Yhteistyössä Fennian kanssa
Tapasin pihatiellä naapurin sedän, joka kantoi valtavaa pahvilaatikkoa muuttoautoon. Hänen poikansa olivat tulleet täysi-ikäisiksi ja muuttaneet pois kotoa, jolloin tilava rivitaloasunto oli jäänyt kolmelle liian suureksi. Kun tiedustelin, miten muutto oli sujunut, hän totesi lyhyesti, ettei enää koskaan tarvitse mitään. Hän oli myös jyrkästi kieltänyt lähipiiriään ostamasta itselleen mitään konkreettista joululahjaksi.
Tunnistin hänen mielentilansa. Ja aloin välittömästi ajatella sitä hetkeä, jolloin muutto tulee meillekin eteen – eikä siihen ole pitkä aika. Muutto tapahtunee jo ensi vuoden puolella: jos haluamme rakentaa saaristomökin, tämä asunto on myytävä. Kun ostimme kuusi vuotta sitten kalliin asunnon, hyväksyimme, että tämä täytyy myydä, jos rahatilanne muuttuu. Nyt se on muuttunut monella tapaa.
Muutossa joutuu aina kasvokkain itsensä kanssa, siinä oppii itsestään jotain. Kaikki muutettava irtaimisto kulkee käsieni kautta, mukaan lukien myös ne mielestä poistetut tavarat, jotka olen piilottanut autotalliin tai varastoon. Kaikilla niillä on hintalappu, sekä konkreettinen että abstrakti.
Kun viimeksi pakkasin omaisuuttamme muovilaatikoihin, päätin kolme asiaa.
1. En enää osta yhtä ainutta lipastoa tavaran säilyttämiseen. Lipaston tarve on vain oire siitä, että kohta kaksi on jäänyt puolitiehen.
2. En säilö tarpeettomaksi käynyttä tavaraa. Turha hilloaminen on kamaraivon juurisyy. Lapsiperheessä pieneksi jäävät niin lelut, urheiluvälineet, vaatteet kuin kirjatkin ja niitä täytyy laittaa kiertoon.
3. En osta enää yhtä ainutta hätäratkaisua. Kaikille hankinnoille pitää olla etukäteen anottu viisumi tulla ovesta sisään ja oikeus kuulua kotivakuutukseen. Ostan vain sellaista, minkä saan myydyksi eteenpäin.
Millaiseen ihmiseen ja perheeseen törmään seuraavassa muutossa? Mitä minä kannan täältä pois? Lupaukseni ovat pitäneet, mutta aavistelen, ettei projekti tule olemaan yhtään sen helpompi. Minulla on yhä enemmän tavaraa, jolla on tunnearvoa.
Vaikka olisin kuinka kurinalainen, lapsiperheessä tilanne elää koko ajan. Me emme tarvitse enää matkarattaita ja pinnasänkyä, mutta kaikilla on omat sukset ja polkupyörät. Meillä ei edelleenkään ole taidetta, itämaisia mattoja tai muita kalliita arvoesineitä, mutta soittimia sen sijaan löytyy useampia musiikkiharrastuksen myötä. Olen käytännön ihminen, mutten halua mitään mahdollisimman halvalla. Maksan mieluusti kalliista takista, jos se päällä pystyn kävelemään koiran kanssa 10 kilometriä tuulessa tuiskussa ilman ajatuksia eteläisistä maista.
Vaikka Fennian kotivakuutukseni on täysarvovakuutus, itse arvoa on vaikea määritellä eikä tunnearvoa voi mitata rahassa. Jos talo palaisi, pelastaisin täältä ihmisten ja eläinten lisäksi läppärini sekä äitini antaman kaulaketjun sekä hänen villatakkinsa, jossa on edelleen vieno parfyymin tuoksu. Jäisin kaipaamaan myös joulukoristelaatikkoa. Joku voisi väittää, että sen sisällön saa kaupasta, mutta kun ei saa. Ei niitä samoja. Järkevämpää olisi varmaan keskittyä soittimiin kuin 70-luvun kuusenkoristeisiin, mutta järki on lopulta hirveän harvoin läsnä kun tavarasta puhutaan. Koti-insinööri pelastaisi puisen shakkipelinsä, jonka osti Unkarista 30 vuotta sitten. Oletan että Skidi kantaisi ulos maalaustarvikkeensa ja Snadi Lampelin, kertaalleen kokoonparsitun pehmolampaansa.
Nelikenttäni, jonka vaaka-akselilla on
tarpeeton – tarpeellinen, pystyakselilla
yhdentekevä – rakas on edelleen käyttökelpoinen. Tiedän, minkä ruudun haluan pitää puhtaana. Ja ruudun, jonka olemassaolon yritän muistaa. Ja sitten on yritettävä hyväksyä, että kaikki tarpeellinen ei ole arvokasta eikä kaikki arvokas tarpeellista.