisia."

Itse ajattelin silloin, että Trumpin sekoilun oli pakko vain olla osa vaaliteatteria. Myönnän yllättyneeni kun hän osoittautuikin johtajana täysin kampanjansa näköiseksi mieheksi. Hän todella toi poliittiseen kulttuuriin muutoksen: avoimen rasismin, vihan kylvämisen, demokratian halveksunnan, ihmisoikeuksien polkemisen sekä ympäristön tuhoamisen oman lähipiirin eduksi. Viime töikseen Trump vielä armahti tuomioitaan kärsineet, hänet valtaan vehkeilleet neuvonantajansa. Niljakasta.

Tämä muutos manifestoitui Capitol Hillillä loppiaisena täysin absurdilla ja järkyttävällä tavalla. Tänään olen ajatellut, että ehkä nämä tapahtumat tarjoavat meille kaikille muutaman oppitunnin, jotka väistämättä tarvitsimme. 

Voimme oppia jotain vallasta. Uholla, uhkailulla ja valehtelulla pääsee pitkälle, myös Suomessa. Valtaa todellakin voi tavoitella hinnasta piittaamatta, mutta lasku tulee aina perästä. Tämä oli myös täydellinen esimerkki valtaan liittyvästä vastuusta: aina löytyy ihmisiä, jotka tekevät sokeina niin kuin johtaja käskee. Toisaalta on ällistyttävää katsoa, millä vauhdilla hallinnon viranhaltijat pesevät käsiään trumpismista. Kun populistin valta alkaa kuihtua, loppuu myös hännystely. 

Voimme oppia jotain etuoikeuksista. Valkoinen mies todella voi suunnitella mellakkaa avoimesti ja rynnätä sarvet päässä kongressisaliin, sotkea patsaita ja tuhota edustajien huoneita, ihan kaikessa rauhassa. Jos samaa yrittää jollain muulla etnisyydellä, voi olla varma, että paikalla ovat koko maan asevoimat kolmessa minuutissa ja henki lähtee kyselemättä. 

Voimme oppia jotain hyssyttelystä. Trumpin mielipuolista, narsistista ja tempoilevaa käytöstä tuettiin oman puolueen suunnalta hyvin pitkään, hänen puheitaan siloiteltiin, ymmärrettiin ja painettiin villaisella. Varapresidentti Pence sentään veti lopulta isojen poikien housut jalkaan ja suututti Trumpin vahvistamalla vaalituloksen kaoottisen päivän jälkeen. Trumpin johtamistapa mahdollistettiin hiljaisella hyväksynnällä, sietämisellä, ja on olennaista miettiä, miksi sietäminen on vastustamista mukavampi vaihtoehto. On paljon helpompaa ajatella, että tämä taistelu ei kuulu minulle ja katsoa poispäin, erityisesti kun kritiikkiä antamalla pääsee helposti itse tappouhkausten maalitauluksi. Siksi on olennaista, että vihan kautta tapahtuvaan vallankäyttöön puututaan niin eduskunnassa kuin keskustelupalstoilla. 

Oppitunnin selkein anti minulle oli, ettei populisti muutu valtiomieheksi, kun hän muuttaa Valkoiseen taloon. En edelleenkään tiedä, oliko Trump tosissaan vai leikkikö hän vain jonkinlaista sairasta leikkiä, mutta minkäänlaista johdonmukaista arvomaailmaa hänellä ei ollut. 

Mutta eritysesti minua kiinnostaa, mitä republikaaninen puolue tekee seuraavaksi. Heidän johtajansa on neljä vuotta mellastanut mielensä mukaan, ja nyt kausi päättyi paitsi maksimaaliseen häpeään myös viiden ihmisen hengen vaatineeseen vallankaappausyritykseen. Mitä he ajattelevat demokratiasta, yhdenvertaisuudesta ja vapaudesta nyt? Joku asiantuntija sanoi, että tämä oli katharsis, puhdistus, joka pakottaa puolueen takaisin lähtöruutuun. Se olisi hyvä. Toivonkin, että voimme jatkossa oppia jotain aatteesta, jota konservatiiveiksi itseään kutsuvat ihmiset kannattavat. Toivon myös, että se on jotain sellaista, minkä voin hyväksyä, vaikka en sitä henkilökohtaisesti kannatakaan.