Jännittää hyvällä tavalla

Snadi hyppäsi tänään junaan, ensimmäistä kertaa yksin. Hän halusi lähteä mökille ja ainoa vaihtoehto oli matkustaa sinne itsenäisesti. Suora, kahden kaupungin välinen junayhteys on maailman yksinkertaisin matka kun lähdössä on joku saattamassa ja perillä joku vastassa.

Preppasin häntä reissuun kaikin mahdollisin tavoin. "Muista, että et levittele kamojasi joka puolelle, wifi voi tökkiä, seinässä on pistorasia, vaunun päädyssä on vessa, ihmisille ei tarvitse kailottaa kaikkia perheen asioita, etkä voi nousta junasta ennen määränpäätä, vaikka laiturilla olisi söpö koira." Snadi nyökytteli ja muistutti, että on matkustanut junalla sata miljoonaa kertaa ja pyysi vain tarkistamaan, ettei ruutuajan tauon paikka iskisi ennen päätepysäkkiä. Ja sitäpaitsi joku kaveri oli mennyt jo lentokoneellakin yksin.

"Jännittää hyvällä tavalla", hän totesi ja osui naulan kantaan.

Minuakin jännittää, mutta en tiedä millä tavalla. Olen epävarma. Vaadinko lapselta liikaa? Pystyykö hän tähän? Sama kysymys on edeltänyt kaikkia itsenäistymisen vaiheita, ensimmäistä ulkoleikkiä, päiväkotiaamua, koulumatkaa. Miksi hitossa aivan normaali asia tuntuu siltä kuin työntäisi aikansa kuluksi tikkuja kynsien alle jonottaessaan aikaa juurihoitoon ja odotusmusiikkina olisi Frederikiä.

Mitä jos juna menee rikki? Tai jos lippu katoaa ja konduktööri pistää lapsen pihalle seuraavalla asemalla? Mitä jos pillikaakaossa on pähkinää ja Snadi saa sairauskohtauksen, jota ei ole koskaan ennen saanut? Ööö. Muistaakseni vastasin jossain työpsykologian persoonallisuustestissä, etten juurikaan huolehdi asioista turhaan. Olen näköjään erikoistunut sekä vainoharhoihin että itsepetokseen.

Havahduin asemakuulutukseen. "Äiti, sun täytyy nyt lähteä." Tottelin. Jos kersa haluaa tehdä tämän, minun tehtäväni on vain tsekata, että hän pääsee junaan. Sisäinen kontrollifriikkini ei voi hyvin, mutta nyt on korkea aika laittaa isojen tyttöjen housut jalkaan. Itseluottamusta hankitaan juuri tällaisten junamatkojen kautta.

Kun juna sitten viimein irtosi laiturista ja ja lähti kaartamaan kohti Pasilaa, mietin, että tämäkö se vanhemmuuden koko kuva on: lapseni kiitää kasvavalla nopeudella minusta poispäin ja se tuntuu yhtä aikaa oikealta ja väärältä.

Lapsi luki ajatukseni ja laittoi itsestään iloisen kuvan, kerran matkalta ja kerran periltä. Kaikki oli mennyt hyvin.

Tietenkin, niinhän minä juuri sanoin.

Sata syytä itkeä

Skidi oli armollisella tuulella. Hän ei usein suostu kuviin saati niiden julkaisemiseen, mutta koulujen päättäjäispäivänä hän on valmis tekemään poikkeuksen. Hän tietää, että tämä on se päivä, jolloin muutun normiäidistä itkijänaiseksi. Ei väliä, vaikka tänä vuonna juhlasaliin ei ollutkaan asiaa kuuntelemaan rehtorin puhetta, roska oli silmässä jo heti aamusta. 

En ole ollut tällainen aina. Tämä toukokuinen liikutusromahdus on jotenkin pahentunut vuosi vuodelta. Syytän monia eri asioita (keski-iän lisäksi).





On opettajien jäähyväiset. Molemmilla likoilla vaihtuvat opettajat, kun toinen siirtyy yläasteelle ja toinen musiikkiluokalle. Wilmaan onkin kilahdellut summauksia luokan viimeisen viikon tekemisistä. Luokat ovat käyneet yhdessä piknikillä, pohtineet vahvuusvariksia ja miettineet keinoja muistaa niitä kavereita, jotka eivät ensi syksynä tule samalle luokalle tai samaan kouluun.



Oli viimeinen yhteinen koulumatka. Neljän vuoden ikäero tarkoittaa, että siskokset eivät enää ikinä ole samassa koulussa. Tuttu naama oli erityisesti alkuun Snadille tärkeä, ja isosisko on parin vuoden ajan toiminut palkattomana koulunkäyntiavustajana: roudannut luistimet, jeesannut kadonneiden kamojen etsinnässä, moikannut aina käytävällä ja tullut juttelemaan välkällä. Vaikuttaa siltä, että se on ollut molemminpuolin hauskaa ja vahvistanut siskoutta.

On todistukset. Sen lisäksi, että likkojen arvosanat olivat oikein hyvät, liitteeksi oli laitettu kannustavaa palautetta, jossa keskityttiin lapsen aitoihin vahvuuksiin. Ja täydestä sydämestä kirjoitettu palaute jää mieleen paljon paremmin kuin varsinainen arvosana.





On kasvaminen, fyysinen ja henkinen. Peruskoulu pystyttää lapsuudelle virstanpylväät, konkreettiset ja tunnistettavat raamit samalla tavalla kuin ne ovenpieleen lyijynällä vedetyt pituusmerkintäviivat. Ala-asteella jätetään vuosi vuodelta taakse pikkulapsielämä ja siirrytään hiljalleen kohti yläastetta ja teini-ikää. Peruskoulunsa päättävät kääntävät jo katsettaan vääjäämättömästi kohti muutaman vuoden päässä siintävää aikuisuutta.

Olen siis viettänyt tämän aamupäivän tilassa, jota nuorisolaiset ilmeisesti kutsuvat nimellä uglycrying. Keräsin kuitenkin itseni ja käytin tilaisuuden hyväkseni ottamalla esikoisesta noin kolmesataa kuvaa. Sillä näin tätä vanhemmuutta toteutetaan, lasten määrittelemillä rajoilla ja rakkaudella.

Meidän koira löytyi

Operaatio Karvainen Ystävä etenee! Kiitos vielä kaikille kymmenille kommentoijille, jotka rotupähkäilyyni taannoin osallistuitte – yksi kommenteista nimittäin johdatti tutustumaan itselleni täysin uuteen, mutta resursseihimme nähden juuri sopivalta vaikuttavaan rotuun. Lisätutkimukset eli kasvattajien haastattelu ja Facebookin roturyhmän seuraaminen tukivat ajatusta, että tässä se meidän koira – keskikokoinen, (parta)karvainen, ystävällinen ja älykäs – nyt olisi, ja käynti kasvattajan luona sinetöi asian: meille muuttaa hilpeä ja rento hollannin lammaskoira eli schapendoes.

Nämä sydämellisen hullut hipit valloittivat meidät välittömästi. Kasvattaja katseli kersojen täydellistä heliumäänisekoamista, rapsutusmaratonia ja nurmikolla kierimistä ja totesi, että kyllähän noille on koira saatava. Vähän visiittimme jälkeen saimmekin vauvauutisia: lievää aamupahoinvointia potenut mammakoira oli kuin olikin pieniin päin ja ultrassa oli näkynyt useampikin pötkylä. Mikäli kaikki siis sujuu hyvin, saamme odotettua perheenlisäystä elokuun alussa. Herramunjee!

Kun olen yrittänyt vastata kersojen kysymystulvaan, huomaan etten oikein muista koirien hoitamisesta juuri mitään. Elämästäni koiran kanssa on vierähtänyt 15 vuotta. Ja pennun kanssa olen edellisen kerran vetänyt sanomalehtishowta alle parikymppisenä. Kyllähän koirille ruokaa annettiin, turkkia hoidettiin ja ulkoilutettiin, mutta en pitänyt sitä minään vaivana vaan normaalina elämisenä.

Mutta piileekö tässä nyt se vaara, että olen kuin paraskin 70-luvun äiti, joka käskee juottamaan vauvoille mehua ja putsaamaan tutin omassa suussa, vaikka suositukset on päivitetty sataan kertaan. Ja onko koiran omistaminen uusi mahdollisuus johonkin raivokkaaseen rintareppu- tai kestovaippagateen? Onko ulkoilu kolme kertaa päivässä nykystandardeilla liian vähän? Menevätkö ne pilalle sängyssä nukuttamisesta? Käytetäänkö sanomalehteä edes enää? Jääkö se paitsi varhaiskasvatuksesta jos ei ilmoittaudu pentukouluun? Jännittää!



Se, mikä ei jännitä yhtään, on lasten suhde koiraan. Kun Snadi kömpi eilen illalla sänkyyn, hän toivotti hyvät ja yöt ja totesi tyytyväisenä, että "huomenna on taas uusi päivä puhua koirasta". Hän on luonnollisesti myös katsonut Areenasta ja YouTubesta kaikki mahdolliset koiraohjelmat suomeksi ruotsiksi ja englanniksi. Uutuudenviehätys ei varsinaisesti ole poistumassa. Päinvastoin, kiinnostus on kehittymässä täysimääräiseksi hurahdukseksi, johon takuulla liittyy taka-ajatus kokonaisesta koiralaumasta. En aio asettua poikkiteloin.

Kun vihdoin annoin itselleni luvan tähän, tajusin, miten paljon olen koiraa elämääni kaivannut. Ja nyt kun päästiin asiaan, niin minullahan on aina ollut myös haaveissa sellainen unelmien maatila, jossa vain pidettäisiin erilaisia eläimiä. Tässä esteenä on toki vain lottovoitto, mutta aloitetaan siis koirasta. One down.

Tiedät syöneesi jätskin, mutta et muista siitä mitään ja nyt kädessä on pelkkä tikku

Meille tuli Skidin kanssa riita. Hän ei millään uskonut, että Leonardo di Caprio ei ole minua nuorempi. Vasta Wikipedia-tarkistuksen jälkeen Skidi suostui uskomaan, että olemme Leon kanssa lähes tismalleen samanikäisiä, mutta hän totesi nyrpeänä, että mies kyllä näyttää minua nuoremmalta. Mistä sain tietysti toisen slaagin.

EIHÄN NÄYTÄ!

Yllätyin vähän itsekin tästä selkäydinreaktiostani. Mitä väliä sillä on, vaikka näyttäisikin? Minunhan pitäisi osoittaa 13-vuotiaalle, ettei vanheneminen ei ole mikään sota epäluonnollista prosessia vastaan, vaikka kosmetiikkateollisuus niin väittääkin. En ole koskaan ollut kovin ulkonäkökeskeinen ihminen enkä ole koskaan nähnyt mitään mieltä osallistua rypyttömyyskilpailuun, jossa näennäisesti voittavat vain ne, joilla on varaa upottaa tuhansia euroja erilaisiin pistoksiin, täyteaineisiin ja operaatioihin.

Mutta jotain nappeja tämä ikääntyminen selvästi painelee. Väitän, etten pelkää vanhenemista, mutta en toisaalta halua ajatella koko asiaa. Koska minun ei tarvitse! Vaikka munasarjat eivät enää olekaan täydessä tikissä, nukun hyvin, minulla ei ole yhtä ainutta harmaata hiusta ("Vähän sad, että sä olet etsinyt niitä"), leposykkeeni on ei-kuntourheilijaksi alhainen enkä tarvitse mitään lääkkeitä. Lisäksi olen kolmekymppiseen minääni verrattuna elämäntavoiltani pyhäkoulun opettaja!

Ongelmani ei ole se, että näytän ikäiseltäni, vaan se, että todellisuuskäsitykseni jätättää. Tässä iässä on jo huomannut, että elämällä on kummallinen taipumus sulaa sormiin. Yhtenä päivänä olet nuori ja notkea ja seuraavan päivänä putsaat puutarhamyymälässä monitehoja, että näkisit, minkä värisen pionin ostaisit. Tästä tulee säännöllisiä muistutuksia.

Kun muistelen kymmenen vuoden takaisia asioita, kuvittelen niiden sijoittuvan 90-luvulle. Samasta syystä on vaikea uskoa että olen tuntenut joitakin ystäviäni yli 30 vuotta.

Facebookissa mainostetaan lähinnä eläkesijoituksia ja vakavan sairauden vakuutuksia.

Nelli Matula syntyi kaksi vuotta ylioppilaskirjoitusteni jälkeen.

Huomaan ajattelevani tennistunnin jälkeen, että jes, en tälläkään kertaa loukkaantunut.

Ostan varmuuden vuoksi anti age -kasvorasvaa, vaikka tiedän, että auringon välttely nuorempana olisi ollut tärkeämpää. Mutta kun se juna vähän niin kuin meni jo.

Lisäksi ärsyttää enenevissä määrin se (epäilemättä parikymppisen graafikon) piirtämä kuva, jossa ihmisen elämänkaari esitetään järjestyksessä vauva – taapero –  kouluikäinen – teini – aikuinen –  rollaattorikypsä kaljupää. Onhan siinä nyt neljä vuosikymmentä erilaista aikuisuuttakin olemassa, sille ei vain ole mitään tunnistettavaa muotoa!

Niin. Äitini totesi kerran järkyttyneenä, että hänen ikäistään ihmistä oli kutsuttu paikallislehdessä vanhukseksi. Hänen määritelmänsä vanhuksesta oli ilmeisesti kolminumeroinen. Ikäkriisit kai ratkeavat niin, että tulee oikeita ongelmia, tai sitten keski-ikäisyyden maali siirtyy vaivihkaa kymmenellä vuodella eteenpäin.

Lukijan tarina: Kun ihmissuhteesi ei ole sellainen kuin sen pitäisi olla

Minua lähestyi viime syksynä lukija, joka pyysi juttua lähisuhdeväkivallasta. Vastasin, etten oikein tiedä aiheesta mitään, mutta pyysin häntä kertomaan – ja hän kertoi. Lähisuhdeväkivalta on aihe, joka kerrotaan kokemusten kautta, tässä siis toinen lukijan kokemus sanoitettuna. Kiitän luottamuksesta ja toivon, että tämäkin tarina löytää tarvitsijansa. 

-----

Käänteentekevät sanat löytyivät Nollalinjan sivuilta: “Jos joudut kotonasi, parisuhteessasi tai läheisesi seurassa pelkäämään tai olemaan varuillasi, ihmissuhteesi ei ole sellainen kuin sen pitäisi olla.”

Ei se silti ihan helposti uponnut. Ettäkö minä olisin kokenut perheväkivaltaa? Ei sellainen sana kuvaa minua, aviomiestäni, meidän avioliittoamme. Ei elämässäni ollut mustelmia, ei äänekkäitä riitoja tai lautasten heittelyä. Säännöllisin väliajoin edelleen epäilen, että ehkä sittenkin vain kuvittelin kaiken. Ylireagoin. Ehkä en vain ymmärtänyt tarpeeksi tai kommunikoinut tarpeeksi selkeästi?

Toisaalta opin jo hyvin varhaisessa vaiheessa suhdettamme, että kommunikaatio ei toimi niin kuin olin kuvitellut sen toimivan. “Totta kait se sopii” ei välttämättä tarkoittanut, että se sopii, vaan saatoin kuulla kuinka pahalta tekoni oli miehestä tuntunut viikkojen, kuukausien, jopa vuosien päästä. Eikä niiden riitojen näennäinen sopiminen muuttanut mitään, vaan samoihin tekoihini tai tekemättömyyksiini palattiin aina uudestaan ja uudestaan.

Olin nopea oppimaan. Jos olin lähtenyt kotoa ja palatessani sain vastaani kärttyisen ja mököttävän miehen, opin nopeasti jättämään kotoa lähtemiset vähemmälle. Jos kärttyisyyden syyksi annettiin huoli siitä, että hänellä ei ollut tarpeeksi tietoa siitä missä olen, opin laittamaan aina tarkempia ja tarkempia raportteja menoistani pitkin päivää ja iltaa. Vaikka joskus olisikin sanottu, että tietysti kummallakin tulee olla oikeus yksityisyyteen, mutta riitaisalla hetkellä tulee vastaan epäluottamus siitä mitä mahdankaan salailla, en epäröinyt sopeutua. En salannut mitään, enkä tehnyt mitään mikä voisi miestä harmittaa, osoittaakseni että olin luottamuksen arvoinen.

Kumma kyllä, mikään mitä tein ei tuntunut lopettavan huolia ja riitoja. Pikkuhiljaa elämäni täyttyi tasapainottelusta miehen tyytyväisenä pitämisen ja oman järkeni ylläpitämisen välillä. Yhteiselo oli edelleen mukavaa silloin, kun mies oli hyvällä tuulella, joten sen olotilan ylläpitämisestä tuli kaikkein tärkeintä. Pikkuhiljaa, pyykkikerta ja päivällinen kerrallaan, lähes kaikki kotityöt päätyivät minun tehtävikseni. Samoin merkittävä osa kodin metatöistä, koska niiden hoitaminen olisi vain stressannut miestä ja saanut hänet huonolle tuulelle. Lakkasin pyytämästä miestä apuun jos mitenkään pystyin selviytymään yksin, koska siten oli helpompaa.

Olen lukuisia kertoja miettinyt, että ehkä en vain kommunikoinut tarpeeksi hyvin. Miten hän olisi voinut tietää tekevänsä väärin, satuttavansa minua, jos en koskaan siitä sanonut vaan aina vain hiljaisesti sopeuduin? Sitten yritän muistuttaa itseäni, että kyllähän minä sanoin. Puhuin lukuisia kertoja siitä, miten asiat eivät minun mielestäni mene nyt oikein ja tasapuolisesti. Puhuin siitä, miten minusta tuntuu pahalta, miten uuvun kaikkien taakkojen alle, miten en enää jaksa. Vastaus oli aina sama: mykkäkoulu.

Mykkäkoulu oli pahinta. Se, etten saanut mitään yhteyttä, en mitään selitystä, en mitään muuta kuin vihaisia mulkaisuja jotka kertoivat, että olen tehnyt nyt jotain todella pahaa. Se satutti ja pelotti minua, joten yritin hyvitellä ja sovitella ja pyydellä anteeksi että saisin hänet taas puhumaan. Kun hän lopulta puhui, hän saattoi selittää miten sellainen ainainen syyttely tuntuu hänestä niin pahalta. “Taasko kaikki vika on vain minussa? Katsoisit peiliin!” Ja niin minä katsoin peiliin, yritin nähdä mitä voisin tehdä paremmin - ja vaikenin.

Valitettavasti edes vaikeneminen ei tuonut onnea. Edelleen tein jatkuvasti asioita väärin, ja pikkuhiljaa lakkasin saamasta minkäänlaisia selityksiä sille, mitä olinkaan tehnyt väärin. “Kyllä sinä tiedät” tai “Ei siitä kannata sanoa kun sanomisesta ei kuitenkaan ole mitään hyötyä” olivat yhä useammin ainoita vastauksia, kun anelin tietoa siitä missä olen tällä kertaa mokannut. Tunsin oloni yhä harvemmin helpoksi ja turvalliseksi mieheni seurassa, ja mies huomasi etääntymiseni. Siitä seurasi yhä enemmän epäluuloisuutta ja syyttelyä, mykkäkoulua ilman että tiesin mikä tarkalleen oli loukannut miestä tällä kertaa.

Ja niin löysin itseni hiipimästä omassa kodissani, miettimästä tiskikonetta täyttäessäni teenkö sen nyt oikein, pohtimasta vessassa käydessäni olenko ollut täällä liian pitkään. Olin koko ajan varuillani ja - kuten lopulta ymmärsin - peloissani.

“Jos joudut kotonasi, parisuhteessasi tai läheisesi seurassa pelkäämään tai olemaan varuillasi, ihmissuhteesi ei ole sellainen kuin sen pitäisi olla.”

Oli yö, taas sellainen, jolloin en saanut nukuttua. Selailin puhelintani, ja vastaan tuli Nollalinjan mainos. Jokin siinä loksahti, ja aloin lukea henkisestä väkivallasta. Hämmentävän moni kohta tuntui kuvaavan minun elämääni. Itkin ja pelkäsin, mutta samalla myös päätin, ettei tällainen elämä voi jatkua, tai oma mielenterveyteni ei kestä. Seuraavana päivänä lakkasin pyytelemästä anteeksi.

Vastaus oli juuri sellainen kuin olin odottanutkin. Sen pahempia mykkäkouluja, syytöksiä ja loukkaantumista en ollut vielä koskaan kokenut. Tilanne jatkui viikkoja yhä pahenevana painajaisena, mutta pidin pääni. Yritin edelleen pelastaa avioliittoni: kuuntelin, keskustelin, ymmärsin, hain ulkopuolista apua. Mieskin yritti, ja saimme keskusteltua paremmin kuin vuosiin. En tiedä, olisiko liittomme ollut vielä pelastettavissa jos olisimme tehneet tarpeeksi töitä, mutta se mahdollisuus tuhoutui, kun lopulta annoin periksi ehkä pahimmalla mahdollisella hetkellä. Suostuin seksiin vasten tahtoani, kuten olin tehnyt lukuisia kertoja aikaisemminkin, mutta tämä kerta oli erilainen. Tällä kertaa en esittänyt haluavani, vaan sanoin selkein sanoin etten halua. Mies jatkoi silti.

Raiskaus ei ollut se sana, jota ensimmäiseksi ajattelin. Ei minua oltu väkivalloin pakotettu mihinkään. Mieheni kertoi olevansa huolissaan mielenterveydestäni kun väitin niinkin älyttömiä kuin että hän olisi tehnyt minulle jotain pahaa tuona yönä. Kuitenkin ehdin kuulla sanan "raiskaus" parinkin läheisen ystävän suusta ennen kuin psykologi selitti minulle, miten myös minun kokemani on väkivaltaa. Sanoi lakiteksti mitä vain, pakottamista on monenlaista, ja seksiin pakottaminen on aina raiskaus. Tunsin syvästi, että tapahtunut oli väärin. Makasin hiljaa mieheni vieressä ja minua oksetti. Mietin, miten minun pitäisi kömpiä joka ikinen ilta hänen viereensä, jakaa sänkyni loppuelämäni hänen kanssaan, ja minua kammotti. Silloin viimein tein päätöksen: minun oli pakko lähteä.

Noista hetkistä on nyt vuoden verran aikaa. Ero ei ole ollut kaunis eikä siisti, eikä se ole lähellekään ohi. Entisen mieheni suhtautuminen minuun on täynnä vihaa ja epäluuloa. Hänen sanansa eivät ole lakanneet satuttamasta vaikka en enää yritäkään elää parisuhteessa hänen kanssaan. Lasten takia yhteistyötä on pakko yrittää tehdä ja exää on pakko tavata säännöllisin väliajoin.

Kun lähdin, minun piti opetella valtava määrä asioita, alkaen siitä minkälaiset verhot voisin haluta tai minkä makuisia sipsejä oikeastaan haluan ostaa kaupasta, jos ajattelen ihan vain itseäni. Se ei ollut helppoa, vaikkakin sen arvoista. En olisi selvinnyt ilman ihanien ystävien tukea, jotka järjestivät kaiken kun itse en pystynyt ja kuuntelivat minua loputtomiin. Pikkuhiljaa, päivä kerrallaan, tilanne on helpottanut. Minuun ei satu enää niin paljon ja pystyn näkemään itseni arvokkaana ihmisenä ja äitinä.

Enkä ole kertaakaan, hetkeäkään katunut päätöstäni lähteä.