Miksi juuri vessapaperia?

Tunnustan. Minä laitoin eilen perheen ostoslistalle vessapaperin. Edellisessä paketissa oli enää kaksi rullaa jäljellä, mutta rehellisyyden nimissä annamme sen yleensä kyllä loppua ennen kuin sitä kukaan muistaa ostaa lisää. Taustalla on siis jotain muutakin. Kun tungin täyden paketin kaapin perälle, tuntui... hyvältä. Vessapaperissa on selvästi jotain rauhoittavaa. Mutta mitä?

Koko aivokuoreni käy ylikierroksilla tästä mysteeristä. Mikä ihmeen taika juuri vessapaperissa piilee? Miksi en saa samanlaista mielihyvää hammastahnasta tai purkkihernarista?

Jos virus ei uhkaa vesijohto- tai sähköverkkoa (eli wifiä), rationaalisesti ajatellen vessapaperi ei voi olla se seuraava merkityksellinen hankinta. Ymmärtäisin, jos kyseessä olisi ripuliepidemia, mutta oletan, että taudissa, johon ei nähtävästi liitetä vakavaa niistämistä, pehmopaperivarastot ovat turhia. Eikä sen loppuminen edes ole mikään suuri katastrofi, sillä hanurinsa saa tietenkin putsattua myös käsisuihkulla. Edes kotivarapostauksessani en maininnut sanallakaan vessapaperia. Ämpärin kävin kyllä ostamassa, vaikka en siellä aktiivisesti vettä säilytäkään.

Ehkä joku symbolien merkityksiä tutkiva ihminen osaisi vastata tähän paremmin, mutta itse löysin vessapaperihimoon kolme selitystä.

Koska kaikki muutkin ostavat sitä. Sosiaalinen paine vie mukanaan. Olen usein aivan kassalla kaikesta, mitä ihmiset normaalisti tekevät, joten on loogista olettaa, että unohdan tässäkin asiassa jotain olennaista. Ehkä sitä todella tarvitaan! Ja tästä taas seuraa tyhjien hyllyjen syndrooma: jos sitä tarvitaan, vessapaperi loppuu. Mutta vaikka yhteiskunnan ovia teljettäisiin enemmänkin, ei ruokakauppoja tietenkään voi kokonaan sulkea.

Koska tällaista tilannetta ei ole ennen ollut. Olemme tottuneet varautumaan lähinnä parin päivän sähkökatkoihin tai lakkohin, joten toimimme ihmiskontaktien välttelyssä ehkä vähän epärationaalisesti. Vaikka harrastuksia, kilpailuja, esiintymisiä ja tapahtumia on peruttu, valtava määrä ihmisiä käy edelleen töissä. Social distancing kuuluu kiinteästi työsuhde-etuihini vuoden ympäri, mutta kaikilla aloilla ei todellakaan tehdä töitä kotoa. Kouluissa ja päiväkodeissa järjestetään edelleen opetusta, hoitoala pelaa, bussit kulkevat, apteekit, pankit ja postikonttorit ovat auki. Ja kauppojen hyllyt täyttyvät taas huomenna.

Koska olemme pohjimmiltamme metsästäjä-keräiljöitä. Voimme leikkiä sisältöstrategia, tutkijatohtoria ja liikkeenjohdonkonsulttia, mutta epämääräistä uhkaa torjutaan varustautumalla. Ihan sama millä.

Tai sitten maalailuni on täysin turhaa ja wc-paperipaketit ovat vain niin isoja, että hyllyt näyttävät tyhjiltä, vaikka niitä on ostanut vain kymmenen ihmistä.

Uusi kauppareissu on kuitenkin tarpeen. Ostan viikonlopun safkat kuten aina ennenkin, mutta ostan saippuan lisäksi perusvoidetta. Käsien pesu 148 kertaa päivässä on liuottanut käytännössä orvaskeden pois, joten oletan, että se loppuu seuraavaksi. Sitten jonkinlaiset hanskat, jotka estävät naaman hiplaamisen ja lopuksi Alkon kautta kotiin. Illalla mahdollisesti pehmopaperivalmistajien osakkeita.

Kymmenen ajatusta koronasta

Joka puolella liikuntakeskuksen tiloja oli käsidesiä ja ohjaaja keräsi jumppalaput teräsastiaan. Ystävän lasten luokka on karanteenissa ja wilmaan kilahti meillekin koronatiedote. Töissä sovittiin etätyöprotokollasta, joka otetaan käyttöön, jos on tarpeen. Olen huomenna menossa massatilaisuuteen ja odottanut koko viikon perutaanko se vai ei.

Koronakeskustelua ei pääse pakoon enää missään. Ja jos muut niin sitten minäkin, joten 10 ajatusta aiheesta.

1. Eniten tässä taudissa ärsyttää somekommentointi. Aika moni ihminen tuntuu yllättäen pätevöityneen epidemiologian asiantuntijaksi, jolla on varaa viisastella milloin kuolleisuusprosenteilla, milloin torjuntatoimien tehokkuudella. Vain yksi päivitys oli tarpeellinen: sain tietää valtakunnallisesta päivystysnumerosta 116117. Pistäkää talteen.

2. Minun on vaikea panikoitua tästäkään taudista, vaikka mahdollisuuteni saada tartunta on epidemian yhteydessä todella hyvä. On ihan sama, osallistunko yleisötapahtumiin vai en, sillä kuljen melkein joka päivä julkisilla kulkuneuvoilla, kävelen kauppakeskuksen läpi ja käyn syömässä lounasravintoloissa. Altistun valtavalle määrälle mikrobeja joka tapauksessa. Jostain syystä kuitenkin kukaan ei ihmettele, miksi ihmiset edelleen lentävät Italiaan.

3. Ja yhtä lailla on totta, että jokaisen kannattaa tehdä kaikkensa, ettei toimi epidemian leviämisen puolesta, sillä flatten the curve -ajatuksessa on vinha perä. Vaikka en itse kuulu riskiryhmään, appivanhempani kuuluvat ja olisi suotavaa että hoitoa saavat kaikki, jotka sitä tarvitsevat. Ja mummi ei tänä keväänä tule hoitamaan sairasta lasta.

4. Olen todella iloinen, etten asu Italiassa tai Trumppilassa vaan Suomen kaltaisessa harvaanasutussa nanny statessa, jossa terveydenhuolto on tarjolla kaikille ja ihmiset käyttäytyvät ihan vapaaehtoisesti kuin olisivat karanteenissa eli pysyvät sisätiloissa ja välttelevät muita ihmisiä.

5. Tämä tauti muistuttaa ihmisiä siitä, miten sairastumisia ehkäistään myös epidemioiden ulkopuolella: pestään ahkerasti käsiä vedellä ja saippualla riittävän pitkään eikä mennä tartuttamaan muita silloin kun ollaan sairaana – infektioherkkiä ryhmiä on ympärillämme koko ajan. Ja tämäkin tauti lähti leviämään muutamasta supertartuttajasta.

6. En osaa olla koskematta naamaani. Eikä ilmeisesti osaa kukaan muukaan: opiskelijoilla tehdyssä tutkimuksessa selvisi, että he koskettivat kasvojaan noin 23 kertaa tunnissa. En tarvitse hengityssuojaa vaan sellaisen kaulurin, joka laitetaan koirille leikkauksen jälkeen.

7. Todennäköisesti Putin jatkaa pitempään kuin tämä virus eikä rokotetta ole tulossa.

8. Yritysten etätyö-, Skype- ja teams-kokousosaaminen on huimassa kasvussa. Ehkä netistä tehtävät ruokaostokset trendaavat perässä.

9. Aiheuttaisipa ilmastonmuutos pisaratartunatana leviävää flunssaa. Ilmansaasteet ja hiilidioksidipäästöt nähtävästi romahtavat vasta, kun kuolema koskettaa länsimaita.

10. Ihminen on idiootti. Jos mietitään, mistä tämäkin tauti sai alkunsa, niin eikö kenellekään tullut mieleen, että se sivettikissojen syöminen tuli viimeksikin aika kalliiksi? 

Hei sinä nuori mies, joka ajat valkoista autoa

Hei sinä nuori mies, joka ajoit valkoista autoa AirPodit korvillasi ja lippis päässä. Tämä kirjoitus on sinulle.

Koska koulureitit ovat meidän perheessämme olleet, mitä ovat olleet, olen käynyt lasten kanssa monen monta liikennesääntökeskustelua, ihan kynän ja paperin avulla. Nämä juttutuokiot ovat aina olleet käytännön valossa täysin absurdeja. Se, että noudattaa liikennesääntöjä ja käyttäytyy itse varovaisesti ei riitä mihinkään. Jalankulkijoita loukkaantuu eniten suojatiellä. Heijastin ei takaa mitään. Joistain ajoneuvoista ei näe kunnolla ympärilleen. Joku parkkeeraa jalkakäytävälle ja pakottaa kevyen liikenteen ajoradalle, koska hänen oikeuskäsityksensä niin vaatii. Autoa voi ajaa paitsi idiootti, myös kännissä, ajatuksissaan, väsyneenä, kiireisenä, puhelimessa ja/tai kokemattomana.

En tiedä, mikä sinun syysi oli. Lopputulos oli se, että et pysähtynyt suojatien eteen, johon toinen ajoneuvo oli jo pysähtynyt antamaan tietä jalankulkijoille. Et ehkä tajunnut, että viereistä kaistaa käyttänyt bussi ei pysähtynyt pysäkille. En tiedä, eikä se oikeastaan edes lohduta. Tyttäreni pääsi näkemään sinut todella läheltä, valkoisia kuulokkeitasi myöten. Hänen kätensä tömähtivät konepellillesi, kun iskit jarrut pohjaat viime hetkellä, keula jo suojatiellä.

Voin vain kuvitella, miltä suojatien eteen pysähtyneenstä bussikuskista tuntui.

Ehkä eniten minua syö se, mitä sen jälkeen teit suojatiegiljotiinisi jälkeen. Nostit kättäsi ja jatkoit matkaa. Huomasit siis, että nyt ei mennyt ihan putkeen, mutta hei, eteenpäin. Olisi ollut olennaista paitsi pyytää anteeksi myös tarkistaa, oliko lapsi kunnossa ja pystyykö hänkin jatkamaan matkaansa järkytykseltään.

Miksi mesoan tästä? Läheltä piti -tilanteitahan sattuu kaikille. Kalliollakin voi kaatua.

Juuri siksi! Ei ole mikään luonnonlaki, että asiat vain nyt ovat näin. Liikenneturvallisuudelle on tehtävissä paljonkin sikäli kun tahtoa löytyy. Koska tielläliikkujien mielentilaan, ajokuntoon tai ajotaitoon ei juurikaan voida vaikuttaa autokoulun jälkeen, kaupunkiympäristö on tehtävä sellaiseksi, että hengellä leikkiminen minimoituu.

Tämä kirjoitus onkin yhtä lailla eräälle kaupungin virkamiehelle, jolle olen valittanut kyseisestä risteyksestä useita kertoja. Asukkaiden kesken horror-risteyksenä tunnettuun tienylitykseen ei kuulemma tarvita tärinäraitoja, hidasteita, liiketunnistimella toimivia valoja tai mitään muutakaan parannusta. Koska läheltä piti -tilanteet eivät maksa kaupungille mitään.

Olen aina arvostanut sitä, että Suomessa voi liikkua ulkona itsenäisesti jo lapsesta. Kävely on mitä parhainta hyötyliikuntaa ja jalat ilmainen kulkuneuvo, kun niitä vain tottuu käyttämään. Jos lasten todella halutaan heuluttavan jalkojaan turvallisesti muuallakin kuin auton takapenkillä, on suunniteltava kaupunki sellaiseksi, että se onnistuu. Kyse on oikeasti vain priorisoinnista. Onneksi ja valitettavasti.

Pata jumissa

Vietän taas ensi viikonlopun Pirkka-hallissa. Istun kovilla penkeillä ja katselen, kuinka valtava määrä lapsia ja nuoria verkkaa, valmistautuu, keskittyy, suorittaa ja odottaa tulosta. Senttejä ja sekunnin sadasosia lasketaan ja kirjataan pöytäkirjoihin. Tulostaululla välkähtää. Joku kiljuu riemusta, toinen purskahtaa itkuun. Kilpaurheilu on sellaista.

Juuri sitä mietin kuukausi sitten, kun helsinkiläisen taitoluisteluseuran valmentajan käytös päätyi ensimmäistä kertaa julkisuuteen. Valmentajan ympärillä käyty keskustelu sai uutta pontta pari viikkoa sitten, kun toimittajille päätyi nauhoitteita, joissa valmennusmetodiikan linja tulee varsin selväksi. Huhut siitä, että valmentaja olisi käyttäytynyt valmennettaviaan kohtaan törkeästi, olivat täysin aiheellisia.

Mutta kas, osa vanhemmista puolustaa edelleen valmentajan käytöstä: tämä kuuluu lajiin, kilpaileminen vaatii uhrauksia. Huipulle ei pääse lusmuilemalla vaan treenaamalla. Jos haluaa olla maailman paras, täytyy treenata tosissaan ja ankarasti. Treenata pitää niin kauan kunnes tulosta tulee ja jos ei tule, se on urheilijoiden eikä valmennuksen vika. Silloin on ihan ok huutaa, kiroilla ja nöyryyttää. Jos joku ei tätä kestä, niin omapa on häpeänsä, hänet voi korvata jollain joka kestää.

Tämähän on tietenkin klassinen esimerkki johtamistavasta, jolla on pitkät ja yleisesti hyväksytyt perinteet. Management by perkele. Tuloksia voi puristaa lietsomalla pelkoa ja uhkailemalla. Ja ainahan se johonkin asti toimii. Maailmassa on aina tehty ja tehdään edelleen valtava määrä työtunteja rangaistuksen pelossa ja pakotettuina.

Jos olisin konsultti, joka olen, sanoisin että nyt voisi olla hedelmällistä tarkastella panostuksen kustannusta suhteessa saavutettuun arvoon. Mitä arvo eli menestys näillä metodeilla maksaa? Millainen on tällaisen kilpaurheilun hintalappu?

Arpia itsetuntoon?
Häviämisen pelkoa?
Urheiluharrastuksen vihaamista ja lopettamista?
Epätietoisuutta siitä, mitä toiselle ihmiselle voi sanoa, mitä häneltä voi vaatia?
Esimerkki siitä, että motivoiminen tarkoittaa huutamista ja nöyryyttämistä?
Tunne siitä, että ahdistava ilmapiiri kuuluu asiaan?
Tai vaikka nämä kaikki ja ihan koko loppuelämäksi. Siinäpä onkin sitten pata jumissa ihan uudella sukupolvella – seuralle voitetun pystin takia.

Yhtä lailla tällä metodilla tiettyä arvoa jää saamatta. Harrastuksenhan pitäisi olla kilpatasollakin jossain määrin tyydyttävää ja vähintäänkin miellyttävää ja sitä pitäisi voida tehdä ihan vain kavereiden takia. Menestymisen pitäisi aiheuttaa riemua eikä helpotusta siitä, ettei epäonnistunut. Tappion hetkelläkin pitäisi tuntea toivoa siitä, että ensi kerralla voi yrittää uudelleen eikä pelätä hyväksynnän menettämistä.

Samanlaista jälkeä pelolla johtaminen saa aikaan aikuisissakin, mutta heillä toivon mukaan on jo enemmän kokemusta erilaisista auktoriteeteista ja uskallusta uhmata mielivaltaa. Nuoria pitäisi tällaiselta paskalta suojella kaikin tavoin.

Ihmisten johtaminen ja motivointi on hirveän vaikeaa. Jokainen vanhempi, joka on joskus yrittänyt saada jälkikasvunsa tekemään kotitöitä, ymmärtää, kuinka tuskastuttavaa on yrittää saada vastentahtoinen ihminen hyväksymään ja osallistumaan yhteinen tavoite. Onko se ikinä onnistunut nöyryyttämällä? Vanhemmiksi, valmentajiksi ja johtajiksi päätyy ihmisiä, jotka eivät osaa johtaa eivätkä käyttäytyä. On korkea aika, että pata menee jumiin tällaisesta toiminnasta.

Minä istun ensi viikonloppuna urheiluhallissa ja tiedän, että näen kilpaurheilusta sen toisenkin puolen. Näen nuoren tytön kaivavan piikkarit kassistaan ja asettuvan lähtöviivalle. Hän ei ole pätkääkään kilpailuhenkinen, mutta hän tekee silti niin, koska haluaa. Miksipä ei haluaisi, hän tuntee olonsa turvalliseksi. Hän tietää, että juoksee kovaa eikä epäonnistuminen ei ole maailmanloppu. Illalla pääsee kavereiden kanssa syömään ja altaaseen pulikoimaan.

Lisäksi näen valmentajien ja joukkuekavereiden kannustavan, lohduttavan, hihittävän, tsemppaavan, halaavan, taluttavan, etsivän kylmäpusseja, lainaavan sukkia, etsivän hakaneuloja ja jakavan mandariineistaan siivuja kaikille halukkaille.

Jos jollain menee pata jumiin, niin minulla. Ja se johtuu siitä, että olen hukannut käsiohjelman enkä taaskaan löydä B-halliin.

Ps. Jos joku tunnistaa, tulkaa ihmeessä moikkaamaan!

Tee parhaasi ja muut epämääräiset neuvot

Wilmaan kilahti aamulla päätös, jota oli jo hiukan odotettu. Musaluokkavalinnat.

Snadille oli alusta asti selvää, että hänkin haluaa musiikkiluokalle. Sisko on aina hehkuttanut omaa luokkaansa ja toisaalta laulaminen tuntuu olevan asia, jota Snadi haluaa tehdä myös unissaan ja hampaita pestessään (no joke). Vanhempana tähän oli myös helppo kannustaa, sillä neljän vuoden kokemuksella toiminta on ollut ikätasoon nähden upea yhdistelmä iloa ja kunnianhimoa.

Pääsykokeisiin osallistuminen oli kuitenkin kova paikka. Moniosainen testi ei ollut helppo eikä kaikkia osiota varten voinut harjoitella kotona. Snadi on perusluonteeltaan aika rohkea ja puhelias ja hänellä on tarkka sävelkorva, mutta yksin suht tuntemattomien aikuisten eteen marssiminen oli jännittänyt enemmän kuin mikään koskaan. Lauluja oli harjoiteltu, mutta silti kertosäkeen sanat olivat unohtuneet hengittämisen ja äänenavauksen lisäksi. Kitarabiiseistä ei ollut muistunut mieleen kuin toinen. Rytmiikkaosion sujumisesta hän ei osannut sanoa mitään.

Olen aina jankuttanut, että parhaansa tekeminen riittää, mutta... eihän se pidä paikkaansa. Oma paras ei aina riitä, jos viivalle asettuu vielä parempia. Lisäksi parhaansa tekeminen on vaikeaa! Kilpailuihin ja esiintymiseen ylipäätään liittyy teknisen osaamisen lisäksi niin paljon mielentilaan liittyviä muuttujia – keskittymiskykyä, vireystilaa ja itseluottamusta –, että parhaansa tekemiseen tarvitaan kokemusta ja vähän tuuriakin. Harvalla tokaluokkalaisella on kykyä kääntää jännitys suorituksen parantamiseen, ja ramppikuumeeseen jäätyy aikuinenkin.

Olimme siis henkisesti valmistautuneita molempiin päätöksiin. Kun tilannetta pohdittiin ja käänneltiin yhdessä, hyviä puolia löytyi runsain määrin.

– Kun yrittää tehdä parhaansa, tekee ainakin jotain. Aina kannattaa yrittää ja seuraava mahdollisuus on sitten yläasteella.
– Tuli arvokasta kokemusta jännittämisestä. Kaikkia jännittää joskus ja jännityksen hallinta on vaikeampaa kuin minkään muun.
– Hakijoita on enemmän kuin paikkoja, joten kaikki eivät kuitenkaan pääse. Vertaistukea löytyy pettymyksen kohdatessa.
– Kaikki eivät hakeneet, joten tulevalla luokalla on joka tapauksessa tuttuja.
– Kävi miten kävi, koulu pysyy samana, joten ystäviä näkee kyllä edelleen.
– Musiikin harrastaminen ei riipu musiikkiluokkapaikasta. Snadi on aina uskonut siihen, että vauhti korvaa puuttuvat taidot, joten hui hai, laulu jatkuu ja soitto soi.

Kun sitten aamulla hikisin sormin näppäilimme Wilman auki ja Snadille osoitetusta päätöksestä oli tulkittavissa, että hakijan saama pistemäärä riitti musiikkiluokkapaikkaan, alkoi valtaisa riemu. Tällä kertaa se parhaansa tekeminen riitti!

Ilon kiljahdukset vaihtuivat kuitenkin kolmen sekunnin päästä hiljaisuuteen: mutta entäs muut? Ketkä muut pääsivät samalle luokalle? Miltä niistä tuntuu, jotka eivät päässeet, vaikka halusivat? Kun on itse kertaalleen omakohtaisesti miettinyt, miten kielteiseen päätökseen pitäisi suhtautua, osaa ajatella asiaa muidenkin kannalta – ja ehkä lohduttaa.

Isommallakin tytöllä on meneillään sama jännitys, mutta kertaluokkaa painavammalla twistillä: tämän päätöksen mukana tulee myös päätös yläasteesta, joita on alueella kolme. Tiedon seuraavan kolmen vuoden meiningistä saa siis kaksi kuukautta ennen kuin ala-aste loppuu. Tiukkaa. Skidi on jo tottunut kilpailemaan, mutta toisaalta hän on myös tottunut siihen, että kaikki järjestyy, tavalla tai toisella. Niin kuin järjestyykin.

Minun osaltani odotettavissa on, että iltakonserttien määrä tuplaantuu. Siinäpä kalenterointipuhdetta meidän perheelle. Teemme parhaamme.