Maailman parhaat kalapihvit Itämeren ystävälle

Kaupallinen yhteistyö Hyvä merkki -kampanja ja Pro Luomu

En ole ruokaostoksilla kovin brändititetoinen, päinvastoin. Olen marketissa kokeilunhaluinen ja hyvin ailahtelevainen. Vilkuilen opportunistisesti kaikenlaisia uusia pakkauksia ja syynään sisällysluetteloita, etsin alkuperätietoja ja vertailen ravintoarvoja. Vain yhtä merkkiä etsimällä etsin: jos pakkauksen kyljessä näkyy vihreä luomumerkki – ja erityisesti, jos kyseessä on joku uusi tuote – valitsen sen aina. 

Ostin luomua jo ennen perheellistymistä, mutta kuten moni muukin suomalainen, aloin kiinnittää ruoan laatuun ja puhtauteen enemmän huomiota vasta lasten ruokinnan myötä. Valmiit purkkiruoat maistuivat ipanoille paremmin kuin mikään kotona valmistettu ruoka, joten aloin varta vasten etsiä hyllystä luomusoseita. Hiljalleen luomu vankisti asemaansa muissakin valinnoissamme ja ostoskärryyn luomutuotteita päätyi koko ajan enemmän sitä mukaa kun valikoimat kasvoivat. 

Arvoja ja luomutuotannon kokonaisvaltaisuutta aloin oikeastaan miettiä vasta jälkikäteen. Erityisen tärkeänä pidän luomumerkkiä kahdessa tuoteryhmässä: eläinperäisten tuotteiden kohdalla eli meidän perheemme tapauksessa tämä koskee maitotuotteita ja kananmunia, sekä tuoretiskillä (hedelmät, kasvikset ja vihannekset). Ensimmäisessä painavat tietysti tuotantoeläinten olot ja kohtelu (kanamunassa eron myös maistaa!) ja toisessa torjunta-ainejäämät. Esimerkiksi pehmeäkuorisen mansikan, joka syödään aina pesemättä, on oltava luomua. 

Sittemmin näiden kahden näkökulman rinnalle on noussut muitakin argumentteja. Niistä tärkein pohjautuu rakkauteeni Saaristomerta kohtaan. Itämeri ja Suomen matalat rannikkovesistöt eivät voi hyvin. Rannat kasvavat umpeen järviruokoa, vesi on sateiden jälkeen sameaa ja heti vesien lämmettyä alkaa sinilevähippujen syynäys. Ja tästä kiitos kuuluu aivan meille suomalaisille itsellemme, sillä ravinteet ovat peräisin omista pelloistamme eikä suunta näytä kääntyvän. 

Vesistöjen tilaan voi vaikuttaa paitsi laittamalla rahaa Itämeren kuntoa parantaviin keräyksiin myös katsomalla, mitä kaupassa ruokakärryynsä lastaa. Yksi keino on marssia kalatiskille ja valita päivällispöytään luonnonkalaa (yksi lahna nimittäin poistaa merestä kilon sinilevää) ja toinen on ehkä vähän yllättäen luomutuotteiden suosiminen. Luomuviljelyn perusperiaatteisiin kuuluu kestävä luonnonvarojen käyttö, mikä tarkoittaa niin maaperän, vesistöjen kuin luonnon monimuotoisuuden vaalimista. Luomuviljelijä siis pitää huolen siitä, että ravinteet pysyvät pellossa eivätkä valu vesistöjä kuormittamaan.  

Pistänkin jakoon kaikille Itämeren ystäville yhden lemppariresepteistäni, jonka sihtikurkut hyväksyivät jo pienestä pitäen mummin laittamana.  

Anopin kalapihvit ja (Katjan) makea tomaattisalsa

Kalapihvit (iso satsi)

- 1 kg jauhettua lahnaa (Pyydä kalatiskin henkilökuntaa pyöräyttämään fisu myllyssä suoraan jauheeksi. Voit lisätä joukkoon lohta 60/40, jos lahna ei pelkälteen maistu).  

- 2 dl korppujauhoja

- 2 dl luomumaitoa

- 2 dl luomukermaa

- 4 kpl luomukananmunaa

- 2 rkl luomusinappia

- 1/2 luomusipuli (toinen puolikas menee salsaan)

- suolaa 

- kourallinen hienonnettua luomutilliä (ellei perheessä asu tillinvihaajia)

- loraus sitruunamehua

Sekoita kaikki ainekset kulhossa. Taputtele kosteilla käsillä kuumalle pannulle pienehköjä pihvejä (pääsette nopeammin syömään) ja paista luomuvoissa rapeiksi.

Makea luomutomaattisalsa

- 1 rasia (400gr) luomukirsikkatomaatteja

- 3 luomuvalkosipulinkynttä

- 1/2 luomusipuli 

- 1-2 rkl luomusokeria

- ripaus suolaa

- 2 rkl luomuoliiviöljyä

- 1 rkl balsamiviinietikkaa

- tuoreita yrttejä (esim. basilika, korianteri, ruohosipuli)

Pilko kaikki ainekset, sekoita astiassa ja anna maustua hetki jääkaapissa. Huomaa, että salsasta pitää tulla tavanomaista makeampaa, jotta se varmasti täydentää kalan makua.

Kalapullien ja salsan kanssa voi keittää lisäksi ohraa, perunoita tai pastaa, mitä nyt sattuu mieli tekemään. Sitten vain lusikoidaan valmista salsaa kuumien kalapihvien päälle ja viedään ääntä kohti.

Tämä materiaali on tuotettu Euroopan unionin tuella. Artikkelissa esitetään tekstin kirjoittajan näkemyksiä ja ainoastaan hän on vastuussa sen sisällöstä. Euroopan komissio ja kuluttaja-, terveys-, maatalous- ja elintarvikeasioiden toimeenpanovirasto (Chafea) ei vastaa mistään tekstin sisältämien tietojen käytöstä.

Veisitkö lapsesi päiväkotiin, jossa olisi koiria?

Aamulenkki Eddien kanssa on rutinoitunut hieman erikoiseksi. Aluksi hypimme lähimetsässä kaatuneiden puunrunkojen yli, syömme ylikypsiä mustikoita ja välillä minä menen pusikkoon piiloon. Kun olemme saaneet metsiköstä tarpeeksemme, kysyn lähdetäänkö katsomaan lapsia. Vastauksena on iloista haukuntaa ja hännänheilutusta. Reittimme nimittäin jatkuu asvalttiympäristössä ja kiertää peräti kolmen päiväkodin ohi. 

Aluksi päiväkotien pihat ohitettiin pitkällä turvavälillä. Lyhyet, kovaääniset ja äkkiliikkeiset ihmiset selvästi epäilyttivät koiraa, mutta sittemmin touhut alkoivat hieman kiinnostaa. Pian pihojen eteen alettiin parkkeerata tarkkailemaan leikkiviä lapsia aidan takaa. 

Eikä kauaa kestänyt kunnes tarkkailuun tuli vastakaikua. Eräs piponsa mäkeen paiskannut ja taaperokärryllä kaatunut huonotuulinen metriheikki huomasi meidät kesken kiukkukohtauksen. Itku unohtui, tilalle tuli varovainen hymy. Hymyilin takaisin ja tyyppi lähestyi meitä varovasti. 

- Hau.

- On se hau,  myönsin.

- Hau, sanoi myös Eddie ja heilutti häntää. 

Lapsi hätkähti, mutta ei perääntynyt. Sitten hänen naamalleen levisi hymy, joka valehtelematta ulottui korvasta korvaan, ja pulleat sormet työnsivät aidan raosta lahjan: pudonneen lehden. Eddie nappasi lehden (mistä aiheutui ilohuutoja) ja haisteli kättä, nuolaisikin. Välikausihaalariporukkaa alkoi virrata paikalle lisää ja pian aidan raosta pukkasi lisää lehtiä, neulasia ja risuja. Eddielle tietenkin kelpasi kaikki. 

Sama toistui muutamana aamuna ja nykyään lapset ovat jo odottamassa meitä aidan vieressä. Eddieä alkaa tietenkin jossain vaiheessa harmittaa aita – lasten kanssa pitäisi päästä hiekkalaatikolle kyöräämään!

Hoitajatkin ovat tulleet juttelemaan, erityisesti ne, joilla itselläänkin on koira. Jäimme yhdessä miettimään, voisiko koiria käyttää päiväkodeissa jotenkin hyödyksi. Koiriahan voi kouluttaa lähes mihin vaan – viimeisimpänä taitonsa ovat näyttäneet lentokentällä työskentelevät koronakoirat. Kennelliiton kaverikoirat vierailevat vanhustentaloissa ja sairaaloissa ja koulukoirat lievittävät stressiä ja rauhoittavat erityisoppilaita. Eikö päiväkodeissa voisi olla samantyyppistä toimintaa? 

Olen Eddien paimennusvietin kautta itsekin palannut koiran ja ihmisen yhteiselon juurille, molempia hyödyttävään yhteiselämään ja luottamukseen. Lammaskoira osaa koulutettuna kerätä satapäisen lammaslauman nippuun muutamassa minuutissa. Eihän siinä nyt kauaa kuono tuhisisi, että yksi heijastinliivijengi olisi kasassa, puhumattakaan ruokapöytään ohjaamisesta tai retkien parijonossa kulkemisesta. Oppi kulkisi myös toiseen suuntaan: miten eläinten kanssa ollaan? Miten koirien käytöstä ja mielentiloja tulkitaan ja millä tavalla niitä lähestytään? Samalla jaettaisiin hyödyllisiä mikrobeja.

Tietysti ensin pitäisi selvittää, mikä olisi päiväkotiympäristössä hyödyllistä, mistä olisi aidosti apua. (Ryhmäkokojen pienentämiseen koirat eivät voi vaikuttaa) Tarvitaanko rauhoittumiskoiria? Piponetsimiskoiria? Pihaleikkikoiria? Päiväunikoiria? Lohdutuskoiria? Tunnetaitokoiria? Pottakoulutuskoiria? Tai ihan vaan koiria, jotka vaalivat yleistä hyväntuulisuutta. Tehoaisi ehkä lapsiaan hakeviin vanhempiinkiin.

Google osasi kertoa, että päiväkotikoiria on ainakin joskus koulutettu. Tekisi melkein mieli selvittää, millaisia kokemuksia tästä saatiin. Jos tämä konsultin homma ei lyö leiville, saatan ruveta  päiväkotiyrittäjäksi. 

Kukaan ei hae aborttia huvikseen

Minä olen tottunut pitämään Suomea modernina oikeusvaltiona. Tiedättehän, täällä voi luottaa vaalitulokseen, ostaa bussilipun mobiilisovelluksella ja asioida verottajan kanssa internetissä. Kaikki järjestyy. Jopa yhdenvertaisuus- ja tasa-arvoasiat etenevät niin varhaiskasvatuksessa kuin rekrytointiprosesseissakin. Ja jos ei etene niin vapaassa kansalaiskeskustelussa nostetaan esiin erilaisia kipupisteitä. Mutta yksi asia on tähän asti ollut tabu.

Johtuisiko tästä luottamuksen kontekstista, että moni ei tiedä suomalaisen aborttilainsäädännön vertautuvan tiukkuudessaan konservatiiviseen Puolaan. Tämä on tullut yllätyksenä niin naisille kuin miehille. Erityisen järkyttävää tähän todellisuuteen on törmätä gynekologilla, jossa saa kauhukseen kuulla olevansa raskaana, vaikka sen ei todellakaan pitänyt olla mahdollista (oli käytetty ehkäisyä ja munasarjat eivät olleet toimineet normaalisti pariin vuoteen). Ja että tästä seuraa lausuntokierros ja ajanvarausruljanssi ja sitten pitäisi keksiä perustelut, miksi haluaa pyytää raskaudenkeskeytystä. 

Että mukavaa työpäivän jatkoa.

Tämänhetkinen tilanne on siis se, että Suomessa nainen ei saa aborttia omasta tahdostaan. Raskaudenkeskeytykselle pitää ensin hakea lausunto esimerkiksi terveyskeskuslääkäriltä (tai maksaa yksityiselle) ja toinen suostumus synnytyssairaalasta. Halu ja tarve abortille pitää myös perustella niin sanotuilla "sosiaalisilla syillä", paitsi jos naisen terveys on uhattuna. Itsemääräämisoikeus ei siis päde naisen elämän kannalta mitä henkilökohtaisimmassa ja rankimmassa päätöksessä. 

Olen jo aiemminkin kirjoittanut, ettei kyseessä ole mikään jalkahoito. Kukaan – ja toistan kukaan – ei hae aborttia huvikseen tai hetken mielijohteesta. Miksi ihmeessä siis pitäisi pitkittää ja vaikeuttaa muutenkin raskasta prosessia – kuka siitä hyötyy? Laki on todellakin aika päivittää ja päivitystä haetaan kansalaisaloitteen kautta. 

"Kun nykyinen aborttilaki vuonna 1970 säädettiin, raskaudet keskeytettiin kirurgisesti. Raskaus todettiin ensin perusterveydenhuollossa ja keskeytettiin sitten erikoissairaanhoidossa. Nykyään tilanne on toinen. Yli 97 prosenttia aborteista tehdään lääkkeellisesti, joten keskeytyksen voisi hoitaa kokonaan perusterveydenhuollossa tai esimerkiksi ehkäisy- ja perhesuunnitteluneuvoloissa. 

OmaTahto2020-kansalaisaloite vaatii lakia muutettavan siten, että raskaus voidaan raskaana olevan pyynnöstä keskeyttää 12:nteen raskausviikkoon saakka. Toimenpiteen edellytyksistä tulee poistaa vaatimukset perustella pyyntöä esimerkiksi sosiaalisilla syillä. Raskaana olevan oman tahdon on riitettävä keskeytyksen saamiseen."

Kansalaisaloitteen takana ovat muun muassa Väestöliitto, Suomen Gynekologiyhdistys, Suomen Kätilöliitto, Sexpo, Amnesty Finland, Ihmisoikeusliitto ja lähes kaikki poliittiset naisjärjestöt. Ei kovin yllättäen kannatusilmoituksia on kertynyt vuorokaudessa yli 19000. 

Muutama muukin näköjään kaivoi pankkitunnukset esiin saman tien. Aloitetta voi kannattaa täällä. 

Asuuko sänkysi alla murhaaja?

Tällaiset kuumottavat kärryt tulivat lenkillä vastaan.
Heti muistui mieleen lapsuuden kauhujuttu vihreäkyntisestä nukesta. 

Lähdin eilen illalla koiran kanssa kävelylle. Missään ei ollut ristinsielua ja oli jotenkin erikoisen pimeää, ehkäpä muutama keltaista valoa hohtava katulamppu oli sammunut ratkaisevista paikoista ja lisäsi pimeyden tuntua. Tuuli narisutti edelleen puita ja puuskissa haapojen latvuksista kuului raskaita huokauksia. Mietin, että tällä tavalla alkavat dekkarit, mutta tunsin oloni lähinnä kotoisaksi ja kiskoin vaan huppua tiukemmin silmille.  

Kävimme taannoin kollegoiden kanssa mainion lounaskeskustelun peloista. Kävi ilmi, että klassinen murhaaja, joka piilottelee sängyn alla tai tunkee omakotitalojen avonaisista ikkunoista sisään heti kun silmä välttää, kaupungissa ja mökillä, on suosittu pelko. Huomasin, etten pystynyt samastumaan. Olen asunut maan tasossa lapsesta asti, korvessa ja kaupungissa, yksin ja perheen kanssa, enkä pelkää yhtään. Voin käydä suihkussa suihkuverho edessä, viihdyn yksin mökillä enkä laita yöksi turvalukkoa. Jos meille tulisi joku yöllä, hän kompastuisi ensimmäiseksi eteisen kenkämereen. Olohuonetta taas on vaikea selvittää ilman astumista vinkuleluansaan. Nykyään murtautuja herättäisi tietenkin myös Eddien, jolla on ikäisekseen jo aika uskottava haukkumisääni vaikka ulkomuoto ei kovin pelottava olekaan. 

Pelkojen ääneen selittäminen alkoi tietenkin naurattaa. Asumme valtavan turvallisessa maassa, jossa vallitsee vankka yhteiskuntarauha, murhaajia ei vilistele sielä täällä. Lisäksi ajatus sängyn alla vaanivasta murhaajasta, jonka voi välttää hyppäämällä sängystä vähän kauemmaksi, on rationaalisesti ajateltuna täysin hassu, mutta eihän peloilla ole välttämättä mitään tekemistä järjen kanssa. Pelkoa vastaan toimiminen tuntuu pahalta. Pelko on niin voimakas ja valtavan helposti syttyvä tunne, että sitä käytetään hyväksi vallantavoittelussa mitä moninaisimmin keinoin. Venäjän oppositiojohtajan myrkyttäminenkin vaikuttaa enemmän shown puolesta tehdyltä kuin tarkoituksenmukaiselta murhayritykseltä. 

Piti oikein ruveta kaivelemaan, mitä itse pelkään. En oikein mitään klassista, hämiksetkin ovat mielestäni mukavia veijareita. Sotaa? Ilmastonmuutosta? Yksinäisyyttä? Kyllä, mutta en aktiivisesti. Voiko tätä avata sitä kautta, mistä näen painajaisia?

Painajaiseni eivät juuri koskaan koske sitä, että minulle tapahtuisi jotain. Minä olen yleensä eksyksissä omituisissa taloissa, jumissa sinne tänne sinkoilevissa hisseissä tai yritän pelastaa maailmaa yksin, mutta en ole itse hengenvaarassa. Jonkinlaisen ahtaanpaikankammon näistä kyllä tunnistaa. Estonian jälkeen en ole ollut laivassa enää ollenkaan yhtä hyvällä fiiliksellä kuin aikaisemmin.

Sitten keksin: autot! Minä pelkään sitä, että lapsille sattuu jotain ja tämä pelko kiteytyy nimenomaan autoilijoihin, joista varoittelen päivittäin. Olen pelkoni kanssa hyvin ennakkoluulotonta mallia: ihmisen taipumus yliarvioida kykynsä on universaali. Minua epäilyttävät kuskeina niin vanhat kuin nuoret ajokortin omistajat sukupuoleen katsomatta, myös minä itse. Autolla ajaminen on täynnä riskejä, auton toimintahäiriöitä, sekavia liikennemerkkejä ja kylttejä, yllättäviä tietöitä, arvaamattomia tielläliikkujia ja omia arviointivirheitä. Lisäksi näen hemmetin huonosti ulos, koska selkäni on lyhyt ja säädöt ovat paskat. En ymmärrä miten kukaan voi pitää autoilusta. Brrr.

Mutta avaan keskustelun: kerro pelostasi! Tuleeko murhaaja ikkunasta vai halvaannutko käärmeen näkemisestä? Onko pelossa mitään järkeä vai ei? Oletko joutunut työstämään jotakin pelkoa?

Koiranpentu 3 kuukautta – miten arki sujuu?

Rips rips rips.

Tuhi tuhi. Nuusk nuusk.

Tiedän jo, mitä on tulossa. Yritän teeskennellä nukkuvaa ja pitää naaman peruslukemilla.

Tömps. Harmaa, lämmin tassu mätkähtää poskeeni. Kun kohotan päätäni, kuuluu tiheä kopkopkopkop, kun häntä alkaa takoa lattiaa. Jos haluaa välttyä superinnokkaalta naamapesulta kannattaa toimia nopeasti ja vetää peitto korville. Pentu ulottuu jo kevyesti sängyn reunan yli.

Kelloa ei tarvitse katsoa, se on seitsemän. Ensimmäiset kahdeksan aamun herätyskellot alkavat pimputtaa ihan pian ja talo herää. Eddie on nukkunut iltakymmenestä lähtien, käynyt vain iltapisulla puoli kahdentoista maissa. 

Elämää koiran kanssa on nyt takana reilu kuukausi ja meillä menee hämmästyttävän kivasti. Päivärutiinit ovat muotoutuneet hiljalleen ja tappiot pahimmasta järsimisvimmasta rajoittuivat Koti-insinöörin kuulokkeisiin, muutamaan laturiin, Skidin ET-vihkoon ja minun (ei-paraati) lenkkareihini. Naskalit ovat rei'ittäneet ihmisnahkan lisäksi myös muutaman kalliihkon neuleen, mutta nykyään kaikki muistavat jo vaihtaa peuhaamisvaatteet päälle. 

Sen sijaan hyviä uutisia on vaikka kuinka.

Kotimme on käytännössä lätäkkövapaa, vahingot ovat ihmisten mokia. Meillä ei koskaan ollut sanomalehtiä lattialla (...koska meille ei tule enää sanomalehtiä), mutta pissitystiimi oli alusta lähtien motivoitunut ja takapihan ovi koko ajan auki kiitos lämpimän elokuun. Aika nopeasti kersatkin tajusivat, että "kohta" ei oikein toimi koiran hoidossa. Siinä vaiheessa, kun koira oli syömässä, lenkitysvuorossa olevan on seistävä kengät jalassa eteisessä panta ja hihna valmiina – tai muuten sai käyttää rättiä. Nykyään, jos hätä iskee lenkkiaikojen ulkopuolella, tyyppi hipsii ulko-oven eteen istumaan. Jos kukaan ei huomaa tätä elettä, hän päästää ououou-äänen, jolla viimeistään saa ihmisiin vauhtia. Pidätyskyky on jo aika hyvä ja yöllä ei tarvitse enää käydä välipisulla. 

Halusimme jättinössykän, saimme jättinössykän. Eddie on kuukaudessa tuplannut painonsa: meille saapunut nelikiloinen peruna painoi 12-viikkoisena eläinlääkärin vaa'assa huikeat 8,5 kiloa ja on kuulemma aivan ihannepainossaan. Tämä kehitys antaa tukea sille hämmennykselleni, että ruokaa menee edelleen neljä kertaa päivässä eikä mitään merkkejä näy siitä, että yksi annos jäisi syömättä. Karvainen keittiöassistentti päivystää myös tiiviisti jokaisen ruoanlaittajan varpaiden päällä, jos jotain tippuisi. Ja tippuuhan sitä, kuulemma "vahingossa" ja "koska se näytti niin surulliselta". On aloitettava jonkinlainen omien kakaroiden kovuuskasvatus.

Keskustelen nykyään ihan hemmetisti tuntemattomien ihmisten kanssa. Moi, sopiiko tulla tervehtimään. Päiväkodista tuttu ihmisten nimeämistyyli on vain vaihtunut koiriin (vastaan tuli tänään Brunon / Jalin / Leon / Nalan omistaja). Hihnassa viipotetaan päivä päivältä tarmokkaammin ja lenkkien kesto on venähtänyt jo yli tuntiin. Parasta on vedessä pläiskiminen. Koirakavereitakin on kertynyt jo vaikka kuinka ja parhaita kavereita ovat ne, jotka eivät arastele railakastakaan menoa. Snadi totesi hieman järkyttyneenä erään riehunnan yhteydessä, että koirien leikkisäännöt ovat ilmeisesti vähän erilaiset. Jep. Pienet peppuhaukkaukset kuuluvat asiaan.

Keskusaltaaseen bojoinkkaaminen best.

Eddie osaa jo vaikka mitä. Käytös alkaa hiljalleen rauhoittua kaikista hepulinaskaliherkimmästä vaiheesta, mikä on erittäin hyvä, sillä ulottuvuus on lisääntynyt ja sitä kautta myös mahdollisuudet. Tempuista tärkeimpänä on treenattu kontaktia ja luoksetuloa, mutta eniten meillä käytetään suun tyhjennykseen määräävää komentoa "jätä". Viimeksi suusta putosi puolikas myyrä. Ewww. Ainoastaan yksinoloa on ollut haastavaa harjoitella, sillä näissä olosuhteissa meillä on melkein koko ajan joku himassa. 

Elämä koiravauvan kanssa on ollut sekä erilaista että samanlaista kuin muistelin. Olen hirmuisen tyytyväinen rotuvalintaan ja juuri tähän yksilöön. Lammaskoira on luonteeltaan paljon pehmeämpi kuin terrieri, mutta silti rohkea ja hyvin itsenäinen ja valmis kaikkeen paitsi sateessa ulkoiluun. Eddie on rotunsa edustajana hyväntahtoinen junttieinari.

Olen ylpeä myös perheenjäsenistä, jotka ovat hienosti oppineet koiran tavoille. Koiran kanssa on sekä hyviä että huonoja hetkiä, lapsihan sekin vasta on. Mutta sen minkä kakkapussin unohtamisessa häviää, turkkiterapiassa saa takaisin. Ja sitä on ollut tarjolla päivittäin kaikille sitä kaipaaville.