Tiedät syöneesi jätskin, mutta et muista siitä mitään ja nyt kädessä on pelkkä tikku

Meille tuli Skidin kanssa riita. Hän ei millään uskonut, että Leonardo di Caprio ei ole minua nuorempi. Vasta Wikipedia-tarkistuksen jälkeen Skidi suostui uskomaan, että olemme Leon kanssa lähes tismalleen samanikäisiä, mutta hän totesi nyrpeänä, että mies kyllä näyttää minua nuoremmalta. Mistä sain tietysti toisen slaagin.

EIHÄN NÄYTÄ!

Yllätyin vähän itsekin tästä selkäydinreaktiostani. Mitä väliä sillä on, vaikka näyttäisikin? Minunhan pitäisi osoittaa 13-vuotiaalle, ettei vanheneminen ei ole mikään sota epäluonnollista prosessia vastaan, vaikka kosmetiikkateollisuus niin väittääkin. En ole koskaan ollut kovin ulkonäkökeskeinen ihminen enkä ole koskaan nähnyt mitään mieltä osallistua rypyttömyyskilpailuun, jossa näennäisesti voittavat vain ne, joilla on varaa upottaa tuhansia euroja erilaisiin pistoksiin, täyteaineisiin ja operaatioihin.

Mutta jotain nappeja tämä ikääntyminen selvästi painelee. Väitän, etten pelkää vanhenemista, mutta en toisaalta halua ajatella koko asiaa. Koska minun ei tarvitse! Vaikka munasarjat eivät enää olekaan täydessä tikissä, nukun hyvin, minulla ei ole yhtä ainutta harmaata hiusta ("Vähän sad, että sä olet etsinyt niitä"), leposykkeeni on ei-kuntourheilijaksi alhainen enkä tarvitse mitään lääkkeitä. Lisäksi olen kolmekymppiseen minääni verrattuna elämäntavoiltani pyhäkoulun opettaja!

Ongelmani ei ole se, että näytän ikäiseltäni, vaan se, että todellisuuskäsitykseni jätättää. Tässä iässä on jo huomannut, että elämällä on kummallinen taipumus sulaa sormiin. Yhtenä päivänä olet nuori ja notkea ja seuraavan päivänä putsaat puutarhamyymälässä monitehoja, että näkisit, minkä värisen pionin ostaisit. Tästä tulee säännöllisiä muistutuksia.

Kun muistelen kymmenen vuoden takaisia asioita, kuvittelen niiden sijoittuvan 90-luvulle. Samasta syystä on vaikea uskoa että olen tuntenut joitakin ystäviäni yli 30 vuotta.

Facebookissa mainostetaan lähinnä eläkesijoituksia ja vakavan sairauden vakuutuksia.

Nelli Matula syntyi kaksi vuotta ylioppilaskirjoitusteni jälkeen.

Huomaan ajattelevani tennistunnin jälkeen, että jes, en tälläkään kertaa loukkaantunut.

Ostan varmuuden vuoksi anti age -kasvorasvaa, vaikka tiedän, että auringon välttely nuorempana olisi ollut tärkeämpää. Mutta kun se juna vähän niin kuin meni jo.

Lisäksi ärsyttää enenevissä määrin se (epäilemättä parikymppisen graafikon) piirtämä kuva, jossa ihmisen elämänkaari esitetään järjestyksessä vauva – taapero –  kouluikäinen – teini – aikuinen –  rollaattorikypsä kaljupää. Onhan siinä nyt neljä vuosikymmentä erilaista aikuisuuttakin olemassa, sille ei vain ole mitään tunnistettavaa muotoa!

Niin. Äitini totesi kerran järkyttyneenä, että hänen ikäistään ihmistä oli kutsuttu paikallislehdessä vanhukseksi. Hänen määritelmänsä vanhuksesta oli ilmeisesti kolminumeroinen. Ikäkriisit kai ratkeavat niin, että tulee oikeita ongelmia, tai sitten keski-ikäisyyden maali siirtyy vaivihkaa kymmenellä vuodella eteenpäin.

Lukijan tarina: Kun ihmissuhteesi ei ole sellainen kuin sen pitäisi olla

Minua lähestyi viime syksynä lukija, joka pyysi juttua lähisuhdeväkivallasta. Vastasin, etten oikein tiedä aiheesta mitään, mutta pyysin häntä kertomaan – ja hän kertoi. Lähisuhdeväkivalta on aihe, joka kerrotaan kokemusten kautta, tässä siis toinen lukijan kokemus sanoitettuna. Kiitän luottamuksesta ja toivon, että tämäkin tarina löytää tarvitsijansa. 

-----

Käänteentekevät sanat löytyivät Nollalinjan sivuilta: “Jos joudut kotonasi, parisuhteessasi tai läheisesi seurassa pelkäämään tai olemaan varuillasi, ihmissuhteesi ei ole sellainen kuin sen pitäisi olla.”

Ei se silti ihan helposti uponnut. Ettäkö minä olisin kokenut perheväkivaltaa? Ei sellainen sana kuvaa minua, aviomiestäni, meidän avioliittoamme. Ei elämässäni ollut mustelmia, ei äänekkäitä riitoja tai lautasten heittelyä. Säännöllisin väliajoin edelleen epäilen, että ehkä sittenkin vain kuvittelin kaiken. Ylireagoin. Ehkä en vain ymmärtänyt tarpeeksi tai kommunikoinut tarpeeksi selkeästi?

Toisaalta opin jo hyvin varhaisessa vaiheessa suhdettamme, että kommunikaatio ei toimi niin kuin olin kuvitellut sen toimivan. “Totta kait se sopii” ei välttämättä tarkoittanut, että se sopii, vaan saatoin kuulla kuinka pahalta tekoni oli miehestä tuntunut viikkojen, kuukausien, jopa vuosien päästä. Eikä niiden riitojen näennäinen sopiminen muuttanut mitään, vaan samoihin tekoihini tai tekemättömyyksiini palattiin aina uudestaan ja uudestaan.

Olin nopea oppimaan. Jos olin lähtenyt kotoa ja palatessani sain vastaani kärttyisen ja mököttävän miehen, opin nopeasti jättämään kotoa lähtemiset vähemmälle. Jos kärttyisyyden syyksi annettiin huoli siitä, että hänellä ei ollut tarpeeksi tietoa siitä missä olen, opin laittamaan aina tarkempia ja tarkempia raportteja menoistani pitkin päivää ja iltaa. Vaikka joskus olisikin sanottu, että tietysti kummallakin tulee olla oikeus yksityisyyteen, mutta riitaisalla hetkellä tulee vastaan epäluottamus siitä mitä mahdankaan salailla, en epäröinyt sopeutua. En salannut mitään, enkä tehnyt mitään mikä voisi miestä harmittaa, osoittaakseni että olin luottamuksen arvoinen.

Kumma kyllä, mikään mitä tein ei tuntunut lopettavan huolia ja riitoja. Pikkuhiljaa elämäni täyttyi tasapainottelusta miehen tyytyväisenä pitämisen ja oman järkeni ylläpitämisen välillä. Yhteiselo oli edelleen mukavaa silloin, kun mies oli hyvällä tuulella, joten sen olotilan ylläpitämisestä tuli kaikkein tärkeintä. Pikkuhiljaa, pyykkikerta ja päivällinen kerrallaan, lähes kaikki kotityöt päätyivät minun tehtävikseni. Samoin merkittävä osa kodin metatöistä, koska niiden hoitaminen olisi vain stressannut miestä ja saanut hänet huonolle tuulelle. Lakkasin pyytämästä miestä apuun jos mitenkään pystyin selviytymään yksin, koska siten oli helpompaa.

Olen lukuisia kertoja miettinyt, että ehkä en vain kommunikoinut tarpeeksi hyvin. Miten hän olisi voinut tietää tekevänsä väärin, satuttavansa minua, jos en koskaan siitä sanonut vaan aina vain hiljaisesti sopeuduin? Sitten yritän muistuttaa itseäni, että kyllähän minä sanoin. Puhuin lukuisia kertoja siitä, miten asiat eivät minun mielestäni mene nyt oikein ja tasapuolisesti. Puhuin siitä, miten minusta tuntuu pahalta, miten uuvun kaikkien taakkojen alle, miten en enää jaksa. Vastaus oli aina sama: mykkäkoulu.

Mykkäkoulu oli pahinta. Se, etten saanut mitään yhteyttä, en mitään selitystä, en mitään muuta kuin vihaisia mulkaisuja jotka kertoivat, että olen tehnyt nyt jotain todella pahaa. Se satutti ja pelotti minua, joten yritin hyvitellä ja sovitella ja pyydellä anteeksi että saisin hänet taas puhumaan. Kun hän lopulta puhui, hän saattoi selittää miten sellainen ainainen syyttely tuntuu hänestä niin pahalta. “Taasko kaikki vika on vain minussa? Katsoisit peiliin!” Ja niin minä katsoin peiliin, yritin nähdä mitä voisin tehdä paremmin - ja vaikenin.

Valitettavasti edes vaikeneminen ei tuonut onnea. Edelleen tein jatkuvasti asioita väärin, ja pikkuhiljaa lakkasin saamasta minkäänlaisia selityksiä sille, mitä olinkaan tehnyt väärin. “Kyllä sinä tiedät” tai “Ei siitä kannata sanoa kun sanomisesta ei kuitenkaan ole mitään hyötyä” olivat yhä useammin ainoita vastauksia, kun anelin tietoa siitä missä olen tällä kertaa mokannut. Tunsin oloni yhä harvemmin helpoksi ja turvalliseksi mieheni seurassa, ja mies huomasi etääntymiseni. Siitä seurasi yhä enemmän epäluuloisuutta ja syyttelyä, mykkäkoulua ilman että tiesin mikä tarkalleen oli loukannut miestä tällä kertaa.

Ja niin löysin itseni hiipimästä omassa kodissani, miettimästä tiskikonetta täyttäessäni teenkö sen nyt oikein, pohtimasta vessassa käydessäni olenko ollut täällä liian pitkään. Olin koko ajan varuillani ja - kuten lopulta ymmärsin - peloissani.

“Jos joudut kotonasi, parisuhteessasi tai läheisesi seurassa pelkäämään tai olemaan varuillasi, ihmissuhteesi ei ole sellainen kuin sen pitäisi olla.”

Oli yö, taas sellainen, jolloin en saanut nukuttua. Selailin puhelintani, ja vastaan tuli Nollalinjan mainos. Jokin siinä loksahti, ja aloin lukea henkisestä väkivallasta. Hämmentävän moni kohta tuntui kuvaavan minun elämääni. Itkin ja pelkäsin, mutta samalla myös päätin, ettei tällainen elämä voi jatkua, tai oma mielenterveyteni ei kestä. Seuraavana päivänä lakkasin pyytelemästä anteeksi.

Vastaus oli juuri sellainen kuin olin odottanutkin. Sen pahempia mykkäkouluja, syytöksiä ja loukkaantumista en ollut vielä koskaan kokenut. Tilanne jatkui viikkoja yhä pahenevana painajaisena, mutta pidin pääni. Yritin edelleen pelastaa avioliittoni: kuuntelin, keskustelin, ymmärsin, hain ulkopuolista apua. Mieskin yritti, ja saimme keskusteltua paremmin kuin vuosiin. En tiedä, olisiko liittomme ollut vielä pelastettavissa jos olisimme tehneet tarpeeksi töitä, mutta se mahdollisuus tuhoutui, kun lopulta annoin periksi ehkä pahimmalla mahdollisella hetkellä. Suostuin seksiin vasten tahtoani, kuten olin tehnyt lukuisia kertoja aikaisemminkin, mutta tämä kerta oli erilainen. Tällä kertaa en esittänyt haluavani, vaan sanoin selkein sanoin etten halua. Mies jatkoi silti.

Raiskaus ei ollut se sana, jota ensimmäiseksi ajattelin. Ei minua oltu väkivalloin pakotettu mihinkään. Mieheni kertoi olevansa huolissaan mielenterveydestäni kun väitin niinkin älyttömiä kuin että hän olisi tehnyt minulle jotain pahaa tuona yönä. Kuitenkin ehdin kuulla sanan "raiskaus" parinkin läheisen ystävän suusta ennen kuin psykologi selitti minulle, miten myös minun kokemani on väkivaltaa. Sanoi lakiteksti mitä vain, pakottamista on monenlaista, ja seksiin pakottaminen on aina raiskaus. Tunsin syvästi, että tapahtunut oli väärin. Makasin hiljaa mieheni vieressä ja minua oksetti. Mietin, miten minun pitäisi kömpiä joka ikinen ilta hänen viereensä, jakaa sänkyni loppuelämäni hänen kanssaan, ja minua kammotti. Silloin viimein tein päätöksen: minun oli pakko lähteä.

Noista hetkistä on nyt vuoden verran aikaa. Ero ei ole ollut kaunis eikä siisti, eikä se ole lähellekään ohi. Entisen mieheni suhtautuminen minuun on täynnä vihaa ja epäluuloa. Hänen sanansa eivät ole lakanneet satuttamasta vaikka en enää yritäkään elää parisuhteessa hänen kanssaan. Lasten takia yhteistyötä on pakko yrittää tehdä ja exää on pakko tavata säännöllisin väliajoin.

Kun lähdin, minun piti opetella valtava määrä asioita, alkaen siitä minkälaiset verhot voisin haluta tai minkä makuisia sipsejä oikeastaan haluan ostaa kaupasta, jos ajattelen ihan vain itseäni. Se ei ollut helppoa, vaikkakin sen arvoista. En olisi selvinnyt ilman ihanien ystävien tukea, jotka järjestivät kaiken kun itse en pystynyt ja kuuntelivat minua loputtomiin. Pikkuhiljaa, päivä kerrallaan, tilanne on helpottanut. Minuun ei satu enää niin paljon ja pystyn näkemään itseni arvokkaana ihmisenä ja äitinä.

Enkä ole kertaakaan, hetkeäkään katunut päätöstäni lähteä.

Se on äiti tässä, moi

Kersat. Se on äiti tässä. Pari juttua.

Te mietitte aina välillä, haluatteko lapsia. Sitä onkin ihan hyvä miettiä, mutta ei liikaa. Ensinnäkin asia ei ole teille vielä hetkeen ajankohtainen ja toiseksi sitä ei todennäköisesti tarvitse miettiä yksin. Kukaan ei voi luvata, että se on sen arvoista. On vain uskottava johonkin – vaikka sitten kumppaniinsa, päiväkotiin tai mummiin, jos ei itseensä. Niin minä tein.

Eikä ole yhtä tapaa olla perhe vaan joku kahdeksan miljardia. On sellaisia perheitä, joissa on isä, äiti ja kaksi lasta, mutta valtavasti muitakin vaihtoehtoja. On äiti ja lapsi, eikä isää ollenkaan. On kaksi äitiä. On kaksi osoitetta ja neljät kivat vanhemmat. On perhe, jossa on kuusi lasta, joista yksi toiselta mantereelta. Ja niitä, joissa ei ole lapsia lainkaan.

Ja jos tähän hommaan päädytte, on ihan ensimmäiseksi opeteltava antamaan itselleen anteeksi. Aina ei riitä eikä jaksa. Ja jos saat jonkun asian oikein niin eikö joku muu tee paremmin. Vyötäröllä on makkaroita vaikka synnytyksestä on kulunut 12 vuotta, pataleipä ei kohoa ja jouluvalot ehtii ottaa pois vasta huhtikuussa. Jos rupeaa jokaista häpeää ja epäonnistumista survomaan sydämeensä, se täyttyy ajan mittaan niin, että kaikki tärkeät asiat litistyvät pohjalle. Parempi on tiputtaa tunaroinnit lattialle kuin likaiset sukat, koska siitä ne itsestään häviävät, kuten tiedätte.

Sitten tässä äitiydessä on sellainenkin homma, että pitää päättää, mitä itse tarvitsee mukaansa. Tyhjin käsin ei kannata lähteä. Hirmu helposti nimittäin käy niin, että keskittyy kaikkien muiden kamojen pakkaamiseen ja muistaa kynsisakset, hellehatun ja lasten panadolin, mutta unohtaa oman pikkaripussinsa. Ja kengät. Siinä menee täysin hermo, kun huomaa, että kaikki olennainen on unohtunut. Siksi se oma kassi pitää pakata ensin.

Ja jos tulee sellainen olo, että mikään ei mene niin kuin piti niin sitten soitetaan äidille. Minä leivon pakastepizzaa ja ostan kilon irtokarkkia ja halaan niin kauan kunnes itku loppuu ja usko palaa.

Lopuksi haluaisin vielä sanoa, että aika vähän kannattaa elämää suunnitella, koska kaikki muuttuu kuitenkin koko ajan, sinä itsekin. Mutta haikeus voi olla myös onnellista. Pitäisi vain säilyttää avoin mieli tulevaa kohtaan ja yrittää samalla muistaa, mitä itse haluaa, vaikka se on vähän vaikeaa kaikessa hulinassa. Ei ole kuitenkaan mitään pahaa siinä, että tykkää enemmän kirsikankukista kuin valkovuokoista.

Paluu uuteen arkeen

Viikon päästä elämä alkaa palautua normaaliksi. Joku sanoi jossain, että erityisoloihin tottuminen kestää viisi viikkoa, mutta peruskoulun puuttumiseen ei kyllä tottunut edes kahdeksassa. Kun siis uutinen koulujen aukeamisesta tuli, olohuoneestamme kuului kollektiivista kiljuntaa. Suurin ilonaihe olivat tietenkin kaverit, mutta Snadi hurrasi myös sille, ettei tarvitse askarrella enää ikinä mitään minun kanssani, minkä tulkitsin iloksi lähiopetuksen tasokkaasta pedagogiikasta.

Skidi oli kriittisempi. Hän oli tykästynyt etenemään omaan tahtiinsa ja siihen ettei iltaisin ollut läksyjä. Hänellä on ollut paljon harvinaista luppoaikaa.

Ymmärrän tätä ristiriitaa paremmin kuin hyvin.

Skidi on meistä se, joka ei ole juurikaan kärsinyt eristyksestä. Lasten neljän vuoden ikäero ja osittain myös persoonaerot näkyvät erityisesti ajanhallinnassa. Snadi jäi jatkuvasti kiinni siitä, että tehtävät oli tehty hutiloiden ja tehtävänantojen ymmärtäminen oli osittaista. Hän tarvitsee lähiopetusta, jossa tarjolla on matalan kynnyksen ohjausta, vuorovaikutusta ja palautetta eikä hän kertakaikkiaan pystynyt vielä tähän niin itsenäisesti kuin tilanne vaati.  

Skidi sen sijaan osaa jo ohjata itseään erinomaisesti ja suunnitella työntekoaan. Hän hoiti tonttinsa sekä koulutehtävien että harrastusten suhteen tunnollisesti ja mallikkaasti ilman muutosvastarinnan häivääkään. Saksofonikokeet piti vain soittaa videolle ja yleisurheilujoukkueen kanssa treenata hangoutsissa. Hänen kiireensä kasvaa epätehokkaassta päivärytmistä, joka tiivistyy kaikkiin tulemisiin ja lähtemisiin, reppujen pakkaamisiin, juomapullon täyttämiseen, soittimen roudaamiseen, läksyvuoreen. Koronaelämä on ollut mukavan rauhallista. On ollut kivaa tylsistyä ja leikkiä perinteisiä pihaleikkejä saman taloyhtiön lasten kanssa, tuijottaa läpi kaikki Friendien tuotantokaudet, opetella leipomaan ja käydä kävelyllä fossiilien kanssa. Kirjastoa on kuulemma ollut eniten ikävä, kavereiden jälkeen.

Rauhallisuuden arvostamisen toivoisin jäävän tästä ajasta hyväksi muistoksi niin että sitä vaalittaisiin ja vaadittaisiin jatkossa yhteiskunnassa paljon pontevammin. Rennon elämän takia vaahtoan lähikoulujen, harrastuspalveluiden, metsäleikkien sekä inhimillisten työmatkojen puolesta. Olen tehnyt 80% työaikaa vuodesta 2012 lähtien, koska halusin ruuhkavuosiveneessä takaisin soutajan paikalle – paremman balanssin työn ja vapaa-ajan välille. Toki pikkusormen mukana meni hiljalleen koko käsi: lopulta halusin päättää omista aikatauluistani siinä määrin, että ryhdyin yrittäjäksi. Ja vaikka tämä kaksi vuotta on ollut aika erikoinen reissu, en kadu mitään. Vapaus on edelleen kaiken tämän epävarmuuden arvoista. Minulle on aivan yhdentekevää, mikä tittelini on, onko työpisteeni avokonttorissa ja tarjoaako työpaikkani harrastusseteleitä, mutta haluan voida vaikuttaa siihen, mistä minun stressini koostuu. Haluan päättää millaisia töitä teen, kuinka paljon töitä teen ja mihin aikaan niitä teen. Pidätän oikeuden olla vastaamatta puhelimeen ennen yhdeksää. 

Toisaalta kaipaan myös vaihtelua. On ollut mahtavaa kyllästyä kotona nysväämiseen ja kaivata toimiston yli-ilmastoituun atmosfääriin, kaivata asiakkaita ja työkavereita, lounaita ja sitä, että joku on juonut keittämäni kahvit.

En pidä itseäni minään hyvinvointiguruna, mutta olen tyytyväinen siihen, että olen nelikymppisenä oppinut kuuntelemaan itseäni rauhan kaipaamisen suhteen. Tavoitteenani on ollut tehdä arjestani sellaista, etten kaipaa siitä akuutisti lomaa. Eikä sillä leppoistamisella tarkoiteta ainoastaan burnoutin välttämistä vaan sitä että energiaa riittää muuhunkin kuin nukkumiseen, joka on harrastukseksi aika paska. 

Mielelläni kuulisin, onko joku muukin ottanut tämän saman tavoitteen?

Ihan puhki

Deletoin tänään puhelimestani kolmannen huhtikuussa lataamani jumppasovelluksen enkä ladannut enää uutta. Ei niissä mitään mainittavaa vikaa ole ollut, mutta minä en vain syttynyt. Tilanne, jossa tihrustan ikkunalaudalle asetellulta näytöltä seuraavaa 30 sekunnin jumppaliikettä viinipullo käsipainona, ei vastannut kokemustani kivasta liikuntatatuokiosta. Ei jaksa. Ja vaikka jaksaisi niin ei kiinnosta. On pakko hyväksyä, että olen tämän karanteenin jälkeen sulattanut kaikki lihakseni eivätkä ne tule keski-ikäiselle enää ikinä takaisin.

Olen muutenkin ihan puhki, väärällä tavalla. Väsyttää ja päätä särkee. Teen mielestäni töitä hiki päässä, mutta kun päivän päätteeksi yritän kirjata tunteja, en muista mitä olen tehnyt. Tuntuu, että joka hemmetin asiaan täytyy keskittyä aivan hulluna ja mitä enemmän keskityn, sitä vähemmän saan aikaan – kuulen ohimoissani ujeltavan vanhan Opel Kadettini, jonka kierrokset kyllä nousivat kaasua painaessa mutta vauhti ei juurikaan.

Pelkästään neljän hengen päivittäinen ruokahuolto vie mehut. Ideat eivät koskaan ole olleet yhtä vähissä kuin nyt. Lisäksi Teini on jostain kehittänyt valtavan ruokahalun. Siis se sintti, joka eli ensimmäiset vuotensa ilmeisesti yhteyttämällä, on päättänyt juuri nyt ruveta syömään isompia annoksia kuin minä ja kyselee vielä välipalaa joka käänteessä. Arvatkaa, onko mitään? Onneksi hän on ruvennut leipomaan. Ei ilosta vaan ilmeisestä pakosta.

Hermo menee kaikkiin perheenjäseniin. Koska kukaan muu ei täytä tiskikonetta tai täyttää väärin, maito jää jatkuvasti pöydälle ja eteisen lattia on täynnä kenkiä (etenkin minun), niin että kompastun joka kerta matkalla vessaan. Pientä kinaa on jatkuvasti. Haluan ne koulut auki, aivan sama vaikka vain päiväksi ennen kesälomia. Ja kun parisuhde on vuosia perustunut siihen, että vietämme paljon aikaa erillään, tämä himassa nyhjääminen on tuskastuttavaa. Mutta eroa nyt ei ainakaan jaksa.

Ja vaikka etäkoulu onkin alkanut sujua ilman suurempaa tappelua, se johtuu vain siitä, että olen madaltanut läksypoliisin rimaa ja hylännyt kaiken kunnianhimon. Ensi lukuvuonna paikkaillaan sitten niitä jälkiä. Saan edelleen vasta iltapäivällä kunnolla flown käyntiin, mikä tarkoittaa että duuneja jatketaan iltayhdeksältä ellei neljässä tunnissa saa painettua koko päivän hommia. Sanoinko jo, että koulut auki? Sanon uudelleen.

Vitutuslistani on pitkä.

Vituttaa, että kun käyn kaupassa ihmisiä väistellen, unohdan sen, mitä tulin hakemaan.
Vituttaa, että suorastaan välttelen vaatehuoneeseen menemistä, koska siellä odottaa iksukassillinen 128 cm vaatteita, jotka ajattelin laittaa kiertoon nyt kun on aikaa. En ole laittanut.
Vituttaa, että pinnani on niin lyhyt, että sen olemassaolo täytyy todistaa gravitaatioaaltojen avulla.
Vituttaa, että kaikilla on yt:t ja muusikolla tulot nollassa.
Vituttaa, etten todellakaan ole paras versio itsestäni juuri silloin kun sitä kaivattaisiin.
Vituttaa, ettei minulla ei ole parempia huolia.

Luin, että yksi koronan oire on julmettu väsymys, mutta olisin taipuvainen työntämään näytteenottotikun mieluummin ikkunasta ulos kuin nenäontelooni. Että josko joku muukin kokisi ettei nyt oikein riitä ihmisenä, vaimona eikä äitinä. Ja olisiko joku muukin, joka ei oikein jaksa? Jonka tekisi mieli ihan pikkuisen kirkua?

Olisikin hienoa järjestää sellainen yhteisetäkirkumistempaus, jossa tiettynä hetkenä kaikki väsyneet ihmiset vain menevät ulos kiljumaan minuutiksi. En usko, että päästään uutisten loppukevennykseen, mutta kyllä siitä parempi mieli tulisi.

Tukholman syndroomaa odotellessa.