26.1.2020

Yläkoulun haamut

Tässä hän on jäällä, konkreettisesti yläkoulun ja alakoulun välissä.

Aina se yllättää vanhemmat, samaan tapaan kuin talvi yllättää autoilijat. Kasvaminen. Ei kai tähän ikinä totu, aina tulee uusia ensimmäisiä kertoja, joku muutos, joka kouraisee tai sykähdyttää tai saa roskan silmään.

Erityisesti peruskoulu on paha. Kun täytin hakulomaketta yläkouluun, sydämeni otti pari ylimääräistä lyöntiä. Oikeasti, meillä asuu syksyllä seiskaluokkalainen. Ala-aste on kohta tarvottu läpi. Skidi ei ole enää ollenkaan pieni ja pihalla, vaan järkevä, iloinen, vastuullinen, empaattinen ja erinomaisesti tunteitaan ja ajatuksiaan sanoittava mimmi, joka suunnittelee ottavansa lukiossa pitkän matematiikan, koska sitä maailman pelastaminen vaatii.

Mutta huomaan, että minua jännittää tämä muutos, oletettavasti enemmän kuin Skidiä. Hän hakee siihen samaan yläkouluun, minkä minäkin kävin silloin 80-luvun lopulla. Siihen, jonka pitkiä käytäviä, ahdistavaa tunnelmaa ja kirkkaan valkoisia luokkahuoneita opin inhoamaan niin etten harkinnutkaan saman opinahjon lukiota, vaikka se olisi ollut paljon lähempänä kotiani.

Yritin muistella millaiseksi tunsin oloni seitsemännellä, mutta en saanut tunteen päästä kiinni.

Yläasteaika näyttäytyy enimmäkseen sekavana ajanjaksona, johon sekoittui väsymystä ja turhautumista ja inhoa merkkivaatejengiä kohtaan. Jouduin eri luokalle kuin kaikki ystäväni, joten olin yksinäinen. En jaksanut pelata sosiaalisia pelejä ollakseni suosittu (siinä mielessä mikään ei ole muuttunut), joten istuskelin usein itsekseni kirjoja lukemassa. Tähän kun lisää teini-iän yleisen vitutuksen ja surun vanhempieni erosta, ei oikeastaan ole ihme, etteivät aivoni tuota mitään koherenttia ja tunnistettavaa muistijälkeä.



Mielen filttereihin kannattaa aina suhtautua raikkaan ennakkoluuloisesti. Koska oli siellä iloakin, vaikka sitä joutuikin vähän raaputtamaan esiin. Tapasin seitsemännellä luokalla koulun kuviskerhossa kivan tytön, jonka kanssa hiljalleen ystävystyin ja hän on hyvä ystäväni edelleen. Hänellä oli punainen filmikamera ja hän osasi sekoittaa jäätelöstä ja kokisesta huikean juoman. Pääsin mukaan urheiluseuraan, koska poikien liikunnanope vinkkasi valmentajalle, että olin yleisurheilussa suht lahjakas, vaikka rahaa lisenssimaksuihin ei ollutkaan. Ja edelleen muistan, kuinka ihastukseni pyysi minua kirjoittamaan yhdelle ärsyttävälle pojalle opettajainhuoneesta pöllityn jälkkälapun. Huijaus paljastui, tietenkin, ja sain puoli tuntia jälki-istuntoa. Ihastukseni sai tunnin. Olin sen jälkeen hänen silmissään ihan cool.

Kaikki tämä muistojen suuren sukkalaatikon perkaaminen vain osoittaa, että pelkoni ovat omiani. Minun tarinani ovat minun ja vain yksin minun, eikä Skidin elämä muistuta pätkääkään entistä elämääni silloin. Hän tietää, että musiikin harrastaminen jatkuu, vaikka ei musiikkiluokalle pääsisikään. Skidiä ei tunnu pelottavan edes joutuminen johonkin toiseen kouluun, hänhän on jo kaksi kertaa aloittanut tyhjästä.

Koulurakennus on kertaalleen purettu ja rakennettu uudelleen. Haamut ovat kaikonneet käytäviltä ja ehkä maailmakin on muuttunut. Onneksi Skidi käy edelleen kanssani kävelyllä, jolloin minä voin ottaa mallia hänen kevyestä askeleestaan.

22.1.2020

Kun kiusaaja on aikuinen



Olen seurannut järkyttyneenä menestyneen suomalaisen taitoluisteluvalmentajan ympärillä vellovaa kohua. Vastuuvalmentajaa syytetään mm. systemaattisesta kiusaamisesta kuten huutoringistä, joissa tavoitteena on henkisesti murskata virheen tehnyt joukkuekaveri. Tätä on ilmeisesti jatkunut vuosikausia ilman, että kukaan on protestoinut.

Me emme harrasta luistelua enkä henkilökohtaisesti tunne tapausta, joten jätän tuomitsemisen tahoille, joille se kuuluu, mutta jos tämä pitää vähänkään paikkansa, on seura todella kuuman paikan edessä.

Kahden harrastajan äitinä tekisi mieli huutaa, että MITÄ HELVETTIÄ? Miten tällainen mielipuolisuus voi olla mahdollista?

Tässä kohussa pelottaa eniten se, miten normaalina kiusaamista pidetään – miten monen nuoren kanssa valmentaja on ehtinyt työskennellä ja jättää pysyviä arpia identiteettiin. Ymmärrän paremmin, jos kiusaaminen jää piiloon yksilölajeissa, mutta tässä tapauksessa kiusaamisesta on tiennyt todella moni ja todella pitkään, eikä kukaan ole tätä ennen uskaltanut kysyä, onko tämä oikein. Miksi lapset hyväksyvät tämän? Miksi he ajattelevat, että näin saa toimia? Miksi auktoriteettia edelleen rakennetaan pelolla?

Luonnollisesti oli pakko kysyä, mitä minä tiedän lasteni valmentajista tai joukkueen tunnelmasta. Yleisurheiluseuran ilmapiiriin olen paremmin perehtynyt, mutta korisharjoituksia ei saa jäädä seuraamaan ja orkesteri harjoittelee iltapäivällä, jolloin olen itse töissä. Näkisinkö vaaran merkit, jos niitä olisi? Toistaiseksi luotan siihen, että esikoinen on kantapään kautta oppinut, että kiusaajan hyväksyntää on turha hakea ja kuopus taas on niin helposti syttyvää laatua, että hänen naamastaan ei ole vaikea tulkita mielialoja. Heidät on opetettu ajattelemaan itse, mutta riittääkö se ylittämään luottamuksen valmentajaan?

Päällimmäisin ajatukseni on tämä: kiusaamisen vastainen työ on häpeän vastaista työtä. Ja että tätä työtä pitäisi tehdä aktiivisesti myös kiusaamaan kasvaneiden aikuisten keskuudessa. Häpeään perustuu kaikki henkinen vallankäyttö parisuhdeväkivallasta koulukiusaamiseen. Häpeälle altistavat sekä tapakulttuuri, jossa kiusattu vaihtaa koulua, ei kiusaaja, että huono itsetunto. Kun häpeä ja syyllisyys lipsahtavat väärälle osapuolelle, kiusaaminen ei tule julki. Moni aikuinenkaan ei tunnista kiusaamista ennen kuin joku muu siihen puuttuu.

Tässä suhteessa maailma on onneksi mennyt parempaan suuntaan. En usko, että on sattumaa, että tällaisista täysin kestämättömistä ja törkeistä metodeista yhtäkkiä uskalletaan puhua. Henkisen hyvinvoinnin arvostus on noussut ja harrastamiseen on opittu yhdistämään raivoisan intohimon rinnalle myös ilo. Samalla on päivittynyt kuva rohkeasta ihmisestä: sellaisesta, joka ei suostu uskomaan, että epäoikeudenmukaisuutta pitää vain kestää ja empatia on heikkoutta edes kilpaurheilussa.

Mielenkiinnolla seuraan tämän junan etenemistä: minkälaisen rangaistuksen valmentaja saa, jos hänet todetaan syylliseksi. Siirretäänkö hänet sivuun valmentajan pestistä, mutta annetaanko hänen jatkaa seuran sisällä muissa tehtävissä? Rangaistus nimittäin kertoo, kenen puolella seura lopulta on.

19.1.2020

Kukaan ei ole liian pieni toimimaan



Syksyn sävel oli selvä: naputinaputi. Ja nyt kymmenestä kirjaprojektista yksi on valmis. Pikkis seikkailee jälleen (ja teimme Annukan kanssa myös uuden hienon saitin kirjojen esittelyyn ja värityskuvien jakamiseen)!

Koska tällä kertaa kustantaja hoiti leikkuuvarat, painotiedostot ja varastosaldot, viimeinen asia, mihin minulla piti olla jokin näkemys, oli takakannen teksti: mistä kirja kertoo?

Olin halunnut kirjoittaa tästä aiheesta jo pitkään. Sain alkusysäyksen tarinaan jo pari vuotta sitten, kun näin anopin puutarhassa vaaleita krassin siemeniä. Krassilla on hauskat muhkuraiset pallerosiemenet ja ne näyttivät mustalla mullalla maatessaan ajan läpi matkustaneilta muiden aurinkokuntien tuotteilta. Pallerot jäivät takaraivooni etsimään tarkoitustaan ja aika pian sain idean Pikkiksestä ja talvensiemenistä. (Huom! Kustantajan kaupasta saa -20% alen koodilla PIKKIS)

Kuluva talvi teki tarinasta ajankohtaisemman kuin osasin odottaa: Mörököllimetsään tuntuu juuttuneen ikuinen syksy, vaikka kaikki metsän asukkaat kaipaisivat jo talvilepoa. Mysteeri alkaa avautua, kun Pikkis löytää metsästä valkoisia palleroita, jotka osoittautuvat talvensiemeniksi. Jostain syystä siemenet eivät ole itäneet ja tuoneet lunta ja pakkasta mukanaan. Pikkis ja ystävänsä Kirppa joutuvat päättämään, mitä siemenille pitäisi tehdä.

Tarinan yhteys ilmastonmuutokseen on jokaiselle neljä vuodenajan maassa asuvalle ihmiselle selvä. Mutta mihin tarvitaan satua ilmastonmuutoksesta? Mitä järkeä siinä on?



Noh. Skidi kertoi aamupalapöydässä unestaan. Hän istui takapihallamme riippukeinussa. Piha oli lasitettu (mitä se ei oikeasti ole) ja hän näki, kuinka ikkunan takana aurinko lämmitti, peipponen lauloi ja kimalaiset pörräsivät voikukissa. Pihalla seisoi aikuisia, joita hän ei tuntenut, mutta aikuiset juttelivat keskenään. Tunnelma oli näennäisen rento, mutta Skidi tunsi itsensä rauhattomaksi. Hän tiesi, että oli tammikuu.

Uni pysäytti kahvinjuontini. Oliko kyseessä painajainen? Vääristynyt todellisuus oli täyttä totta. Norjassa oli tammikuun alussa 20 astetta lämmintä. Etelä-Suomen terminen talvi ei ole vieläkään alkanut. Meret ovat ennätyslämpimiä.

Maailma ympärillämme muuttuu niin nopeasti, että aikuistenkin on vaikea pysyä kartalla kaikista seurauksista. Lapset eivät elä uutispimennossa. He yrittävät käsitellä rivien välistä tihkuvaa tietoa, jolloin ilmastonmuutos tulee uniin. Ja painajaisia ei käsitellä vaikenemalla. Sen opin kantapään kautta kun yritin olla näyttämättä surua äitini kuolemasta. Mitään tabua tai vastoinkäymistä ei ohiteta katsomalla muualle, olankohautuksella tai toteamalla, että älä sinä siitä murehdi. Ihminen murehtii, mistä murehtii. Ja puhuminen auttoi lopulta minuakin.

Rakastan tätä kuvaa. Kuvituksesta käytiin kova vääntö mutta lopputulokseen olen tyytyväinen.


Isojen lasten kanssa vaikeiden asioiden käsittely on helpompaa, on olemassa konteksti ja perspektiivi, johon ongelmat voi laittaa. Ilmastonmuutoksen riippuvuussuhteita selittäessä tajuaa itsekin, miten absurdilta taloudellinen voitontavoittelu tässä pelissä kuulostaa. Mutta se tarjoaa myös oppitunnin oikeasta ja väärästä ja ennen kaikkea valinnoista. Sen ymmärtää jo nuorempikin.

Onkin liian suoraviivaista sanoa, että kirja kertoo ilmastonmuutoksesta. Tarinassa pohditaan totuutta ja tarua, tahtoa ja toivoa, yksilön roolia ja epätietoisuutta omien mahdollisuuksiensa edessä. Kun jokainen tekee sen minkä voi, syntyy ketjureaktio, jossa pieni kasvaa kokoaan suuremmaksi. Mutta määräänsä enempää ei kukaan voi tehdä. Pitää erottaa ne asiat, joihin voi vaikuttaa, niistä, jotka kuuluvat muille. Organisaatioille, kaupungeille, valtioille. Aikuisille. Tämä on lohtukirja.

Metatasojakin löytyy. Kirjoittaessani satukirjan ilmastonmuutoksesta, näytän, että minä toimin. Sen lisäksi, että yritän pitää hiilijalanjälkeni kurissa teen muitakin minun osaamiseni ja toimivaltani puitteissa olevia asioita. Ei se painajaisia poista, mutta osoitan että olen kersojen kanssa samalla puolella.

15.1.2020

Huomaako kukaan, jos onnistut?



Pidin syksyllä kolmenkymmenen naisen verkostobileet (suosittelen tätä edelleen kaikille, jotka haluavat inspiraatiota työelämäänsä). Emme puhuneet lapsista, miehistä emmekä laihduttamisesta vaan toisistamme sekä tietenkin politiikasta, rahasta ja työelämän haasteista. Miksi teemme, mitä teemme ja olemme, mitä olemme? Ja ennen kaikkea, mitä me haluamme tehdä ja olla?

Olen ollut huomaavinani, että tämä kysymys nousee keski-iän kynnyksellä mieleen. Oman tahdon pohtiminen on ollut vaikeaa muillekin kuin minulle ja toivoin, että bileet toimisivat alkusysäyksenä, josta kukin saisi ottaa mukaan juuri sitä, mitä tarvitsee.

Minä lähdin mukaan spin-offiin, jonka nimesimme "sparrausryhmäksi". Kokoonnuimme viime viikolla ensimmäistä kertaa viisihenkisen ryhmän kanssa, johon kuului neljä johtaja-nimikkeellä työskentelevää nelikymppistä naista ja yksi väitöskirjan kasannut asiantuntija. Tunnistimme, että kärsimme kaikki yksinäisyydestä.

Yksinyrittäjän yksinäisyys on absoluuttista. Siirtyminen työyhteisöstä omilleen oli paitsi jännää myös pelottavaa, koska olin yhtäkkiä vastuussa kaikesta. Välillä oikein huimasi, kun tuntui etten muista mitä kaikkea pitäisi muistaa. Hiljalleen sain soolourani rutinoitua, minkä kautta varmuus alkoi kasvaa, mutta yksinäisyys ei poistunut mihinkään.

Ikigaihin on vielä vähän matkaa.
Työyhteisössä koettu yksinäisyys taas on suhteellista ja riippuu mm. asemasta. Erityisesti silloin kun siirtyy saman yrityksen sisällä johtavaan asemaan iskee kulttuurishokki. Kukaan ei enää kerro, miten tulisi toimia. Palaverit eivät ala ilman meitä, me saamme päättää, meiltä kysytään ja meitä kuunnellaan. Siitä syntyy vuorovaikutustyhjiö. Johtajaa kavahdetaan lounaspöydässä.

No mitä sitten, jos palautetta ei tule? Oivoi. Mistä aloitan?

Vaikka suurin osa meistä työskenteli osana työyhteisöä, omaa suoritusta ei välttämättä huomioi kukaan. Näkymättömyys on turhauttavaa. Emme saa mistään sparrausta tai palautetta, joka auttaisi kehittymään. Ainoaksi palautteeksi on muodostunut työvuosien tuoma kokemus työilmapiirin käyttämisestä indikaattorina: jos vaikuttaa siltä, että töihin on kiva tulla, puurot eivät ole akuutisti hellalla. Mutta tästä asetelmasta jää puuttumaan tieto, miksi ihmiset viihtyvät ja voisiko jotain tehdä vielä paremmin? Virheistä kuulee aina, mutta onnistumisista ei juuri koskaan. Huomaatko niitä itsekään?

Johtaminen (myös itsensä johtaminen) pitäisikin nähdä taitolajina, jossa voi kehittyä paremmaksi, eikä minään automaattisena palkintona työvuosista, jonka jälkeen siirtyy jollekin guru-tasolle. Toiseksi, luulemme olevamme tietoisia omista vahvuuksistamme ja heikkouksistamme, mutta mistäs tiedät, etteivät ne ole pelkkää kuvitelmaa?



Minun on ollut vaikea erottaa työvuosien tuomaa osaamista ja sitä, mitä muut pitävät vahvuuksinani. Olen vuosien mittaan oppinut vetämään monimutkaisia it-hankkeita. Muistan edelleen kuinka hämmästynyt olin, kun kuulin ensimmäistä kertaa itseäni luonnehdittavan luovaksi. Mmmitäh?
Ja etten olekaan huono matematiikassa. Aijaa?
Ja että saan väännetyksi romaanin, vaikka artikkelissa, jossa luetellaan tehokkaan ihmisen 10 luonteenpiirrettä, yksikään kohta ei oikein istu.

Olen oppinut rakastamaan palautetta. Lähden siitä, että se on sparrausta, ajatusteni peilausta ja jatkokehittämistä eikä siitä tarvitse vetää kilareita sen enempää kuin kaivautua perunakellariin häpeämäänkään. Kritiikki kannattaa aina ottaa vastaan kiitollisena ja miettiä, miten homma hoidetaan kotiin ensi kerralla? Mutta yhtä lailla olennaista on nähdä, mikä meni hyvin. Onnistumisista oppii aivan kuten virheistäkin.

Kirjojen (ja blogien!) kirjoittaminen on äärimmäisen palkitsevaa puuhaa, sillä saan koko ajan peilattua tekemisiäni jonkun toisen silmin sekä kehujen että kritiikin kautta. Lukijat kertovat oman näkökulmansa, kustannustoimittaja on hellä mutta armoton, romaaninlukijat nostavat tarinasta esiin kohtia, joita en ollut ymmärtänyt merkityksellisiksi. Ja aina kun kuulen että lapsi haluaa lukea Pikkiksiä yhä uudelleen uudelleen, sieluni laulaa kuin Mariah Carey konsanaan.

Tapaamme sparrausryhmän kanssa neljä kertaa vuodessa samalla formaatilla: jokaisella on käytettävissään vartin puheenvuoro. Ensimmäinen sessiomme on maaliskuussa ja aloitamme maailman vaikeimmalla teemalla: itsekehulla. Maltan tuskin odottaa. Onneksi tiedän, että kaikki muutkin ovat aivan yhtä kusessa pelkästä ajatuksesta.


12.1.2020

Dear Eki, makeanhimo katosi



Moi, olen Katja ja olen ollut 22 päivää ilman irtokarkkia.

Pfft, sanoo siellä joku. Ei temppu eikä mikään! Mutta on se, minä rakastan karkkia. En ole pitänyt vastaavaa karkkitaukoa hyvin, hyvin pitkään aikaan. Viimeksi kun päätin pitää sokerilakkoa (karkkiövereiden jälkeen) kärsin vieroitusoireista säännöllisesti. Mikään ei auttanut. Kaikki artikkelit, joissa kerrottiin viisi vinkkiä sokerihimon taltuttamiseksi saivat nauramaan.
Vaihda karkit taateleihin!
Muista itsekuri!
Pidä huoli ruokarytmistä!

Ainoa vähänkään pätevä neuvo oli, että älä osta karkkia kotiin. Onneksi sitä voi ostaa töihin. Ha. Lopputulos oli pettymys. Kun vuoden paaston jälkeen päätin lopettaa, kylläpä maistui hyvältä – toisin kuin artikkelissa väitettiin.

Mutta tässä karkkilakossa on epäilyttävä twisti: se perustuu vapaaehtoisuuteen. Kun huomasin joulun tienoilla, että en jaksakaan syödä The Rise of the Skywalkeriin ostettuja leffakarkkejani loppuun, en ollut erityisen huolissani. Kyllä se sisäinen ääni, joka huutaa pantteripussia iltapäivästä ja joskus aamupäivästäkin, sieltä takaisin tulee. Viimeistään kun arki alkaa, työrytmi kiihtyy, nukun vähemmän, en ehdi syödä lounaita ja PMS iskee, glukoosifruktoosisiirappi alkaa taas houkutella. Mutta tervapiru vieköön, ei se ole alkanut.

Niin että mitä helvettiä? Olen ihan tosissani yrittänyt miettiä, mikä minua vaivaa.

Olenko ruvennut syömään lisäravinteita? En. Päinvastoin olen unohtanut taas taas syödä d-vitamiinia.

Olenko raskaana? No, pyhä sylvi sentään.

Uusi ruokailurytmi? I wish.

Onko stressitasoissa tapahtunut muutosta? En ole erityisen stressiherkkä, joten en osaa sanoa.

Järkytyinkö Star Warsin käänteistä niin että ruokahalu lähti? Ehkä. Koska itkin kyllä vuolaasti (tietäjät tietää).

Aivokasvain? Todennäköisesti.

Tai sitten olen vain muuttunut vihreäksi kuulaksi, joiden suhteen en varsinaisesti joulun alla kursaillut.

Mutta ihan kiinnostuksesta: onko kenellekään muulle käynyt näin? Meneekö tämä ohi? Onko tämä joku vaihdevuosioire, josta kukaan ei puhu vaikka pitäisi? Tiedän, että oma mutsini (jonka en koskaan muista olleen makean perään) lakkasi jossain vaiheessa syömästä rakastamiaan lakuja, mutta veikkaan hänen säädelleen makeanhimoaan tupakoinnilla. Jota en siis ole aloittanut.

Ehkä kannattaa vaan iloita niin kauan kun tätä kestää.




Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...